Uudenvuodentervehdys

Hei pitkästä aikaa! Vieläköhän täällä käy ketään?

Tänään on rv 18+1. Uskomatonta, että raskauden puoliväli on jo kohta käsillä. Maha alkaa jo näkyä paksuimpienkin vaatteiden alta. Käytin omia vanhoja housujani joululomaan saakka, mutta ne alkoivat tuntua ikävän kiristäviltä vaikka vielä jalkaan menivätkin. Juuri ennen joulua ostin sitten ensimmäiset äitiysvaatteet (ja tilasin netistä lisää, Englannista asti). Vatsa on kasvanut ihan viime viikkoina niin nopeasti, että kun menen uudenvuoden jälkeen töihin, tilastani ei varmaan ole mitään epäselvyyttä. Aika harvalle työkaverille olen toistaiseksi kertonut vauvasta – kohtapa ei enää tarvitsekaan, kun he näkevät sen itse. Jee.

Painoa on tullut vasta kaksi kiloa lähtötilanteeseen nähden. Nautin pyöristyneen vatsan näkemisestä ja silittelystä. Miestä nauratti, kun kävimme hiljattain Stockmannilla ja pysähdyin ihailemaan kuvaani kaikista mahdollisista peileistä. Näytti kuulemma siltä, kuin olisin varmistellut parin minuutin välein, että maha on edelleen olemassa. Mutta onhan se aika ihmeellistä kaiken jälkeen.

Odotan kovasti ensimmäistä merkkiä vauvan liikkeistä. Muutamia kertoja hiljaa maatessani olen jo ollut tuntevinani alavatsassa sellaista, mitä en ole mielestäni ennen tuntenut. En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko se sitä mitä kuvittelen. Tuntemukset ovat ennemminkin pieniä muljahduksia kuin niitä paljonpuhuttuja ilmakuplia tai keijukaisen siiven hipaisuja.

Olen voinut oikein hyvin nyt, kun pahoinvointi on vihdoin hellittänyt. En halua pelotella, mutta minulla se kesti aika tarkkaan siihen asti, kunnes 16 viikkoa tuli täyteen. Sen jälkeenkin olen joutunut oksentamaan, jos ruokailujen väli on venynyt turhan pitkäksi; viimeksi näin kävi eilen. Mutta tämä on erilaista pahoinvointia: ällötys tulee aaltona, joka kestää korkeintaan kymmenen minuuttia, ja oksennuksen jälkeen olo on kohta ihan hyvä. Pitää vain muistaa syödä tiheästi hedelmiä tai muita välipaloja, niin eivätköhän nuo kohtaukset pysy poissa.

Muutoin on tosi hyvä olo, eikä tällä hetkellä ole mitään pahempia oireita. Väsymystä, yöheräilyä, lievää ummetusta, portaissa hengästymistä toki, mutta ne ovat kaikki aika pieniä ongelmia ja vieläpä sellaisia, joita pystyy jonkin verran kontrolloimaan. Olen ihmeen rauhallinen, seesteinen, onnellinen ja koko ajan hyvällä tuulella. Toivon kaikille hyvää ja suhtaudun kaikkeen positiivisesti. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minulla on voimaa vähän jopa muille jaettavaksi. Nt-ultran jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut alkaa uskoa, että meille tosiaan tulee vauva. Ensi kesänä meillä on vauva. Ja kaikki menee hyvin. Minä selviän, me selviämme yhdessä.

Sukulaisille ja ystäville kertominen on tehnyt kaikesta vielä kauniimpaa ja konkreettisempaa. On ollut ihana seurata heidän reaktioitaan ja myötäelämistään, kun yllättävät uutiset on kerrottu: riemunkiljahduksia, kyyneleitä, halauksia. Kaikki puhuvat luontevasti "teidän vauvasta", ja se saa minutkin luottamaan lujemmin siihen, että vauva meille tulee.

Loppiaisen jälkeen meillä on toinen neuvolakäynti – vasta toinen, vaikka raskaus on silloin jo melkein puolessavälissä. Sitä seuraavalla viikolla on rakenneultra. En osaa vielä jännittää sitä kauheasti, mutta totta kai pitää valmistautua siihen, että sieltä voi tulla huonojakin uutisia. Olemme päättäneet kysyä sukupuolta mutta emme vielä tiedä, kerrommeko sitä muille. Kertomatta jättäminen saattaisi hillitä vaaleanpunaisten tai -sinisten pikkuvaatteiden tulvaa ainakin ennen kesäkuuta, hih. Toisaalta en tiedä, pystynkö olemaan hiljaa, jos itse tiedän sukupuolen. Tietyt ihmiset ovat nyt jo varmoja siitä, kumpi meille on tulossa. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta asiasta.

Kaikesta seesteisyydestä huolimatta en ole vielä uskaltanut tehdä muita hankintoja kuin vauvakirjan, jonka ostin jo marraskuun alussa. Ehkä sen rakenneultran jälkeen sitten, jos kaikki menee siellä hyvin. Onhan tässä vielä monta kuukautta aikaa hankkia, vertailla ja harkita, mitä tarvitaan. Viime päivinä olen sentään uskaltautunut hiukan tutustumaan vaunujen maailmaan ja pohtinut, millaisia ominaisuuksia meidän perheessä kaivattaisiin lastenvaunuilta. Olen yleensäkin enemmän suunnittelevaa kuin hötkyilevää tyyppiä. Minua jopa vähän ärsyttää, kun ihmiset kyselevät aiotteko...?, oletteko päättäneet...? Ei aiota vielä mitään, ei ole päätetty! Jos yli kolmen vuoden lapsettomuus ei ole mitään muuta hyvää tuonut, niin ainakin sen, että en osaa enää pitää mitään asiaa elämässä itsestään selvänä. Aikominen ja päättäminen merkitsevät aika vähän, jos asiat vain sattuvat menemään toisin.

2013 oli todella hyvä vuosi. Toivon sydämestäni, että 2014 on vielä parempi, kaikille teille blogitutuille myös! En ole päättänyt, mitä teen tämän blogin suhteen. Mieleni tekisi jatkaa kirjoittelua, ja ehkä vähän erilaisella otteella ja laajemmalla aihevalikoimalla, mutta alkuperäinen lapsettomuusblogi ei enää oikein tunnu sopivalta alustalta siihen. Ideoita kenelläkään? Joka tapauksessa lupaan, että en lopeta blogia enkä aloita uutta kertomatta siitä täällä. Joten kuulemisiin ensi vuonna!

Ultra bra

Meillä oli tällä viikolla aika niskaturvotusultraan eli ensimmäiseen julkisen puolen tarjoamaan seulontatutkimukseen. Oli todella kaunis alkutalven päivä, aurinko paistoi ja maa oli kevyessä kuurassa. Jouduin käymään tutkimuksessa kesken työpäivän ja selitin jotain epämääräistä lääkärikäynnistä. Minun oli loppuun asti vaikea uskoa, että minä olen todella tässä 65A:n bussissa, matkalla asiakkaaksi Kätilöopistolle, jossa olen aina tähän asti saanut käydä vain muiden vauvoja katsomassa. Mutta totta se oli, vastaanottovirkailijan tietokoneelta löytyivät minun henkilötietoni ja minulle varattu aika.

Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.

Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3

Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!

Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."

Niinpä niin.

Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.

Isänpäivä

Kävimme vanhempieni luona isänpäivänviikonloppuna ja kerroimme iloisen uutisen, että heistä tulee isovanhempia. (Mieheni vanhemmat kuulevat uutiset tulevana viikonloppuna, kun tapaamme heitä.) Vastaanotto oli ihanin mahdollinen, varsinkin äitini meni aivan sekaisin onnesta. En usko, että olen koskaan ennen tehnyt ketään ihmistä yhtä onnelliseksi.

Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin  (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.

Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.

Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin.  Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.

----------------

Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.

Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti  yhtään mitään.

Toistaiseksi viimeinen klinikkakäynti

Kerroin jo, että kävimme kolmisen viikkoa sitten varhaisultrassa lapsettomuusklinikalla. Mutta en ole kertonut, mitä muuta siellä tapahtui ultrauksen lisäksi.

Ultran jälkeen lääkäri laati minulle äitiyskortin, johon merkittiin nämä ensimmäiset tiedot ja joka seuraa mukana sitten neuvolaan. Puhuttiin siitä, mitä neuvolassa tapahtuu ja millaisia tutkimuksia raskauden aikana tehdään. Sitten puhuttiin niistä yhdeksästä alkiosta, jotka odottavat meitä pakastimessa, mikäli joskus toivomme lisää lapsia. Kysyin, kannattaako meidän tällä historialla yrittääkään raskaaksi tuloa luonnonmenetelmällä vai otammeko suoraan yhteyttä klinikkaan. Lääkärin mielestä ei missään nimessä kannata jäädä yrittämään ja odottamaan, mutta hän varoitti myös, että selittämätön lapsettomuus ei ole ehkäisykeino ja että imetyksen aikanakin voi tulla uudelleen raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen läpikäyminen voi kuulemma aiheuttaa naisen elimistössä sellaisia muutoksia, että niiden jälkeen raskaus voi onnistua spontaanistikin. Hän sanoi nähneensä useita tapauksia. Hassua ajatellakin!

Lääkärimme kertoi myös vaihtavansa työpaikkaa toiselle helsinkiläisklinikalle. Jos haluamme seurata häntä sinne mahdollista pikkusisarusta toivoessamme, ei kuulemma tarvitse kuin ottaa yhteyttä uuteen klinikkaan. He hoitavat sitten pakastealkioiden kuljetuksen toiseen paikkaan. Ilmeisesti sellaista tapahtuu aika usein, sillä Helsingin lapsettomuusklinikkakentällä on tapahtunut todella paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana, kun olen itse seurannut alaa. Moni lääkäri on vaihtanut työnantajaa ja varmasti vienyt potilaita mukanaan. Helmin blogista luin hiljattain, että loppuvuodesta tänne ollaan avaamassa kokonaan uutta klinikkaa lääkärikeskus Dextran alaisuuteen.

No, juuri tämänhetkisen pahoinvoinnin kourissa tuntuu, etten ikinä uskalla tai halua tulla toista kertaa raskaaksi, mutta eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Jos mieli muuttuu, saatamme hyvinkin haluta vaihtaa klinikkaa ja jatkaa käymistä tutulla lääkärillä. Vaikka vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole ollut ihan sellaista kuin toivoisin, hän on kuitenkin todella miellyttävä tehdessään kliinisiä toimenpiteitä, mikä on ehkä vielä tärkeämpää. Ja kieltämättä hän suunnitteli ja toteutti meille todella onnistuneen IVF-hoidon. En oikein näe, miksi pitäisi jatkaa käymistä vanhalla klinikalla, kun molemmat meitä hoitaneet lääkärit ovat nyt lähteneet muualle töihin ja klinikan toiminnassa on koko ajan ollut tiettyjä pieniä ongelmakohtia. Toki olen klinikalle valtavan kiitollinen tästä lopputuloksesta – mutta kyllä siitä on maksettukin, rahaa siis.

Meidän lapsettomuusklinikkataival näyttää siis tällä erää jäävän onnellisen lyhyeksi. Olimme ensikäynnillä maaliskuun alussa, ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet hyvää vauhtia eteenpäin: uuden kierron alettua verikokeet ja aukiolotutkimus, ja kahteen seuraavaan kiertoon lääkkeetön inseminaatio. Kaksi kiertoa jäi väliin klinikan kesätauon vuoksi, mutta niiden aikana ehdimme kerätä voimia ja valmistautua henkisesti IVF-hoitoon, joka sitten aloitettiin elokuun lopussa. Syyskuussa kontrolliultrat ja toimeenpiteet ja sitten lokakuussa varhaisultra. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, ettei tämä olisi voinut paljon paremmin mennä.

-------------------

Tänään on rv 10+4. Tämä ja viime viikko ovat olleet aika hirveitä. Pahoinvointi on lisääntynyt niin, että olen oksentanut melkein joka päivä, pahimmillaan sekä aamulla että illalla. Kuvotus alkaa yleensä voimistua iltapäivällä ja huipentuu iltakahdeksan-yhdeksän maissa vessanpöntön halailuun. Ihan sama, mitä on illan aikana syönyt: se tulee ylös. Väsymys on uskomattoman kovaa, ja jotenkin se tekee pahoinvoinnistakin raskaampaa. Onneksi meillä on niin joustava työaika, että olen pystynyt tekemään hommia aika paljon oman rytmini mukaan: mennyt aamulla myöhempään, lähtenyt välillä aikaisemmin, ollut kotona yökkimässä ja tehnyt etätöitä voimieni mukaan. Jossain muussa työssä olisin ehkä jo joutunut ottamaan sairauslomaa, mutta tässä tilanteessa on ihan hyvä, että pystyn edistämään hommiani edes jonkun verran. Elättelen toiveita, että ensi viikolla pahoinvointi jo helpottaisi. Ja jos ei helpota, niin on se kuitenkin sen arvoista.

