Kaikki viime viikon toivo ja taika on karissut pois. Jostain syystä minulla on vahva aavistus, että en tee ensi viikolla(kaan) positiivista raskaustestiä. Olo on juuri sellainen kuin aina ennen kuukautisten alkua, paitsi että Lugesteron vahvistaa kaikki oireet kymmenkertaisiksi. Finnejä, rasvaiset hiukset, kipeät ja paisuneet rinnat, palelua, ärtyisä ja alakuloinen olo. Vatsa ei sentään ainakaan toistaiseksi ole kipeä. Tiedän, että kaikki tuo voi johtua lääkkeistäkin. Mutta aavistuksilleni en voi mitään.
Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?
Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?
Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.
Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?
En tiedä, itsellä on ihan luovuttanut olo jo ennen punktiota ja siirtoa...
VastaaPoistaMinä olen melkeinpä enemmän joutunut taistelemaan toivoa pois. Se on aina ollut pirullinen kaveri, joka tunkee mukaan, vaikkei haluaisikaan ja muuttaa pettymyksetkin aina isommiksi.
VastaaPoistaOn varmasti totta, että väistämättä edessä oleva syksy lisää synkkyyttä myös pään sisällä. Toisaalta syksyllä saa hautautua kotiin eikä ole pakko jaksaa kaikkea.
Tsemppiä!
Feeniks, voi ei, älä nyt sentään ennen niitä luovuta! Kaikkihan voi mennä oikein hyvinkin. Vaikka turhahan tässä on neuvoja antaa. Tiedän itsekin liian hyvin tuon luovuttamisen tunteen.
VastaaPoistaPaljon tsemppiä joka tapauksessa hoitoon! Täytyypä käydä seuraamassa kuulumisiasi.
Illusia, kiitos kommentistasi. Hmm, jännä ajatella että noinkin voisi olla. Taidan olla aikamoinen pessimisti luonteeltani. ;)
VastaaPoistaTsemppiä teillekin adoptiomatkalle! Olen joskus vieraillut blogissasi ja tunnistin heti nimimerkkisi. Toivottavasti ette joudu odottamaan enää pitkään.
Kuulostaa nyt hassulta, mutta oon saanut uskoa tulevaan mm. sun blogista ja teidän hyvin alkaneesta hoidosta :) oman miehen asenne on myös ihailtavan (välillä ärsyttävänkin) optimistinen, ja siitä yritän ottaa mallia. Ja sitten olen lukenut paljon ihan yleisellä tasolla surusta, mindfulness-taidoista, peruna kerrallaan ja zen ja lempeys ja niin edelleen. Tärkeä oivallus on ollut myös se, että surutyö on nimensä mukaisesti työtä, se vie voimia ja kuuluu prosessiin. Onneksi raskaaksi tuleminen ei ole uskon asia :)
VastaaPoistaSekin pitää vielä mainita, että itselle on ollut tärkeä myös sen ajatteleminen, että entä jos ei. Että ollaan puhuttu miehen kanssa, miten siinä tapauksessa halutaan elää.
Kiitos kommentista, Maija! Kiva kuulla, että joku on saanut mun blogista positiivista virettä. Sehän siinä onkin, että meillä on hoito alkanut todella hyvin, mutta silti en pysty uskomaan tärppiin. Meillä on myös kaikki tutkimustulokset olleet tosi hyviä, ollaan perusterveitä, terveelliset elämäntavat jne., ja silti raskaus ei vain ala. :/
VastaaPoistaTäälläkin on ollut jo aika alusta mukana keskusteluissa se "entä jos ei" -vaihtoehto. Olen varma, että me pystyttäisiin elämään kahdestamme hyvää elämää siinäkin tapauksessa. Se surutyö tarvitsisi vaan todellakin käydä läpi ensin. Varmaan kaikista pahinta onkin tää pitkittynyt "entä jos ehkä" -vaihe. Jatkuva epävarmuus kyllä syö ihmistä. Olen joskus miettinyt, että jos joskus puhallettaisiin peli kokonaan poikki ja lopetettaisiin hoidot, niin pitäisi varmaan alkaa käyttää uudestaan ehkäisyäkin. ;) Koska muuten olisi aina se pienenpieni toivo. (No onhan mullakin näköjään toivoa, kaikesta huolimatta!)
Voi Silmu, jaksamista ja rohkeutta!
VastaaPoistaPimeänäkin aikana aurinko nousee, se ei vain näy meille asti. Se on silti siellä ja kevät tulee lopulta. Sitä ennen tulee kirpeitä syysaamuja ja keltaisia lehtiä, glögikausi ja ensilumi.
Pidän sormet ja varpaat ristissä täällä puolestasi ja toivon.
Odotellen, kiitos rohkaisevista sanoista. Tänään tuntuu jo selvästi paremmalta. Täytyy vain jaksaa jatkaa taistelua, jos nyt ei tule voittoa! Oikeastihan todennäköisyys, että ensimmäisen IVF:n tuoresiirrosta tulisi raskaaksi, on vain jotain 30 %. On siis todennäköisempää, että ei tärppää, kuin että tärppäisi. Mutta kun siirtoja tehdään useita, onnistumisprosentti kasvaa.
VastaaPoistaOikeasti minä pidän syksystä ja talvesta, pakkasestakin ja sateesta ja pimeistä illoista. Voi myös ihan hyvin olla, että tuleva syksy ja talvi ovat parempia kuin koskaan. :)
Voi Silmu. <3 Hyvä jos tänään tuntuu jo vähän paremmalta. Tunteet kyllä hetteilevät tämän kaiken keskellä laidasta laitaan.
VastaaPoistaVoi hyvin olla, että tästä syksystä tulee paras ja ihanin ikinä. Ja talvesta. Puhumattakaan alkukesästä. Ja siitä eteenpäin. Se on ihan mahdollista! <3
Lugesteron saa aikaiseksi helposti just samanlaisen olon kuin yleensä ennen menkkoja. Kertaa miljoona tosiaan. Älä siitä välitä.
Nyt vietä oikein hyvä ja rauhallinen viikonloppu ja tee vain sellaisia asioita, joista nautit.
Kiitos, ihana Helmi! <3 Tultiin juuri kotiin pieneltä viikonloppulomalta. Oli ihanaa olla hotellissa, ottaa rennosti ja saada ajatukset ihan muualle. Ehdin lukea toivotuksesi eilen juuri ennen lähtöä, tuli hyvä mieli.
VastaaPoistaMieliala on sata kertaa parempi kuin torstaina, kun kirjoitin tuon postauksen. Ja ihan kuin Lugesteron-oireetkin olis vähän helpottaneet! Onneksi epätoivon suohon ei ole pakko jäädä asumaan. :)