Kuulumisia

Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.

Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)

Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.

Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.

Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.

Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.

Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.

Sydän

Kävimme tänään varhaisultrassa. Löytyi kasvanut kohtu, ruskuaispussi, lapsivettä ja itse päähenkilö, vajaan sentin mittainen. Pieni valkoinen sydän pulputti iloisesti. Kaikki on niin kuin pitääkin.

Tähän asti en ole aivan täysillä pystynyt uskomaan siihen, että ihme olisi tosiaan tapahtumassa. Nyt se on helpompi uskoa. Hymyilyttää. Toivon hymyn aiheita koko maailmalle.

(Pitää jatkaa töitä. Kirjoitan myöhemmin enemmän!)

Nettiraskaus

Lämpimät kiitokset vielä toistamiseen kaikille teille, jotka kommentoivat kahteen edelliseen postaukseen! Olen ollut ihan liikuttunut huomatessani, kuinka moni on onnitellut niin vilpittömästi ja elänyt mukana tunnelmissani. Olen pitänyt tätä blogia vasta puolitoista kuukautta ja saanut jo noin monta noin ihanaa lukijaa. Kiitos.

Tuntuu hassulta ajatella, kuinka moni on jo mahtanut lukea raskaaksitulostani kaikkine yksityiskohtineen, vaikka oikeassa elämässä en ole kertonut siitä kenellekään. No, miehelleni tietysti, ja klinikan ja neuvolan henkilökunnalle, mutta en muille. Emmekä aiokaan kertoa vielä hyvään toviin, vaikka kaikki menisi hyvinkin. Tunnelmamme ovat noiden parin ensimmäisen satumaisen päivän jälkeen olleet lähinnä varovaisen odottelevia. Kunpa päivät kuluisivat nopeasti, kunpa kaikki menisi hyvin, kunpa pikkuinen ylipäänsä olisi siellä... Minulla on edelleen ollut hyvin vähän mitään selviä raskausoireita, mikä on toisaalta tietysti hyvä asia – pystyn viettämään ihan normaalia elämää – mutta toisaalta myös jännittävää: olisi niin ihana saada varmuus siitä, että vatsassa tosiaan asuu joku. Muutaman viime päivän aikana minulle on kuitenkin tullut se sellainen jännästi erilainen olo, jota odotin jo ennen raskaustestiä. Tuntuu siltä, että kroppa ei ole ihan sama kuin ennen, vaikka voinkin sinänsä hyvin. Rinnat ovat edelleen kipeät ja paisuneet ja vatsassa on jatkuvaa pientä paineentunnetta. Palelen koko ajan (viime päivinä on ollut myös pientä flunssaa), ja etenkin iltaisin väsyttää enemmän kuin ennen. Lisäksi joudun melkein joka yö käymään vessassa, mitä tapahtuu minulle normaalisti ehkä pari kertaa vuodessa.

Tänään on kulunut tasan viikko siitä aamusta, kun tein testin. Noin kahden viikon kuluttua pääsemme varhaisultraan. Siihen asti pidättelen hengitystä; jos sieltä tulee hyviä uutisia, uskallan ehkä jo iloita vähän ja varovasti. Siihen asti kuulostelen, tunnustelen ja ihmettelen tätä muutosta. Ensimmäinen neuvola-aika on sekin jo varattu. Jos kaikki menee hyvin. Kerroin eräälle kommentoijalle, että en oikein osannut suhtautua asiaan, kun neuvolan puhelimeen vastannut hoitaja onnitteli heti varatessani ensikäyntiaikaa. Ja viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran kysymään tarjoilijalta alkoholitonta juomavaihtoehtoa. Tunsin itseni melkein huijariksi, joka vain kuvittelee olevansa raskaana. En tunne vielä kuuluvani oikeasti siihen kastiin. Tämä on niin haurasta, kaikki voi tuhoutua pienessä hetkessä.

Vielä yksi juttu. Tiedän, että joissakin blogin lukijoissa näiden uutisten kuuleminen on voinut herättää myös kateuden tai epäreiluuden tunteita. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos näin on. Olen lukemattomia kertoja kokenut ristiriitaisia fiiliksiä kuullessani tuttavien vauvauutisia tai lukiessani niitä blogeista jo ennen, kuin aloitin tämän oman kirjoittamisen. Minun tarinanihan näyttää täällä netissä naurettavan helpolta: nainen alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, menee ensimmäiseen IVF-hoitoon ja pam, tulee kuukauden päästä raskaaksi. Ei se ihan noin helposti mennyt. Kieltämättä IVF sujui meillä oikeastaan joka vaiheessa hurjan hyvin, mistä olen ikuisesti kiitollinen (mille, kenelle? – en tiedä). Sitä ennen olivat kuitenkin ne kolme pitkää vuotta. En väitä, että olisin jotenkin "ansainnut" tämän raskauden niiden kolmen vuoden kärsimyksillä. Olen vain tosi, tosi onnekas. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni teistäkin muistakin on.

Kuinka mahdoton tapahtui

Muutamakin lukija on pyytänyt kirjoittamaan jotain mahdollisista raskausoireista ja aavisteluista. No, joudun tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että en ihan oikeasti aavistanut juuri mitään. Olen aina kuvitellut, että jos joskus tulen raskaaksi, pystyisin aistimaan sen jollain salaperäisellä tavalla – että olo olisi jotenkin erilainen. Ei se ollut. Lisäksi olen, niin kuin varmaan moni muukin, jo aiemmin diagnosoinut itseltäni kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin raskauden ensi oireet vaikka kuinka monessa yrityskierrossa. Ne eivät koskaan johtaneet muuhun kuin siihen, että kuukautiset alkoivat yleensä heti seuraavana päivänä. Ja tässä IVF-kierrossa oli kaiken kukkuraksi rankka hormonilääkitys, joka aiheutti samantapaisia oireita.

Sen totesin jo paljon ennen testipäivää, että rintani olivat tosi kipeät, arat, paisuneet ja välillä jotenkin kihelmöivät. Mutta ne ovat kipeät aina ennen menkkoja, ja tiesin myös Lugesteronin aiheuttavan vastaavia oireita. Ei siis aihetta toivoon. Suunnilleen viimeisen viikon ajan olen palellut tosi paljon – mutta säätilakin viileni juuri samoihin aikoihin, eikä meidän taloyhtiössä ole vielä kytketty lämmitystä päälle. Nenä on ollut välillä tukossa, mutta onhan se joskus muutenkin. Ja meillä kotona on ollut viime aikoina kieltämättä aika pölyistä. Alavatsassa on ollut kiristystä tai paineen tunnetta, mutta ei sekään mitään ihan ennenkokematonta ole. Välillä on tuntunut teräviä vihlaisuja (repäisykipuja?), jos esimerkiksi aivastaa tai yskäisee rajusti. Lisäksi varsinkin viime viikolla jossain kohdun seudulla tuntui jonkin verran teräviä pistoksia, oikeastaan vähän samanlaisia kuin punktiossa tai aukiolotutkimuksessa. Mutta ymmärrettävää, että jotain tuntemuksia on, kun ajattelee mitä kaikkea vatsaparkani on joutunut käymään läpi viimeisen kuukauden aikana.

Alkion laskennallisen kiinnittymisen aikoihin oli pari päivää vatsakipuja (juuri samoihin aikoihin, kun pyörryin yöllä vessassa!). Mutta ne olivat aika lieviä, väliin kuukautiskipumaista jomotusta, väliin terävämpiä kipuja (vähän kuin punktion jälkeinen särky). Siitä kuuluisasta kiinnittymisvuodosta ei tullut mitään merkkiä. Joten en tosiaan uskaltanut asettaa toiveita mitenkään huikean korkealle ennen testipäivän aamua. Kun tiistai-iltana kävimme yöpuulle, sanoin miehelleni viimeiseksi ennen nukahtamista: Se on kuitenkin negatiivinen.

Meidän klinikalla on käytäntönä, että asiakas tekee raskaustestin itse kotona ja tarvittaessa tulos varmistetaan verikokeella. Sain sieltä mukaani yhden testin, sellaisen Clearbluen, johon tulee joko plus- tai miinusmerkki. Testipäivän aamuna heräsin tavalliseen tapaan kuuden jälkeen. Oli aivan pimeää ja hiljaista. Kävin vessassa ja nostin testin pesukoneen päälle odottamaan; tuloksen piti ilmestyä kolmessa minuutissa. Vaakasuora miinusviiva lähti heti muodostumaan. Ajattelin katkerana, että ei siihen kuitenkaan tule mitään muuta, ja lähdin antamaan kissalle aamuruokaa ja raikasta vettä. Sitten katsoin seinäkelloa: ainakin kaksi minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Palasin kylpyhuoneeseen. Pesukoneen kannella hymyili aivan selvä plusmerkki.

Suoraan sanoen en muista, mitä muutaman seuraavan sekunnin aikana tapahtui. Tunne oli niin ylitsevuotava, että hetkestä ei ole muistikuvia. Hyppäsikö sydän kurkkuun? Otin ehkä tukea pesukoneesta. Varmaan otin testin käteeni ja katsoin sitä lähempää. Koska seuraavassa hetkessä kipitin testi kädessäni makuuhuoneeseen herättämään miestäni. Kulta, se oli positiivinen.

Kun klinikka aukesi, soitin sinne ja varasin heti ajan verikokeeseen. Sain samalla ohjeet, miten Lugesteronia käytetään tukihoitona vielä viikon verran mutta vähennetään annostusta pikkuhiljaa. Lupasin tulla verikokeeseen tunnin päästä. Sitä ennen oli kuitenkin käytävä apteekissa ostamassa lisää Lugesteronia. Olin käyttänyt vihoviimeisen kapselin edellisenä iltana, ja niin varma olin negatiivisesta tuloksesta ollut, etten ollut ostanut varapakkausta etukäteen, vaikka resepti oli olemassa.

Kävin verikokeessa. Seuraavana päivänä sain klinikalta ehkä elämäni parhaan puhelun: Tämän mukaan olet raskaana. Onneksi olkoon. Varattiin varhaisultra kolmen viikon päähän. En tiedä, miten jaksan odottaa sinne saakka. Jos varhaisultrassa on kaikki kunnossa ja sydämensyke näkyy, keskenmenon riski on kuulemma enää hyvin pieni. 

Oireita ei edelleenkään ole juuri tuon enempää. Eilen aamupäivällä tunsin töissä hyvin lievää kuvotuksen tunnetta, joka meni ohi, kun söin omenan. Olin aika hyvilläni siitä: pahoinvointihan kertonee, että kaikki on hyvin ja jotain on vatsassa meneillään.

Olen yhtäaikaa huolissani ja tasaisen onnellinen. Tiedän hyvin, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Samalla olen kuitenkin ihmeen rauhallinen ja luottavainen. Ajattelen niin, että olen jo nyt saanut kokea jotain sellaista, mitä ei voida koskaan ottaa minulta pois. En halua antaa pelon särkeä tätä.

3 v 3 kk

Suurin piirtein kolme vuotta ja kolme kuukautta olemme toivoneet ja kaivanneet omaa lasta, yrittäneet saada raskautta alkamaan kaikin keinoin. En ole ikinä nähnyt edes heikosti positiivista raskaustestiä. Reilu kolme vuotta on hirmuisen pitkä aika. Siihen mahtuu todella monta yrityskuukautta ja yhtä monta pettymystä. Toivo hiipuu välillä äärimmäisen pieneksi. Jos elämä menisi aina niin kuin suunnitellaan, olisimme saattaneet ehtiä saada tuossa ajassa jo kaksikin lasta.

Varhain tänä aamuna tein positiivisen raskaustestin. Vahva plussa, ei mitään tulkinnanvaraa.

Minun on vaikea uskoa tätä todeksi. On vaikea uskaltaa uskoa. Tänään olen onnellinen, kiitollinen, yllättynyt, hämmentynyt, herkistynyt, sanaton. Mutta ennen kaikkea onnellinen.

Miksi äiti juo?

Otan nyt puheeksi aiheen, josta tiedän jo etukäteen, että se saattaa herättää tulista keskustelua. Eilisessä Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu odottavien äitien alkoholinkäytöstä:
http://www.hs.fi/paivanlehti/23092013/kotimaa/%C3%84idin+nauttima+lasillinen+voi+olla+liikaa+siki%C3%B6lle/a1379823024930

Jutussa haastatellut asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että alkoholia ei tulisi juoda raskausaikana lainkaan, koska turvallisen annostuksen rajaa ei ole pystytty määrittämään. Tässä virallisessa suosituksessahan ei tietenkään ole mitään uutta, mutta olen itsekin joskus miettinyt, miksi suositukset ovat eri maissa kovin erilaisia. Artikkelin mukaan esimerkiksi Britanniassa edes parista alkoholiannoksesta pari kertaa viikossa ei katsota olevan haittaa raskausaikana. Käsittääkseni sama katsantokanta on vallalla myös Etelä-Euroopan maissa.

Minulla on asiasta jossain määrin ristirintaisia fiiliksiä. Tunnen nimittäin useita naisia, jotka ovat raskausaikana nauttineet silloin tällöin lasillisen viiniä ja saaneet kaikin puolin terveitä vauvoja. Itse asiassa äitinikin on kuulunut tähän joukkoon jo minua odottaessaan. Toivottavasti ette käsitä väärin: äitini on erittäin vastuullinen, hyvä äiti, akateemisesti koulutettu, alkoholia kohtuudella nauttiva nainen, jolla nyt vain on tapana suhtautua tällaisiin asioihin niinsanotusti maalaisjärjellä. Hän on myös tullut helpolla raskaaksi.  Jos olisin itse päässyt siunattuun tilaan jo joskus kolme vuotta sitten, olisin varmaan itsekin asennoitunut yhtä lungisti ja saattanut ottaa raskausaikana joskus puoli lasillista kuohuviiniä tms. Nyt, kun siunatun tilan toteutumisesta missään vaiheessa ei vieläkään ole takeita, ajattelen ihan toisin. Jos joskus olen raskaana, en varmasti uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä minkään asian suhteen ja noudatan kaikkia suosituksia pilkuntarkasti. En kestäisi ajatusta siitä, että olisin juonut vaikka vain tipankin viiniä ja sitten pikkuiselle tapahtuisi jotain.Vaikka ei voisi koskaan tietää, johtuiko se alkoholista vai jostain avan muusta. Syyttäisin itseäni lopun ikääni.

Tuo oli se osuus, josta ajatukseni ovat vähän ristiriitaiset. Artikkelissa oli kuitenkin sellaistakin, mitä en ihan oikeasti voi niellä purematta: Tutkimusten mukaan joka toinen raskaus on suunnittelematon, Kahila ja Autti-Rämö sanovat. Moni nainen juokin itsensä humalaan, kun ei tiedä olevansa raskaana. Kuitenkin juuri raskauden alkuvaiheessa syntyy perusta keskushermostolle ja muille elimille, Autti-Rämö muistuttaa.

(1) Täh? Onko joka toinen raskaus muka vahinko? (Miten kukaan voi ylipäänsä tulla suunnittelmatta raskaasti, kun se ei näytä onnistuvan vuosikausien suunnittelulla eikä järeillä hoidoillakaan?) Ei voi olla. Sekstailu ilman ehkäisyä "tulee jos on tullakseen" -asenteella ei minusta voi mitenkään aiheuttaa suunnittelemattomia raskauksia.

(2) Juu, keskushermosto ja monet muut tärkeät elimet muodostuvat raskauden alkuvaiheessa ja silloin kehityshäiriöiden riski on suurimmillaan. Mutta olen ymmärtänyt, että alkoholista ei ole juurikaan vaaraa vielä hedelmöittymistä seuraavilla kahdella viikolla, jolloin äidillä ja sikiöllä ei vielä ole yhteistä verenkiertoa. Ja ne ovat juuri ne viikot, jolloin nainen ei yleensä vielä tiedä olevansa raskaana. Sen jälkeen voi jo epäillä ja testata (ja vastuullinen ihminen varmaan tekeekin niin, ennen kuin juo itsensä humalaan). Ymmärrän, että jokin deliriumiin johtava eeppinen kaatokänni voi olla riski sikiölle jo noin varhaisilla viikoilla, mutta ei kai nyt sentään muutama annos? Eräs IVF-hoidon läpikäynyt tuttavani esimerkiksi oli kysynyt lääkäriltään alkionsiirron jälkeen, pitäisikö hänen elää testipäivään asti ikään kuin olisi raskaana, siis myös alkoholia välttäen. Lääkäri oli huudahtanut kiivaasti, että ei missään tapauksessa! Parasta on kuulemma elää aivan normaalia elämää, ja mitä vähemmän ajattelee mahdollista raskautta, sen parempi.

Miten minusta nyt tuntuu siltä, että tuon artikkelin tekijällä tai haastatelluilla on mennyt puurot ja vellit sekaisin? Pelotellaan ja maalataan piruja seinille, vaikka totuus on, että aika moni suomalainenkin nainen on kallistanut lasia noilla alkuviikoilla. Syyllistetään ja säikytellään varmuuden vuoksi kaikki raskaana olleet, raskaana olevat ja raskautta toivovat, vaikka järkevämpää olisi keskittää resurssit niiden muutaman sadan tai tuhannen naisen valistamiseen ja hoitoon, joiden vauvat oikeasti alistuvat runsaalle alkoholinkäytölle sikiöaikanaan.

Ja en siis ajattele niin, että naisen pitäisi saada noudattaa raskausaikanakin vapaasti kaikkia mielihalujaan, koska on yksilönvapaus ja individualismi ja koska kenenkään ei pidä joutua tekemään uhrauksia toisen hyväksi. Raskausaikana nimenomaan pitää ja kannattaa tehdä "uhrauksia", ja kaikissa tapauksissa ne eivät varmaan tunnukaan uhrauksilta. Ihmettelen vain, onko toimittajalta tai asiantuntijoilta lähtenyt niinsanotusti mopo keulimaan. Ihmettelen myös vähän sitä, miten ne brittiläiset ja italialaiset äidit ja vauvat kuitenkin pärjäävät enimmäkseen ihan hyvin.

Sattuiko kukaan muu lukemaan eilisen Hesarin juttua? Millaisia ajatuksia se teissä herätti?

Positiivisia juttuja

Ei raskaustesti sentään, herra paratkoon! Testipäivään on vielä aikaa (sorry, en halua paljastaa tarkkaa päivää täällä). Mutta olen sata kertaa positiivisemmalla mielellä kuin viime postausta kirjoittaessani. Kävimme viikonloppuna minilomalla, joka teki tosi hyvää. Oli ihanaa päästä irti arjesta, nukkua hotellissa, syödä ravintolassa ja saada ajatukset ihan muihin asioihin kuin hoitoon. Oli myös rentouttavaa olla vähän aikaa ilman tietokonetta. Olen huomaavinani, että liiallinen googlettelu ja lapsettomuusblogien lukeminen eivät välttämättä tee minulle hyvää, niin paljon vertaistukea kuin olenkin niistä saanut. Joskus olisi kuitenkin hyvä elää myös sitä elämää, joka ei sijaitse netissä.

Ajattelin tehdä listan asioista, jotka ovat tässä tilanteessa hyvin.

• Ensimmäinen IVF-hoitomme onnistui (lopputulosta vielä tietämättäkin) paljon paremmin kuin uskalsin toivoa. Pistäminen sujui hyvin, ja kroppani kesti hormonit ilman pahempia sivuvaikutuksia ja kasvatti kivan määrän munasoluja. Punktio oli helpompi kuin olin pelännyt. Munasoluni olivat kypsiä ja kunnollisia. Mieheni ja minun sukusolut kykenivät hedelmöittämään toisensa, ja alkiot kykenivät jakautumaan. Yhden siirretyn lisäksi saimme yhdeksän alkiota pakkaseen.

• Jos raskaus ei lähde tästä kierrosta käyntiin, voidaan tehdä useita pakastetun alkion siirtoja. Mahdollista toista IVF:ää joutunemme harkitsemaan aikaisintaan ensi keväänä. Pakastetun alkion siirrot, tuttujen kesken PAS:t, ovat paljon kevyempiä hoitoja kuin IVF. Ja vaikka ne eivät ole ilmaisia, yhden PAS:n hinta on vain noin kolmannes kokonaisen IVF:n hinnasta.

•  PAS:t voitaisiin todennäköisesti tehdä minun kohdallani luonnolliseen kiertoon kuten inseminaatiotkin. En joutuisi juurikaan pistelemään piikkejä enkä ostamaan kalliita lääkkeitä.

•  Hoidossa ei tullut esille mitään konkreettista syytä, miksi emme voisi saada lapsia. Olemme nyt siis ikään kuin tuplasti selittämättömiä. Tämä voi tietysti olla toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia, mutta ei mennä nyt siihen.

• Jos raskaustesti on negatiivinen, saan lopettaa inhottavat Lugesteronit saman tien.

• Jos raskaustesti on negatiivinen, saan juoda viiniä ja syödä sushia.

• Jos raskaustesti on negatiivinen, voin taas mennä juoksulenkille. Kävin juoksemassa vielä ekan IVF-pistosviikon ajan, mutta sen jälkeen vatsa alkoi tuntua turhan tärähdysherkältä ja sittemmin olen tehnyt vain kävelylenkkejä. Olen aloittanut juoksuharrastuksen vasta lapsettomuusaikana, ja siitä onkin tullut suorastaan selviytymiskeino kaiken ahdistuksen keskellä. Mutta olen oppinut rakastamaan juoksemista myös ihan sen itsensä takia. Se nyt vain on minun lajini! 

• Raskaustesti voi olla myös positiivinen.

Epätoivo

Kaikki viime viikon toivo ja taika on karissut pois. Jostain syystä minulla on vahva aavistus, että en tee ensi viikolla(kaan) positiivista raskaustestiä. Olo on juuri sellainen kuin aina ennen kuukautisten alkua, paitsi että Lugesteron vahvistaa kaikki oireet kymmenkertaisiksi. Finnejä, rasvaiset hiukset, kipeät ja paisuneet rinnat, palelua, ärtyisä ja alakuloinen olo. Vatsa ei sentään ainakaan toistaiseksi ole kipeä. Tiedän, että kaikki tuo voi johtua lääkkeistäkin. Mutta aavistuksilleni en voi mitään.

Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?

Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä  tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?

Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.

Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?

Päivien piinaa

Jalat alta vienyt toissaöinen huimauskohtaus johtuikin mitä todennäköisimmin Lugesteroneista eikä Gonapeptyl-piikistä. Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja tsempanneille! Sen jälkeen minulla on ajoittain ollut lievää huimauksen tunnetta, mutta ei mitään tuohon "kaatumatautiin" verrattavaa. Ennemminkin sellaista huteraa ja vähän sumuista oloa. Sitä kyllä vähän ihmettelen, että pystyin käyttämään Lugesteronia melkein viikon ajan ilman minkäänlaista huimausta, ja sitten tuli tuo vessan lattialle tuupertuminen ihan yllättäen. Sattumaltako huimaus myös alkoi juuri niihin aikoihin, jolloin alkion olisi määrä kiinnittyä?

Muuten olo on fyysisesti ihan hyvä. Muut Lugesteronin sivuvaikutukset ovat hiukan hellittäneet. Vatsassa on välillä ollut tuntemuksia, mutta niinhän niitä aina on, jokaikisessä kierrossa. Ne voivat johtua nyt ihan mistä tahansa: käyttämistäni lääkkeistä, punktion jälkimainingeista, tuloaan tekevistä kuukautisista, toki myös raskaudesta. Mutta yritän olla tulkitsematta niitä liikaa. Testi sen sitten kertoo aikanaan.

Henkinen vointi sitten... no, ulkoisesti olen ihan rauhallinen ja tasainen, kuten yleensäkin. En ole saanut raivokohtauksia tai hellyydenpuuskia sen enempää kuin muulloinkaan, en ole itkenyt, tiuskinut tai oikutellut. Mutta sisäisesti olen hyvin levoton. Minun on vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Ajatukset palaavat jatkuvasti niihin samoihin asioihin.

Ymmärrän nyt hyvin, miksi näitä paria viikkoa alkionsiirrosta raskaustestiin kutsutaan piinapäiviksi. IVF-hoidon ensimmäinen puolikas sujui niin nopeasti, koko ajan tapahtui jotain ja homma eteni koko ajan. Vaikka pistokset olivat ikäviä, ne olivat kuitenkin jollain lailla jänniä. Jokainen pistetty piikki oli voitto, päänahka, yksi taitettu etappi ennen maalia. Lääkärikäyntejä oli tiheään, aina saattoi kysyä ja puhua asiantuntijan kanssa ja ultratutkimukset näyttivät rakkuloiden kasvavan. Jokaisessa vaiheessa oli jonkinlaista uutuudenviehätystäkin. Mutta alkionsiirron jälkeen kaikki on ollut yhtä ja samaa, pelkkää jähmeää odotusta päivästä toiseen. Mitään ei voi tehdä, millään omilla toimilla ei voi vaikuttaa lopputulokseen, kun arpa on jo heitetty. Aika kuluu madellen.

En usko, että olen ihan kauhean pettynyt, jos tästä kierrosta ei vielä tule tärppiä. Kolmen vuoden aikana on tullut niin monta pettymystä, että olen surullisen tottunut niihin. Kuukausi sinne tai tänne, ei kai siinä mitään. Mutta sitten on kova paikka, jos mikään pakkasessa odottavista yhdeksästä alkiostammekaan ei tee minua raskaaksi. Olen viime päivinä laskeskellut ja pohtinut kovasti. Keskimäärin 70 % pakastetuista alkioista selviää sulatusprosessista. Meidän tapauksessamme se tarkoittaisi kuutta tai seitsemääkin PAS-siirtoa, ennen kuin täytyisi harkita toista IVF-hoitoa. Mutta: mikä on todennäköisyys, että mikään noista pakkasalkioistakaan ei tärppäisi? Se mahdollisuus on pakko ottaa huomioon. Entä jos niissä kaikissa on jokin vika?

Meillä on sen verran pitkä yrityshistoria ilman yhtäkään todistettavasti alkanutta raskautta, että jotakin solutason häiriötä on epäilty. Nyt, kun sukusolumme ovat osoittaneet pystyvänsä ainakin laboratorio-olosuhteissa hedelmöittymään ja jakautumaan loistavasti, syyttävä sormi osoittaa kai seuraavaksi kiinnittymisvaihetta. Voiko kohdussa tai alkioissa olla jokin ongelma, joka häiritsee kiinnittymistä? Kohdun limakalvo on kaikissa tutkimuksissa näyttänyt hienolta, ja kohdun rakenne on säännöllinen. Mutta jotain muuta? Voidaanko sitä muuta avittaa, hoitaa, kiertää? Ainakin alkionkuoren avaus (assisted hatching) on yksi konsti, jota voidaan käyttää, mutta sen toimintamekanismeista ei ilmeisesti ole vielä paljoakaan tietoa. Joillakin se kuitenkin auttaa.

Tällaisia pohdiskelen vähän väliä, kotona, töissä, junassa, kävelyllä. Mutta nyt lähden suihkuun ja teen hyvää salaattia iltapalaksi. Hitaimmatkin päivät taittuvat lopulta iltaan.

Viimeinen pistos ja ikäviä oireita

Nyt tulee sekalaisia kuulumisia. Pistin eilen illalla tämän IVF-hoidon vihoviimeisen (toivottavasti!) piikin eli Gonapeptyl-ruiskeen, jonka olisi määrä tukea alkion kiinnittymistä. Se oli samantyyppinen kertakäyttöruisku kuin Orgalutran, tosin neula oli ohuempi. Pistäminen oli vähän inhottavaa niin kuin aina, mutta meni kuitenkin hyvin.

Lugesteroneja olen käyttänyt kohta viikon tunnollisesti kolme kertaa päivässä. Yritän pitää huolta siitä, että kapselien väli olisi aina noin kahdeksan tuntia (3 * 8 h = 24 h), ja viikonloppuaamuina laitoin jopa ylimääräisen herätyksen 6.30 sitä varten. Lääkkeen laittamisen jälkeen menin takaisin sänkyyn jatkamaan unia. Oikeasti ajoitusta ei kuulemma tarvitsisi tehdä noin tarkasti, mutta minä yritän nyt tehdä kaikkeni, kun hoito on tähän asti edennyt niin hienosti.

Minullahan ei ole Lugesteronista mitään aiempaa kokemusta, mutta muutaman päivän käytön jälkeen alkoi ilmetä erinäisiä tylsiä sivuvaikutuksia. Rinnat ovat todella kipeät ja omasta mielestäni vähän kasvaneet kokoakin. Vatsa on turvonnut ja pömpöttää ja – viitsiikö tätä sanoakaan – tukossa. Minulla on normaalisti tosi nopea aineenvaihdunta, mutta usein ennen kuukautisten alkua on päivä tai pari pientä ummetusta. Lugesteron sisältää progesteronia eli samaa hormonia, jota elimistö tuottaa loppukierrossa, joten bingo! (Virallisena sivuvaikutuksena mainitaan "ruoansulatushäiriöt".) Olo on siis kokonaisvaltaisen turpea. Lievää väsymystä olen myös huomaavinani, mutta se voi toki johtua jostain muustakin.

Ikävin sivuoire tuli viime yönä. Heräsin neljän maissa vessahätään, pieneen vatsakipuun ja jonkinlaiseen kuvotukseen (moni on kertonut, että Lugesteron aiheuttaa myös tihentynyttä virtsaamisen tarvetta, ja minulla on se sama). Kun nousin wc-istuimelta ylös, tuli niin voimakas huimaus, että lysähdin selälleni kylpyhuoneen lattialle! En tiedä, menikö minulta kirjaimellisesti jalat alta vai tajusinko, että ne kohta menevät jollen pääse makuuasentoon; kaikki kävi ihan silmänräpäyksessä. Vähän ehdin ottaa käsillä vastaan, mutta kivilattia tuntui matosta huolimatta aika kovalta. Makasin ehkä viisi minuuttia lattialla ja yritin hengittää rauhallisesti. Minä en ole ikinä, koskaan, missään tilanteessa elämässäni ollut lähellä pyörtymistä, joten säikähdin aika paljon. Onneksi olo koheni nopeasti, ja pääsin sitten kömpimään takaisin sänkyyn. Herätin mieheni ja pyysin häntä kantamaan kasan tyynyjä jalkojeni alle, jotta huimausta ei tulisi uudestaan. Jossain vaiheessa sain jopa unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi herätyskellon soittoon asti. Koko aamun olo on kuitenkin ollut vielä hiukan hutera, ja päätin aamulla jäädä kotiin tekemään töitä, koska tänään ei onneksi ole kokouksia tai muuta.

Selvisin viimeöisestä säikähdyksellä, ja nyt jatkossa tiedän olla varovaisempi ja välttää ainakin äkillistä pystyyn nousemista. Ihmettelen vain, että klinikalla ei varoitettu tuollaisesta lainkaan. Gonapeptylin mukana ei tullut edes pakkausselostetta (onneksi olin kuitenkin – jälleen kerran – googlettanut sen omatoimisesti ja muistin jo yöllä, että lääkkeellä oli pitkä lista sivuvaikutuksia). Toivon kovasti, että huimaus tuli nimenomaan Gonapeptylistä eikä Lugesteronista, koska jälkimmäisessä tapauksessa se voi olla pitkäaikainen kaveri!

Onko teille muille tullut sivuvaikutuksia noista lääkkeistä? Pieniä juttujahan nuo toki ovat, ja hyvän asian puolesta kärsii melkein mitä vain. Minä vain pääsin hormonipistosten kanssa niin vähällä, etten osannut varautua siihen, että nämä piinaviikkojen "helpot" lääkkeet aiheuttaisivatkin pahempia sivuoireita. Täytyy nyt koettaa muistaa, ettei hoito pääty vielä alkionsiirtoon ja että elimistö on edelleen kovilla. Kaikkeen sitä joutuukin tässä projektissa, huoh.

"Haaste"

Otsikko on lainausmerkeissä, koska minua ei ole oikeasti haastettu tähän vaan bongasin kyselyn Entä jos ei -blogista. Tykkään kovasti tällaisista ystäväkirjatyyppisistä kysymyksistä. Tässä oli asioita, joita on hyvä pohtia välillä.


1. Mietitkö usein maailman ihmeellisyyttä ja sen syntymistä/muodostumista?
Ennemminkin mietin paljon hienoja, kauniita pikkuasioita, tulen niistä onnelliseksi ja tunnen kiitollisuutta siitä, että asiani ovat monessa mielessä tosi hyvin. Saatan esimerkiksi olla aivan fiiliksissä kauniista iltaruskosta, lenkkipolulla näkemistäni kielon marjoista, makoisasta kanelipullasta tai jostakin hyvästä ajatuksesta tai vaikka vitsistä. Maailman synty -kohdassa vetoan jo aiemmin mainitsemaani luonnontieteelliseen maailmaankuvaani.

2. Miksi haluat/halusit tai et halua/halunnut lapsia?
Sanoisin tämän mieluimmin konditionaalissa: Miksi haluaisin lapsia. Minusta olisi vähän surullista huutaa "mä haluan!", kun saamisesta ei ikävä kyllä ole mitään takeita. Mutta: haluaisin kokea sen, mitä äitiyteen ja raskauteen liittyy. Haluaisin rakastaa lasta äärettömästi, antaa paljon ja saada paljon. Koen, että lapsi olisi seuraava – ja oikea – askel tässä elämänvaiheessa (enkä tarkoita sitä, että tietyssä iässä  "kuuluisi" hankkia lapsia, vaan tämä on henkilökohtainen tuntenukseni). Sen sijaan minulla ei ole koskaan ollut mitään vauvakuumetta enkä mene heikoksi nähdessäni vauvoja, vaikka ne söpöjä ovatkin. Ihminen on käsittääkseni vauva aika lyhyen ajan elämästään. Ennemmin ajattelen niin, että lapsen myötä elämääni tulisi uusi, tärkeä ihminen.

3. Mitä lehtiä luet edes suht säännöllisesti? / Jos et lue mitään, mikset?
Ainakin Hesaria, Annaa, kotiseutuni paikallislehteä, Ylkkäriä, joitain ilmaisjakelulehtiä, monia ammattilehtiä. Sain juuri myös tilaajalahjaksi muutaman numeron Parnassoa ja tilasin itse kokeeksi lyhyen jakson Oliviaa. Haluaisin lukea useammin Suomen Kuvalehteä, jossa on ehkä maan parhaat toimittajat, mutta se on tosi kallis ja pelkään, etten ehtisi lukea sitä ns. koko rahan edestä. Ai niin, ja sitten luen vielä ruokalehtiä: Maku sekä Glorian ruoka & viini. Rakastan reseptejä ja ruokajuttuja! Joskus luen myös jotain sisustuslehtiä, mutta en säännöllisesti.

4. Mikä tilanne on aiheuttanut eniten kateutta sinulle viimeisen vuoden aikana?
No pakko myöntää, että se, kun niin moni tulee näköjään raskaaksi ihan tuosta vaan. Tyyliin vuoden päästä häistä on jo esikoinen sylissä tai ainakin maha valtavan kokoinen. Jotkut ovat ehtineet saada jo kaksi lasta sinä aikana, kun me ollaan yritetty ainokaista. Yritän ymmärtää, että jonkun muun saama vauva ei vähennä meidän mahdollisuuksia, mutta on silti hetkiä, jolloin raskausuutiset ja vauvakuvat kirpaisevat tosi paljon.

5. Mitä sanot harrastuksiksesi, jos joku niitä kysyy? [Nehän ei välttämättä ole harrastuksiasi oikeasti :D]
Kirjallisuus, muu kulttuuri, juokseminen, ehkä ruoanlaittokin. Bloggaamista en ainakaan vielä kehtaisi mainita kysyttäessä, vaikka se on erittäin kivaa ja antoisaa ja aikaavievääkin.

6. Mitkä 10 sanaa tulevat mieleesi sanasta "lastensuojelu"?
Valitettavasti ensiksi tulee mieleen se 8-vuotiaan tytön kuolintapaus, jota lastensuojelu ei pystynyt estämään. Tulee myös Markus Nummen romaani Karkkipäivä. Tässä oli kyllä jo ihan liikaa sanoja.

7. Kenen et haluaisi lukevan blogiasi tietäen, että se on sinun?
En kenenkään. Kirjoitan tänne asioita, joista en puhu ääneen oikeastaan kenellekään. Mutta minua ei niin kauheasti haittaisi, jos joku itse lapsettomuudesta kärsivä tuttu tunnistaisi minut täältä.

8. Mikä antaa sinulle toivoa, kun sitä eniten kaipaat?
Hmm. En osaa vastata tähän mitään, vaikka yritin miettiä. On aikoja, jolloin minulla ei oikeasti ole yhtään toivoa, nichts, nada. Minulle tärkeämpää on yrittää sopeutua epävarmuuteen ja hyväksyä se mahdollisuus, että elän loppuelämäni lapsettomana. Toivo on ihanaa, mutta aika vaarallistakin.

9. Mikä on oudoin esine, jonka tiedät olevan olemassa lapsiperheitä/lapsia varten?
En tiedä! En ole ikinä uskaltanut ajatella lapsiasiaa niin pitkälle, että olisin päässyt tavara- ja hankintavaiheeseen asti. Mutta pakko sanoa, että minua oudoksuttaa lapsiperheiden (ja odottajienkin) käyttämä sanasto: pime, pinnis, supparit, synnäri, eppari, liinailu, kestoilu jne. Minusta on myös vähän outoa, että kaikki lapset ovat nykyään prinsessoita, neitejä tai tyyppejä. Mutta ehkä en vaan ymmärrä, kun mulla ei ole omia. ;)

10. Mitkä kolme sanaa kuvaavat parhaiten pukeutumistyyliäsi?
Klassinen, tyttömäinen, rento.

Siirretty

Eilen oli sitten alkionsiirto. Olin koko päivän eräässä koulutustilaisuudessa ja jouduin välillä poistumaan sieltä ja käymään klinikalla. Onneksi paikat sattuivat sijaitsemaan lähellä toisiaan. Kun lähdin kävelemään klinikkaa kohti, jännitti yllättävän paljon ja olo oli vähän herkistynytkin. Sanon "yllättävän", koska esimerkiksi inseminaatioita en osannut pitää mitenkään merkittävinä, ne olivat vähän sellaisia käynpä-lounastunnilla-lääkärissä-juttuja. Enkä minä ajattele, että juuri alkionsiirto olisi jotenkin maaginen tapahtuma raskauden onnistumisen kannalta. Hedelmöittymisen ja yksilönkehityksen tapahtumaketjussa on niin monta muutakin kriittistä vaihetta. Mutta jotain taikaa siinä hetkessä oli.

Toimenpiteenä siirto on tosi yksinkertainen ja helppo. Olin juonut tunnollisesti yli litran vettä viimeisen tunnin aikana, ja kätilö ja lääkäri kehuivat moneen kertaan, kuinka hienosti virtsarakkoni on täynnä (helpottaa ultraamista ja itse siirtoa). Kaikesta sitä saakin ihminen kehuja! Muutenkin kaikki näytti kuulemma tosi hyvältä, niin kohdun limakalvo kuin alkiotkin. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että tuon yhden siirretyn lisäksi saimme peräti yhdeksän alkiota pakkaseen; vain yksi rääpäle 11:stä hedelmöittyneestä ja jakautuneesta munasolusta oli jättänyt leikin kesken. Kätilö ultrasi vatsan päältä, ja lääkäri tuikkasi alkion sisään. Ultralaitteen monitorissa näkyi epäselvästi kohtu (joka oli tosi pieni) ja sinne työnnettävä katetri. Lopuksi katetri tarkastettiin viereisessä labrassa mikroskoopilla ja todettiin tyhjäksi – alkio oli jäänyt sinne minne pitikin. Sitten kaikki oli ohi.

Olisin halunnut kysyä lääkäriltä parista asiasta nyt, kun ekan IVF-hoitomme kriittiset vaiheet ovat ohi, mutta sellaiseen ei ollut varattu aikaa, enkä päässyt edes vastaanottohuoneeseen. Vähän liukuhihnamaista. No, ihan sama, kyselen sitten myöhemmin. Kätilö jäi kanssani käymään papereita läpi ja antamaan jatko-ohjeita. Sain mukaani yhden raskaustestin sekä Gonapeptyl-nimisen pistoslääkkeen, jonka tulisi avustaa alkion kiinnittymistä parin päivän kuluttua. Joudun siis vielä kerran piikittämään itseäni vatsaan, mutta se tuntuu pieneltä tämän kaiken jälkeen. Tekisin sen vaikka sata kertaa, jos joku voisi luvata että se auttaa.

Joka tapauksessa käynnistä jäi hyvä mieli. Kätilö, jota olen ennen pitänyt vähän etäisenä, hymyili tosi lämpimästi toivottaessaan onnea matkaan ja käski minun pitää hyvää huolta itsestäni. Mukava biologikin käväisi vielä paikalla ja toivotteli onnea. Ja sanoi olevan aika harvinaista, että noin suuri osuus soluista hedelmöittyy ja saadaan pakkaseen asti.

Klinikalta lähdettyäni istuin hetkeksi puistonpenkille aurinkoon selvittelemään ajatuksiani ja kirjoittamaan miehelle tekstiviestiä (hän ei siis ollut siirrossa mukana). Vastaus tuli kohta: Kumpi hakee pullat? Meidän viestintä on usein juuri tuollaista, ei varmaan ulkopuolisen silmin kovin romanttista, mutta se sanoi minulle kaiken tarpeellisen. Illalla kotona juotiin pullakahvit onnistuneen siirron kunniaksi. On tämä ollut aikamoinen viikko. En ole koskaan ollut lähempänä raskautta kuin nyt olen.

Lisää hyviä uutisia

Soitin tänään taas puhelun, jossa oli paljon pelissä. Olin varautunut siihen, että nyt se murskatuomio tulee eivätkä alkiot jakaudukaan. Mutta niin ei käynytkään: IVF-biologi langan toisessa päässä kertoi, että kaikki hedelmöittyneet solut ovat lähteneet jakautumaan normaalisti! (Itse asiassa olen muistelevani, että hän käytti ilmausta "kaikki 12 solua", vaikka eilen puhuttiin 11:stä. No ihan sama, 11 tai 12, hyvä määrä joka tapauksessa.) Niin ihanaa – meidän sukusoluissamme ei siis ehkä olekaan mitään vikaa! Biologinkin mielestä tulos oli varsin hyvä. Puhuttiin jotakin tulevasta alkionsiirrosta ja siitä, että loput alkiot sitten pakastetaan. Sanoin toivovani, että pakastimeen saataisiin edes jotain, ja biologi oli sitä mieltä, että kyllä tuollaisesta määrästä aina jää pakastettavaa, vaikka kaikki alkiot eivät ehkä jatkakaan jakautumista.

Minulle jäi tosi hyvä mieli tuosta puhelusta. Muuten klinikan henkilökunta ei ole kauheasti antanut meille toivoa tai ennustuksia koko hoitoaikana. Ymmärrän, ettei lääkärikään voi koskaan luvata mitään sataprosenttisesti, mutta minulle riittääkin todennäköisyys ja kokemus siitä, että yleensä tämäntyyppisissä tapauksissa käy näin. En minä aio haastaa biologia oikeuteen väärän informaation antamisesta, vaikka kävisi niin, että kaikki alkiot tuhoutuisivat ensi yönä.

Biologi (miespuolinen) oli muutenkin oikein ystävällinen: kyseli, miten olen voinut punktion jälkeen, ja muistutti juomisen tärkeydestä. Vaikkei sellainen kai mitenkään edes kuulu hänen toimenkuvaansa! Juuri tuollaista potilaan huomioimista toivoisin enemmän siltä varsinaiseltakin hoitohenkilökunnalta. Muutama ylimääräinen ystävällinen sana, ei siinä paljoa tarvita.

Olen tänään alkanut tajuta, että olin varautunut tässä hoidossa kaikkeen muuhun paitsi hyviin uutisiin. Joskus näinkin päin. Totta kai voi vielä monessa kohtaa käydä niin, että tässä pudotaan kovaa ja korkealta, mutta nämä pienetkin jutut ovat isoja voittoja.

Hyviä uutisia

Soitin eilen jännittävän puhelun ja olin varautunut kuulemaan murskatuomion. Mutta ei: meidän 14:stä munasolusta 11 oli hedelmöittynyt normaalisti! Yksitoista. Nyt täytyy vain toivoa, että ne osaavat myös jakautua. Meidän pikkuiset, siellä maljalla.

Olo on hyvä, kipuja ei tunnu juuri ollenkaan. Punktiosta on nyt siis kaksi päivää, ja eilen olin jo töissä. Henkinen puoli alkaa nyt käydä raskaammaksi, kaikki jännitys ja toivominen. Tähän asti olen jännittänyt hoidossa oikeastaan vain omaa jaksamistani ja suunnannut ajatukset aina lähinnä seuraavaan vaiheeseen: seuraavaan piikkiin, seuraavaan ultraan, seuraavaan uuteen lääkkeeseen, punktioon. Nyt, kun fyysisesti raskaista vaiheista on selvitty, on aikaa ajatella ja jännittää oikeasti hoidon tulosta. Toivon niin paljon, että kaikki menisi hyvin ja olisi vihdoinkin meidän vuoro.

Olen alkoittanut Lugesteronin kanssa säätämisen. Naurettavan helppoa piikittämiseen verrattuna, vaikka tietysti vähän sotkuista. Kyllähän tuota jatkaisi vaikka seuraavat yhdeksän kuukautta, jos siitä olisi apua. Monella muulla tuntuu olleen Lugesteronit käytössä jo inseminaatiovaiheessa, minulle niitä ei silloin määrätty. Luin juuri joltain lääkäripalstalta, että Lugesteronin kanssa "hutilointi" on ainoa asia, millä voi alkionsiirron jälkeen vaikuttaa kiinnittymismahdollisuuteen (heikentävästi siis). Hui, täytyy siis olla tosi tarkkana! Minulla ei yleensä ole tapana unohtaa tärkeitä asioita, mutta nyt olen laittanut jopa kännykkään muistutuksia.

Kohta lähden töihin, ajatukset ihan muualla. Mukavaa päivää kaikille! Toivottavasti tekin saatte hyviä uutisia.

Selvittiin!

Punktio on ohi! Selvisin siitä, eikä kipu ollut läheskään niin pahaa kuin pelkäsin. Munasoluja saatiin kerättyä 14 kappaletta.

Siinä eilisen pääkohdat. Seuraavan seikkaperäisen selostuksen kirjoitin lähinnä itseäni varten muistiin, mutta toivon, että siitä olisi iloa myös sellaiselle, joka on itse vasta menossa munasolupunktioon tai harkitsee sitä. Ainakin itseäni rauhoittaa aina etukäteen, jos tiedän tarkat yksityiskohdat siitä, mitä minulle tehdään, missä, miten, ja kuinka kauan se kestää.

Heräsin aamulla tuntia ennen herätyskellon soittoa, sen verran oli kai jännitystä ilmassa. Torkuin ja lepäilin sängyssä (ja yritin teeskennellä nukkuvaa, ettei kissa alkaisi vaatia aamuruokaa), ja oli ihan rauhallinen ja hyvä olo. Kellon soitua ruokin kissan, kävin suihkussa ja söin kevyen aamupalan: tuoremehua, jogurttia ja pienen voileivän. Aamukahvin jätin väliin, koska sitä ei suositeltu ennen toimenpidettä. Luin Hesarin ja ehdin puuhailla jotain pientä kotona. Lopulta lähdimme kävelemään asemalle päin. Aamu oli todella kaunis ja lämmin.

Saavuimme klinikalle hyvissä ajoin, mutta henkilökunta oli vielä hoitamassa edellistä potilasta ja jouduimme odottelemaan jonkin aikaa. Lopulta mies pääsi antamaan spermanäytettä, ja hetken päästä hoitaja tuli kutsumaan minutkin toimenpidehuoneen vieressä olevaan lepohuoneeseen. Hän oli tosi mukava, kyseli tunnelmia ja kiinnitti vasempaan käteeni valmiiksi tippakanyylin. Lääkettä siihen ei vielä tässä vaiheessa pantu. Rintaan ja vatsaan kiinnitettiin muutama tarra-anturi (?), joilla seurattiin sydämensykettä toimenpiteen aikana.

Odottelin vielä ehkä 10–15 minuuttia yksinäni lepohuoneessa; mieheni oli edelleen omissa puuhissaan. Lepohuoneessa oli verhojen takana toinen pariskunta toipumassa omasta operaatiostaan, mutta en tietenkään nähnyt heitä enkä juuri kuullutkaan. Sen verran sain selvää, että nainen ei itkenyt, valittanut eikä oksennellut, mikä oli tietysti itselleni rauhoittavaa siinä vaiheessa. Juuri ennen toimenpidettä käskettiin käydä vessassa, jotta rakko olisi tyhjä.

Sitten kävi kutsu varsinaiseen toimenpidehuoneeseen. Sain riisua tarvittavat vaatteet verhon takana (kuten moni muukin, pukeudun klinikalle aina mekkoon tai hameeseen) ja käydä tutkimuspöydälle. Miehenikin oli siinä vaiheessa löytynyt ja kutsuttu mukaan, mutta hänet pantiin istumaan sen verran kauas taakse, ettemme voineet esimerkiksi pitää toisiamme kädestä. Minulle oli tärkeintä, että hän ylipäänsä oli siellä paikalla ja näki mistä operaatiossa naisen kannalta on kyse – seuraavalla kerralla voisin ihan hyvin mennä yksinkin, jos hänellä vaikka olisi jokin tärkeä työeste.

Toimenpide alkoi sillä, että hoitaja mittasi minulta verenpaineen ja kiinnitti jotain piuhoja. Lääkäri katsoi ultralla munasarjojen tilanteen ja valmisteli tutkimusvälineitä. (Varoitus: punktiossa käytettävät neulat ovat tosi pitkiä – yrittäkää olla katsomatta, jos sellainen heikottaa!) Sitten kanyyliin pantiin rauhoittavaa lääkettä ja kipulääkettä. En juurikaan huomannut niiden vaikutusta koko aikana, vaikka varmaan ne jotain tekivät. Moni on esimerkiksi kuvaillut olleensa punktion ajan sen verran pöllyssä, ettei toimenpiteestä ole selvää muistikuvaa. No, minä muistan ihan tarkasti asioiden kulun ja kaikki keskustelut. Mitään väsymystä tai huumausta ei myöskään tullut. Olen aika hoikka, joten voisi kuvitella suonensisäisten lääkkeiden humahtavan nopeasti päähän, mutta ilmeisesti aina ei käy niin. Myöskään puudutuspiikkiä useimmat potilaat eivät kuulemma tunne lainkaan tai korkeintaan jonkinlaisena paineentunteena, mutta minulla se sattui niin että voihkaisin ääneen... Kipulääkettä lisättiin jossain vaiheessa, mutta minusta sillä ei ollut kovin suurta vaikutusta.

Punktio oli kaikesta huolimatta varsin siedettävä ja aika nopea. Huoneen seinällä oli iso monitori, josta pystyin itsekin katselemaan munarakkuloiden puhkaisemista ja tyhjenemistä. Lääkäri oli tosi miellyttävä ja rauhoittava ja antoi hyviä rentoutumisvinkkejä. Hän toivoi myös, että pitäisin silmiä auki, jotta hän näkee heti jos koskee liikaa tai taju lähtee. Ensimmäisen rakkulan puhkaisu sattui enemmän kuin puudutuspiikki, ja taas uikutin, mutta nesteen imaisu siitä oli hetkessä ohi. Molemmilta puolilta tyhjennettiin muistaakseni kymmenen rakkulaa, eli yhteensä 20. Jokaisen rakkulan piston tunsin ja melkein joka kerta voihkaisin tai vaikeroin, mutta kipu oli sillä lailla armeliasta, että se kesti aina vain pienen hetken. Munasarjojen välissä pidettiin pieni tauko. Lääkäri kehui moneen kertaan, että munarakkulani ovat todella kauniita ja tasakokoisia ja munasarjat hyvässä paikassa niin että niitä on helppo operoida.

Munarakkuloiden tyhjennys kesti ehkä 10–15 minuuttia. Lopuksi vielä ultrattiin ja tarkistettiin, että pistoskohdat eivät vuoda. Sitten sainkin nousta ylös, pukeutua ja palata lepohuoneeseen. Jalat kantoivat onneksi hyvin. Hoitaja toi kaksi Panadol-tablettia ja kannullisen vettä. Sain myös vatsalleni lämpötyynyn, joka olisi varmaan rentouttanut ihanasti mutta oli jotenkin epäkunnossa eikä lämminnyt ollenkaan. Makailin ehkä vartin verran peiton alla jalat koukussa enkä oikein jaksanut puhua. Sitten Panadol rupesi pikkuhiljaa vaikuttamaan ja minäkin piristyin. Mies hieroi jalkojani, ja hoitaja kävi välillä kysymässä vointia. Koska mitään pahoinvointia tai huimausta ei ollut, uskalsin kohta syödäkin. Klinikan tarjoama kahvi ja keksit maistuivat siinä tilanteessa taivaallisilta! Ihana mieheni kävi jopa lämmittämässä kahvimaidon mikrossa, niin kuin aina kotonakin tehdään. Omina eväinä minulla oli banaani ja viinirypäleitä, koska minulle on (vanhoista tyttökirjoista?) jäänyt voimakas mielikuva, että toipilaalle viedään aina sairaalaan viinirypäleitä. Ruokahalu oli hyvä.

Kun olin syönyt, käynyt vessassa ja lepäillyt vielä vähän, sain lähteä kotiin. Siinä vaiheessa jaksoin jo kävellä huoneessa ja katsella ikkunasta ulos. Vitsejäkin irtosi: alhaalla kadulla näkyi ambulanssi, ja sanoin miehelle, että ei minua varten nyt sentään ambulanssia olisi tarvinnut soittaa. Yhteensä olimme lepohuoneessa ehkä vähän alle kaksi tuntia. Hoitaja kävi lopuksi haastattelemassa, otti kanyylin pois kädestä ja antoi ohjeet kotihoitoon ja alkionsiirtoon. Vähän ennen kotiinlähtöä Panadolin vaikutus oli jo alkanut heiketä ja vatsa kipuilla uudestaan. Sanoin siitä, ja hoitaja mumisi jotain jostain toisesta särkylääkkeestä, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan saanut mitään. Kotimatkalla jälkisärky oli aika kovaa, sellaista kuukautiskipumaista mutta terävämpää. Aika lamauttavaa se oli myös, enkä juurikaan jaksanut jutella. Jotain säryn voimakkuudesta – tai pienuudesta – kertoo kuitenkin ehkä, että pääsimme kotiin julkisilla liikennevälineillä, vaikka matkaan sisältyi kaksi kulkuvälineen vaihtoakin. Kävelyni oli kyllä to-del-la hidasta köpöttelyä, koska jokainen askel tuntui vatsassa tärähdyksenä.

Kotona otin ensiksi lisää särkylääkettä ja kaivauduin tunniksi lepäämään peitto- ja tyynykasan sisään. Sitten olo koheni, ja lähdimme kävellen kilometrin päähän läheiselle ostarille syömään myöhäistä lounasta (askeleeni oli jo pidentynyt köpöttelyvaiheesta). Nepalilainen ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Ilta meni hyvin, enkä joutunut enää ottamaan lisää särkylääkkeitä. Pientä kivun tunnetta vatsassa oli, ja välillä tuli terävämpiä kipuaaltoja (supistuksia?) siellä, minne neuloilla oli pistetty, mutta se kaikki oli hyvin kestettävää. Ehkä ikävin vaihe koko jutussa oli se jälkisärky, joka iski kotimatkalla, kun ensimmäisten särkylääkkeiden teho loppui. Toimenpiteen aikainen kipu oli kyllä voimakkaampaa, mutta se taas oli hyvin hetkellistä. Summa summarum: punktiopäivä ei ollut kivuton, mutta ehdottomasti helpompi kuin pahimmissa kuvitelmissani pelkäsin. Mitään traumoja ei jäänyt, ja jos tarve tulisi, voisin tehdä kaiken uudestaan vaikka heti seuraavassa kierrossa. Olen myös ihan tyytyväinen itseeni, että uskalsin ja kestin tuon kaiken. Jos kipulääkitystä olisi saanut vähän enemmän (sekä itse toimenpiteessa että sen jälkeen), päivästä olisi voinut jäädä suorastaan miellyttävä fiilis.

Hetken päästä

Punktio on jo melkein käsillä: huomenna se tapahtuu. Oloni on vieläkin ihmeen rauhallinen. Ehkä tähän ikään mennessä on alkanut oppia, että etukäteen jännittämisestä ei ole mitään apua, usein se on jopa ihan turhaa. Varmaan olen huomisaamuna pienessä paniikissa, mutta vielä tänään se ei häiritse. Minua rauhoittaa etenkin se, että kaikki muukin on tähän asti sujunut paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin: niin aukiolotutkimus kuin hormonipistoksetkin.  Toki olen varautunut siihenkin, että punktio saattaa huonolla tuurilla olla ihan kamalan kivulias, mutta se on nyt vain kestettävä. Ja vaikka en muutoin ole kauhean kiintynyt lääkäriimme, hän on todella miellyttävä tehdessään kliinisiä tutkimuksia ja toimenpiteitä: rauhallinen, rohkaiseva, selittää koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Toimenpiteeseen tuleva hoitajakin on ennalta tuttu.

Pregnylin sekoitus ja piikittäminen eilen illalla sujui oikein hyvin, kiitos kaikille tsemppiä ja hyviä vinkkejä lähettäneille! Pistäminen ei sattunut tai kirvellyt lainkaan, eikä pistoskohta tullut jälkeenpäinkään kipeäksi. Sen sijaan rinnat kipeytyivät lähes samalla hetkellä, kun vedin neulan ulos vatsanahasta. Se on ilmeisesti tavallista. Muuten olo on ihan normaali, jopa niin, että melkein toivoisin vähän voimakkaampia oireita – tietäisi ainakin, että jotain tapahtuu.

Olemme viettäneet ihanan rauhallista viikonloppua: ulkoilua, saunomista, hyvää ruokaa, kotitöitä, kissan silittelyä. Lepoa ja voimien keräämistä. Nautimme eilen ja tänään aamukahvit parvekkeella, ehkä viimeistä kertaa tänä syksynä. Sään pitäisi viilentyä huomisen jälkeen. Aamuauringon lämmössä tulin yhtäkkiä ajatelleeksi, että ehkä ensi vuonna tähän aikaan meillä onkin vauva, jonka kanssa voimme lähteä rauhalliselle vaunulenkille alkusyksyn aurinkoon. Siis mistä tuo tuli? En ole antanut itseni haaveilla noin ihanista jutuista pitkään pitkään aikaan, en oikeastaan ensimmäisten yrityskuukausien jälkeen. Nyt tuollainen haavekuva tuntui yhtäkkiä taas ihan mahdolliselta. Olen tullut siihen tulokseen, että toivo ja unelmointi ei sittenkään vie mitään pois. Päinvastoin se saattaa tehdä taistelusta hiukan siedettävämpää.

Ja hei: minun ei tarvitse pistää itseäni enää yhtään kertaa ainakaan ihan lähitulevaisuudessa! Jee!

Kuulumisia

Tänään illalla saan pistää jo viimeiset Puregon- ja Orgalutran-piikit. Lauantai-iltana Pregnyl. Sunnuntaina ei mitään. Aika on mennyt tosi nopeasti; tuntuu, että vasta ihan äsken jännitin ensimmäistä pistoskertaa, ja nyt olen piikittänyt jo yli viikon. Hoito on muutenkin sujunut helpommin kuin etukäteen pelkäsin, eikä se ole häirinnyt muuta elämää kohtuuttomasti. Pistämiseen en tosin ole vieläkään tottunut; joka ilta siihen ryhtyminen on vähän inhottavaa. Mutta se kestää vain viisi minuuttia, ja muun ajan päivästä osaan olla ajattelematta sitä. Kummallista on, että pistos sattuu välillä enemmän, välillä ei juuri lainkaan. Toleranssia ei ole kehittynyt – pikemminkin tuntuu, että vatsanahka on tullut pistosruljanssin myötä vähän aremmaksi. Pari kertaa olen jopa tökännyt neulan sellaiseen kohtaan, josta se ei tunnu menevän läpi ollenkaan ja jossa vihlaisee oikein kunnolla. Silloin olen suosiolla etsinyt toisen piikityskohdan.

Kuvittelin etukäteen, että vatsa turpoaisi hormoneista isoksi ja pinkeäksi, mutta niin ei ole käynyt. Ulkopuolinen tuskin edes havaitsisi turvotusta, ja vielä pari päivää sitten kapeat farkut menivät ongelmitta jalkaan. Viimeiset päivät olen tosin kulkenut mekossa, koska se on miellyttävämpi päällä. Pinkeyden sijaan alavatsa on aristava, painavan tuntuinen ja tärähdysherkkä. Varsinaisesti ei tunnu kipua, mutta epämiellyttävyyttä kyllä (epäilen, että jos joku nyt tönäisisi minua tungoksessa kyynärpäällä tai sateenvarjolla mahaan, pääsisi kova huuto!). Kuvailin yhtenä iltana miehelleni, että tuntuu siltä kuin munasarjoissa roikkuisi löysät, painavat, nesteellä täytetyt vesi-ilmapallot. Mies sanoi siihen, että niinhän siellä tavallaan onkin. :D

Tuntemuksia myös menee ja tulee: eilen ja toissapäivänä maha oli hyvin aristava, tänään se tuntuu taas normaalimmalta. Tällä viikolla en ole enää halunnut yrittää juoksulenkkejä, mutta kävelyä olen harrastanut joka päivä ja se on tuntunut hyvältä. On ollut uskomattoman kauniita ja aurinkoisia syyskesän päiviä, ja luonto ja kevyt liikunta tekevät mielellekin hyvää. Vaikka on syyskuu, nautittiin eilenkin 20 asteen lämmöstä. Luonto on vielä kesäisen vehreää, mutta kauniin punaiset pihlajanmarjat muistuttavat syksystä.

Viikonloppuna aion levätä, hemmotella itseäni hyvällä ruoalla ja valmistautua henkisesti maanantaihin. Mieheni sai onneksi sovittua punktiopäivän vapaaksi töistä, joten hän voi olla mukana koko ajan. En ole vielä ihan varma, haluanko hänen tulevan itse toimenpiteeseen. Yksi vaihtoehto on, että puoliso odottaa punktion ajan viereisessä lepohuoneessa ja hoivailee potilasta sitten toimenpiteen jälkeen. Klinikan puolesta saamme vapaasti päättää, eikä puolison tai tukihenkilön mukanaolo toimenpiteessä ole automaattista tai välttämätöntä. Luulen, että saattaisin olla jopa rauhallisempi, jos paikalla on vain lääkäri ja hoitaja.

Hyvää perjantaita ja viikonlopun alkua lukijoille! Palaan vielä kertomaan tuntemuksistani ainakin kerran ennen maanantain koitosta.

Tulta päin

Olin tänään toisessa seurantaultrassa. Seuraavan kerran, kun menen jo tutuksi käyneelle klinikalle, onkin sitten punktiopäivä! Ja se on ensi viikon maanantai. Ihan okei. Perjantai olisi ollut kiva, niin olisin saanut rauhassa toipua viikonlopun yli (ja kaikki olisi hiukan nopeammin ohi). Toisaalta huomenna on tärkeä työpäivä, ja olisin saattanut olla silloin aika keskittymiskyvytön, jos punktio olisi odottamassa perjantaiaamuna.

Ultrassa oli kaikki hyvin; rakkulat kasvavat kuulemma vähän hitaasti mutta tasaisesti. Erikseen mainittiin, että rakkulat ovat kuitenkin keskenään tasakokoisia, mikä on kuulemma hyvä juttu. Niitä näkyi vajaat kaksikymmentä kappaletta. Lääkäri uskalsi loppuajaksi nostaa hiukan Puregon-annosta, joka onkin tähän asti ollut hyperstimulaation pelossa tosi pieni.

Sitten varattiin ajat itse punktioon ja alkionsiirtoon (jälkimmäinen tuntuu vielä tosi kaukaiselta, moni asia voi mennä pieleen ennen sitä), kirjoiteltiin pari lisäreseptiä ja mentiin hoitajan puheille. Hoitaja näytti minulle Pregnyl-piikin sekoittamisen ja sain harjoitellakin sitä. Tuntui aika monimutkaiselta, mutta luotan siihen, että jos siinä oikeasti olisi mahdollisuus mokata pahasti, ei tuota annettaisi potilaan itsensä tehtäväksi. Käytiin läpi punktion kulku ja kyseltiin lääkeallergioista ynnä muista. Jostain syystä piti arvioida myös omia kuukautiskipuja asteikolla 1–9. Onkohan niin, että kovat kuukautiskivut yleensä implikoivat myös kovia punktiokipuja? Yritin suhteuttaa muilta kuulemiini kauhutarinoihin ja arvioin omani kohtuullisiksi.

Nyt ovat siis kaikki aseet valmiina ja odotellaan vain itse taistelun alkua. Varmasti olen sitten H-hetkellä ihan jäykkänä kauhusta, mutta nyt vielä on ihmeen rauhallinen olo. Kaikkihan voi mennä ihan hyvinkin. Ai niin, minulle oli yllätys, että punktiosta annetaan yleensä sairauslomaa vain itse toimenpidepäiväksi. Helsingin Naistenklinikalla on kuulemma käytäntönä kirjoittaa automaattisesti kolme päivää kaikille, mutta lääkärin mukaan useimmat naiset ovat täysin työkunnossa jo seuraavana aamuna. Se saa toimenpiteen kuulostamaan pienemmältä kuin pelkäsin – tavallisesta viisaudenhammasleikkauksestakin tuli sentään aina pari päivää sairauslomaa. Tosin olisin nytkin ihan vähän toivonut, että saisin parannella henkisiä kolhujani pari päivää rauhassa kotona viltin alla...

The new normal

Alan olla ihan tottunut pistoksiin ja aikatauluihin. Tuntuu luonnolliselta, että meillä on kylpyhuoneessa lääkearsenaali ja neularoskis. (Okei, jos tulisi vieraita, siivoaisin ne kyllä pois näkyvistä.) Olo on parin ensimmäisen päivän jälkeen ollut ihmeen normaali; viikonloppuna välillä jo unohdin, että hoito on meneillään. Olen käynyt jopa juoksulenkeillä, koska lääkäri nimenomaan sanoi, että niitä saa tehdä, kunhan kuuntelee oloaan. Kovavauhtiset intervallitreenit ja pitkät lenkit olen nyt jättänyt väliin, mutta sellaisia 5–6 kilometrin pyrähdyksiä olen juossut ihan normaalilla vauhdilla. Minulle tekee hyvää harrastaa juoksua välillä puhtaasti omaksi ilokseni eikä treeniohjelmaa suorittaen.

Eilen illalla lisättiin pistosten partituuriin uusi instrumentti, Orgalutran. Neula oli tosiaan paksumpi kuin Puregoneissa, mutta meni helposti ja ihmeen kivuttomasti ihon läpi. Jälkeenpäin pistoskohta kylläkin kipeytyi ja ihoon muodostui punoittava läikkä. Tuntui ihan siltä kuin ampiainen olisi pistänyt keskelle vatsaa, sama äkäinen jomotus! Se meni kyllä ohi alle puolessa tunnissa. Istuin sohvalla ja nautiskelin Teemalta tulleesta Florence + The Machinen konsertista.

Tänään olinkin sitten ensimmäisessä kontrolliultrassa. Kaikki on kuulemma kunnossa, follikkeleita on kasvamassa, mutta ei liikaa. Jostain syystä olen ollut ihan varma, että juuri minun tuurillani tästä kehittyy hyperstimulaatio, mutta siitä ei näemmä olekaan pelkoa. Ultrattaessa tuntui kuitenkin munasarjoissa varsin epämiellyttävää paineentunnetta, jota en ole aiemmin kokenut, joten kyllä siellä jotain tapahtuu.

Nyt jatketaan samalla kaavalla, samoilla lääkeannoksilla pari päivää eteenpäin. Toinen ultra onkin minun tapauksessani jo keskiviikkona, ja silloin lyödään lukkoon punktiopäivä. Se menee todennäköisesti ensi maanantaihin, mutta jos rakkulat kasvavat oikein nopeasti, tämän viikon perjantaikin on mahdollinen. Perjantai on tosi pian. Näin aamulla klinikalla pariskunnan, joka olisi selvästi tulossa punktioon, ja tunsin niin suurta sympatiaa sitä naista kohtaan. Ihan kohta me olemme sellainen pariskunta. En silti osaa ainakaan vielä jännittää kauheasti, koska se ei kuitenkaan auta asiaa. Menee miten menee, sen näkee sitten.

Silti on vähän kurjaa, että tällainen elämä on nyt meille sitä normaalia. En soisi tätä kenellekään. Minun on nykyään tosi vaikea uskoa, että kukaan voi tulla raskaaksi vahingossa, kun se ei näytä onnistuvan vuosien yritykselläkään. Ja sellainen tilanne, että aletaan toivoa lasta ja parin kuukauden päästä ollaan jo raskaana – ihan kuin satukirjasta. Nyt kun tietää, kuinka monesta asiasta raskauden alkaminen on kiinni, kuinka moni kohta ketjussa voi mennä pieleen, ei voi kuin ihmetellä, miten se ylipäänsä joskus onnistuu.

Pistoksia

Nopeasti vähän kuulumisia työpäivän lomasta. Olen nyt kahtena iltana pistänyt itseeni follikkelia stimuloivaa hormonia. Ensimmäisellä kerralla hermostutti. Hoitajan demonstroidessa kaikki näytti harvinaisen selkeältä, mutta pistosopetuksesta oli ehtinyt kulua jo kolme viikkoa, kun viimein päästiin tositoimiin. Miehelläni oli opit selvästi paremmin muistissa, ja hän kiinnitti näppärästi lääkeampullin ja neulan pistoskynään. No, hänen ei tarvitse konkreettisesti pistää piikkiä eikä varsinkaan omaan lihaansa, joten on kenties helpompi keskittyä tekniikkaan. Pistäminen sujui kyllä hyvin heti ekalla kerralla – sain kaiken lääkkeen tuikattua siististi vatsanahkaani, pisaraakaan ei mennyt hukkaan eikä pistoskohtaa hetken päästä edes erottanut silmällä.

Henkisesti piikittäminen onkin ollut isompi juttu. Muistan koko ajan, että vatsassani uiskentelee hevoskuurillinen ylimääräistä hormonia, ja pohdin mitä se tekee munasarjoilleni. Ainakin hormonit ovat löytäneet tiensä oikeaan paikkaan; alavatsassa tuntui jo eilen ovulaatiomaista kiristelyä ja pinkeyttä, ja farkut puristavat oudosti mahan kohdalta. Onneksi käytän muutenkin paljon mekkoja ja hameita, joiden alle vatsan saa helpommin piiloon. Kukaan tuskin ihmettelee mitään, jos kuljen koko ensi viikon mekossa.

Muuten olo on ihan normaali eikä mitään sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Vielä kolme piikkiä, sitten saan kuulla lääkäriltä, mitä hormonit ovat saaneet aikaan.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu jotenkin ihanalta tuntea konkreettisesti, että vatsassa on jotain meneillään. Ihan kuin toivo, joka on ollut minulta tosi kauan hukassa, nostaisi hiukan päätään.

Ihan kohta

Nyt eletään jänniä aikoja! Kuukautiset alkoivat tänään, ja se tarkoittaa sitä, että huomenillalla pistän ensimmäisen IVF-hormonipiikin. Soitin heti aamulla klinikalle, ja mukava kätilö otti tiedot ylös ja kertasi kanssani piikitysprosessin. Ensimmäinen seurantaultra on vasta maanantaina, onneksi jo aamulla. Tuntuu aika hurjalta, että joudumme pistämään noin monta päivää omin päin ilman kenenkään valvontaa, mutta kaipa ne siellä tietävät, mitä tekevät. Aina voi onneksi soittaa, jos ongelmia ilmenee.

Punktion ajankohtaa en vielä tiedä, eikä sitä kuulemma yleensä päätetä ensimmäisessä kontrolliultrassakaan vaan myöhemmin. Töiden järjestelyn kannalta se on vähän harmi, mutta toisaalta kuka tahansa voi sairastua yllättäen ja joutua pariksi päiväksi sairauslomalle. Ei kai tämä sen kummempaa ole.

Huomaan, että suhtaudun koko koeputkihoitoon ensisijaisesti lääketieteellisenä ihmiskokeena. Minusta on ihan mielenkiintoista nähdä, miten kroppani reagoi isoihin hormonimääriin, mitä punktiosta saadaan saaliiksi ja miten itse jaksan hoidot henkisesti ja fyysisesti. Kummallinen potilas? ;) No, biologia ja kemia olivat lukiossa lempiaineitani ja harkitsin joskus jopa lääkikseen hakemista. Vaikka luonnontieteistä ei lopulta tullutkaan uraa, jonkinlainen kiinnostus on jäänyt. Sen sijaan en uskalla ollenkaan ajatella sitä mahdollisuutta, mikä tämän hoitosyklin päässä saattaa odottaa: kolmas perheenjäsen? Meille? Pessimisti ei pety, kun ei mitään odotakaan.

Toisaalta taas. Viimeisten parin kuukauden aikana olen ihmeekseni huomannut olevani jokseenkin sinut lapsettomuuden kanssa, hyväksynyt sen osaksi elämääni ja jopa totutellut ajatukseen, että se saattaa olla lopullinen asiaintila. Mutta niin vain taas vihlaisi kovaa, kun kuulin tänään sattumalta töissä, että eräs etäisesti tuntemani, toisessa kaupungissa työskentelevä kollegani odottaa vauvaa. Ei niin, että se olisi millään tavalla minulta pois (siitä vaiheesta olen onneksi jo päässyt yli). Mutta ihmettelen ihan aidosti, miten kaikki muut voivat onnistua ja me rämmitään aina vain tässä samassa suossa, vuodesta toiseen.

Ilta on muutenkin ollut vähän vaikea. Ärsyttää, surettaa, pelottaa, väsyttää. Sanoinkin miehelleni, että hoito olisi helpompi kestää, jos voisi käpertyä seuraaviksi neljäksi viikoksi omaan kotiin eikä tarvitsisi tavata muita ihmisiä. Olo helpotti vasta juoksulenkillä, niin kuin aina käy. Tulee mitä on tullakseen, kyllä se kestetään!

Suunnittelukäynti

Kävimme jonkin aikaa sitten IVF-hoidon suunnittelukäynnillä. Hoito on tarkoitus aloittaa seuraavan kierron alusta, lyhyellä kaavalla. Olen lukenut näiden vuosien aikana paljon sekä lääketieteellisiä faktoja että potilaiden kokemuksia IVF:stä, joten suunnittelukäynti ei tuonut kovin paljoa uutta. Lääkäri kertoi paljon ja kaunistelematta lääkkeiden mahdollisista haitoista: hyperstimulaatio, nesteen kertyminen vatsaonteloon, munasarjan kiertymisvaara. Jopa naisen kuolema on periaatteessa mahdollisuuksien rajoissa, mutta vain siinä tapauksessa, että hoitoa ei seurattaisi huolellisesti ja ketjussa tulisi monta epäonnista sattumaa peräkkäin eikä niihin reagoitaisi. Glup. Pidän kyllä siitä, että asiat sanotaan suoraan, mutta jäin miettimään, olisiko huonommilla tiedoilla valmistautunut potilas ollut käynnin jälkeen jäykkänä kauhusta. Vaikka riskiprosentti olisi kuinka pieni, jonkun kohdalla sekin aina toteutuu.

IVF:n eduista ja onnistumistodennäköisyydestä meidän kohdalla lääkäri ei puhunut yhtä paljon, mutta piti mahdollisena, että sen avulla saadaan uutta tietoa lapsettomuutemme syistä. Keskimääräinen onnistumisprosenttihan on 30 %, mikä tuntuu aika huikealta. Luonnonmenetelmällä onnistumisen todennäköisyys on näin monen vuoden yrityksen jälkeen enää prosentin luokkaa per kierto.

Olisin itsekin ennustanut olevani riskiryhmässä hyperstimulaation kehittymisen suhteen: hoikka (joskaan ei enää ihan nuori) nainen, jolla on aktiiviset munasarjat. (Joskus mietin, mitä varten erikoislääkärit oikein opiskelevat niin pitkään...) Pistoshoito aloitetaan varmuuden vuoksi hyvin pienellä annoksella Puregonia ja tilaa seurataan ultrakäynneillä. Jarrupiikiksi tulee Orgalutran ja irrotuspiikiksi Pregnyl. Lääkkeiden nimet ovat tulleet hyvinkin tutuiksi keskustelupalstoilta ja blogeista, mutta vasta nyt ne alkavat sanoa minullekin jotain.

Sairaanhoitaja opasti meille kädestä pitäen Puregonin ja Orgalutranin piikityksen (Pregnyl näytetään tarvittaessa myöhemmin, koska ymmärsin, että sen käyttöön on jokin vaihtoehtokin). En ole koskaan aiemmin tarvinnut pistoslääkkeitä, koska inseminaatiot tehtiin täysin lääkkeittä. En jännittänyt niinkään kipua enkä itseni pistämistä vaan sitä, että jokin menee teknisesti pieleen, neula katkeaa, pistoskohta tulehtuu tms... Onneksi homma vaikutti helpolta ja ohjeet ovat tosi selkeät. Puregonissa on kertakäyttöiset ohuenohuet neulat, ja sain kokeeksi työntää yhden sellaisen vatsanahkaani. Se ei todella sattunut lainkaan. Orgalutran taas on kertakäyttöisissä ruiskuissa, mikä on annostuksen kannalta vielä helpompaa, mutta neulat ovat kuulemma isompia ja voivat mennä vaikeammin ihosta läpi (siitä ei ollut kokeilukappaletta). No, onneksi Orgalutran-vaiheessa on jo muutaman päivän kokemus Puregonin piikittämisestä.

Punktiosta oli puhetta lääkärin kanssa, koska se kieltämättä jännittää. Hän myönsi, että onhan se jonkinlainen toimenpide, mutta lääkitys on hyvä ja useimmat naiset toteavat jälkeenpäin, että operaatio oli helpompi kuin olivat pelänneet. Enköhän minäkin siitä selviä, kun niin monet muutkin. Onneksi juttu kestää vain kymmenisen minuuttia, ja jostain luin, että kipu ei ole jatkuvaa vaan tuntuu kovimmin aina silloin, kun munarakkuloita imetään. Ongelmana on, että en ole oikeastaan koskaan joutunut kestämään kovin pahaa kipua joten en tiedä, onko kipukynnykseni alhainen vai korkea.

Kävin viime viikolla ostamassa ensimmäisen erän lääkkeitä (omavastuu 331 euroa...). Puregonin litrahinta on Yliopiston Apteekin nettisivujen mukaan yli 400 000 euroa. Neljäsataa tuhatta! Eihän tuolle voi enää kuin nauraa. Jos kyse ei olisi näin henkilökohtaisesta asiasta, litrahinta ansaitsisi Facebook-maininnan.

Tarina

Minä en ole niitä naisia, jotka ovat aina halunneet tulla äidiksi. Ajattelin kauan, että minun tehtäväni on jossain ihan muualla. En ole koskaan ollut "hyvä lasten kanssa" enkä ole pitänyt kaikista lapsista automaattisesti. Eihän sitä automaattisesti pidä kaikista aikuisistakaan. Olin jo täyttänyt kolmekymmentä, naimisissa, hyvässä ja vakaassa parisuhteessa, kun jokin pikkuhiljaa muuttui. Tuntui vahvasti, että seuraava askel on lapsen saaminen – että sillä tavalla elämän kuuluu mennä eteenpäin. Halusin sittenkin kokea sen kaiken.

Sitä askelta onkin sitten odotettu jo yli kolme vuotta. Ensimmäinen kesä oli ihana. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista iloa ja intoa kuin silloin tajutessani, että niin ihana ja kokonaisvaltainen asia kuin äitiys voisi olla minunkin ulottuvillani. Tuntui siltä, että miehelläni ja minulla oli oma salaisuus. Olin varma, että tulisin nopeasti raskaaksi, enhän ollut käyttänyt hormonaalista ehkäisyä eikä tarvinnut odotella kierron luonnollistumista. Kaikki sukuni naiset olivat tunnetusti hedelmällisiä. Tunsin ihan selviä raskausoireita joka kuukausi. Suunnittelimme, miten selviäisin kesäjuhlista ja festareista alkuraskaudessa juomatta alkoholia. Haaveilin uutisen kertomisesta vanhemmille, ystäville ja työkavereille. Minulla oli määräaikainen työsuhde, mutta en olisi pelännyt jättäytyä silloin äitiyslomalle. Uskoin, että vauvan olisi aika tulla juuri siinä elämänvaiheessa ja että käytännön asiat kyllä järjestyisivät.

Syksyn kuluessa aloin vahvasti aavistella, että kaikki ei kävisikään niin helposti. En tiedä, mistä tuo tunne tuli; ei ollut mitään merkkejä, jotka olisivat vihjanneet siihen, että jokin olisi vialla. Vuoden yrittäminenhän on vielä ihan normaalia ja melko tavallistakin, varsinkin yli kolmekymppiselle naiselle. Olin aina ollut perusterve, en yli- enkä alipainoinen, hyvät elämäntavat. Silti asia huoletti ja suretti jo silloin. Tilannetta ei helpottanut se, että lähes kaikki tuntemani hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei vielä ollut lapsia, saivat vauvan tai tulivat raskaiksi meidän ensimmäisen yritysvuotemme aikana. Uusia raskausuutisia pulpahteli joka kuukausi, niiltäkin, joiden ei koskaan pitänyt edes haluta lapsia.

Aloin etsiä raskaaksitulovinkkejä netistä ja muistakin mahdollisista paikoista. Kokeilin ovulaatiotestejä, join greippimehua, otin pienen lasillisen punaviiniä illalla tiettyyn aikaan kuusta. Yritin olla stressaamatta ja toivomatta, yritin keskittyä työhön ja nauttia elämästä kaikilla muilla tavoilla. Koska sitten, kun olisi vauva, ei enää edes ehtisi sitä tai tätä! Ostimme uuden asunnon, jossa oli tyhjiä makuuhuoneita. Ne saivat väliaikaisesti toimia työ- ja vierashuoneina. Moni varmaan laski yhteen yksi plus yksi, vaikka emme haaveistamme julkisesti puhuneetkaan.

Monistakin eri syistä johtuen lähdimme selvittämään asiaa vasta reilusti yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Toivoin, että asia ratkeaisi luonnollista tietä, kun vain jaksaisi olla kärsivällinen ja yrittää sinnikkäästi. Niiden vuosien aikana tuli tietenkin luettua aiheesta lähes kaikki mahdollinen ja käytyä läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olin vuoroin kyyninen, toivoton, kärsivällinen, kohtaloni hyväksynyt, toiveikas, välinpitämätön. Niiden muutaman ensimmäisen ruusunpunaisen kuukauden jälkeen aloin suojella itseäni enkä uskaltanut enää edes haaveilla omasta vauvasta. Uskalsin aina ajatella vain ihan seuraavaan siirtoon asti: jos tulisin edes raskaaksi. Se ei vielä takaisi mitään, moni asia voisi edelleen mennä pieleen ja huoli ja pelko vain saisivat uusia muotoja, mutta sekin olisi meille jo voitto siinä tilanteessa.

Tutkimuksiin meno tuntui lopulta oikein hyvältä. Saimme vietyä vaikean asian eteenpäin, saisimme tietoa, koko jutusta saattoi puhua ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Lapsettomuusklinikalla näin, ettemme tosiaan olleet ainoita asian kanssa kamppailevia. Jotenkin minua lohdutti nähdä, että siellä oli niin paljon ihan samanlaisia pariskuntia: kolmekymppisiä, keskiluokkaisia, siististi pukeutuneita, hyvin koulutetun näköisiä. Minä en ehkä ollutkaan viallinen enkä ollut tehnyt mitään väärin. Lääkärikään ei ensikäynnin perusteella löytänyt elämäntavoistamme mitään parantamisen varaa eikä historiastamme mitään tekijää, joka voisi viitata alentuneeseen hedelmällisyyteen.

Kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, eikä niistäkään löytynyt mitään selitystä. Minun hormonitoimintani oli kuulemma ikäiselleni huippuluokkaa (suvun naisethan olivat kaikki niin hedelmällisiä!), joten aikaa olisi vielä monia vuosia. Hyvät uutiset olivat toisaalta helpotus: mikään ei ollut ainakaan peruuttamattomasti vialla. Eikä ollut mitään näkyvää estettä sille, että voisimme saada lapsen vielä ihan luonnollistakin tietä. Toisaalta olisi helpottavaa saada asialle jokin syy, jota olisi voitu hoitaa tai jonka eteen olisin itse voinut tehdä jotakin. Lääkäri epäili itsekin, että näin pitkään kestäneen lapsettomuuden taustalla voisi olla jonkinlaisia solutason ongelmia, jotka selviäisivät vasta korkeintaan koeputkihedelmöitysvaiheessa.

Keväällä ja kesällä kokeiltiin kuitenkin kahta kevyttä hoitoa eli inseminaatiota (ilman lääkitystä); sen useampia lääkäri ei halunnut suositellakaan. En uskaltanut suhtautua niihin kovin toiveikkaasti, eivätkä ne toivottua tulosta tuottaneetkaan. Nyt olemme ottamassa kovempia aseita käyttöön: ensimmäinen IVF- eli koeputkihdelmöityshoito on pian ovella. Enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin siihenkään. Kuulemmeko kohta todella huonoja uutisia? Vai – uskaltaako tätä enää edes kirjoittaa – niitä todella hyviä? Uskallanko toivoa? Onko toivo hyvä vai paha?

Olen elänyt kolmisen vuotta jonkinlaisessa välitilassa, odottaen pääsyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tänä aikana olen toki kokenut paljon muutakin, edennyt urallani, saanut paljon hyvää, oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olisin kuitenkin täysin kypsä siirtymään eteenpäin tästä odotushuoneesta – joko niin, että saisimme sen hartaasti odottamamme lapsen, tai sitten niin, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. Seuraavan vuoden aikana tapahtuu varmasti paljon ratkaisevia asioita. Toivottavasti tiedän sen jälkeen, mikä ovi meille aukeaa.