Selvittiin!

Punktio on ohi! Selvisin siitä, eikä kipu ollut läheskään niin pahaa kuin pelkäsin. Munasoluja saatiin kerättyä 14 kappaletta.

Siinä eilisen pääkohdat. Seuraavan seikkaperäisen selostuksen kirjoitin lähinnä itseäni varten muistiin, mutta toivon, että siitä olisi iloa myös sellaiselle, joka on itse vasta menossa munasolupunktioon tai harkitsee sitä. Ainakin itseäni rauhoittaa aina etukäteen, jos tiedän tarkat yksityiskohdat siitä, mitä minulle tehdään, missä, miten, ja kuinka kauan se kestää.

Heräsin aamulla tuntia ennen herätyskellon soittoa, sen verran oli kai jännitystä ilmassa. Torkuin ja lepäilin sängyssä (ja yritin teeskennellä nukkuvaa, ettei kissa alkaisi vaatia aamuruokaa), ja oli ihan rauhallinen ja hyvä olo. Kellon soitua ruokin kissan, kävin suihkussa ja söin kevyen aamupalan: tuoremehua, jogurttia ja pienen voileivän. Aamukahvin jätin väliin, koska sitä ei suositeltu ennen toimenpidettä. Luin Hesarin ja ehdin puuhailla jotain pientä kotona. Lopulta lähdimme kävelemään asemalle päin. Aamu oli todella kaunis ja lämmin.

Saavuimme klinikalle hyvissä ajoin, mutta henkilökunta oli vielä hoitamassa edellistä potilasta ja jouduimme odottelemaan jonkin aikaa. Lopulta mies pääsi antamaan spermanäytettä, ja hetken päästä hoitaja tuli kutsumaan minutkin toimenpidehuoneen vieressä olevaan lepohuoneeseen. Hän oli tosi mukava, kyseli tunnelmia ja kiinnitti vasempaan käteeni valmiiksi tippakanyylin. Lääkettä siihen ei vielä tässä vaiheessa pantu. Rintaan ja vatsaan kiinnitettiin muutama tarra-anturi (?), joilla seurattiin sydämensykettä toimenpiteen aikana.

Odottelin vielä ehkä 10–15 minuuttia yksinäni lepohuoneessa; mieheni oli edelleen omissa puuhissaan. Lepohuoneessa oli verhojen takana toinen pariskunta toipumassa omasta operaatiostaan, mutta en tietenkään nähnyt heitä enkä juuri kuullutkaan. Sen verran sain selvää, että nainen ei itkenyt, valittanut eikä oksennellut, mikä oli tietysti itselleni rauhoittavaa siinä vaiheessa. Juuri ennen toimenpidettä käskettiin käydä vessassa, jotta rakko olisi tyhjä.

Sitten kävi kutsu varsinaiseen toimenpidehuoneeseen. Sain riisua tarvittavat vaatteet verhon takana (kuten moni muukin, pukeudun klinikalle aina mekkoon tai hameeseen) ja käydä tutkimuspöydälle. Miehenikin oli siinä vaiheessa löytynyt ja kutsuttu mukaan, mutta hänet pantiin istumaan sen verran kauas taakse, ettemme voineet esimerkiksi pitää toisiamme kädestä. Minulle oli tärkeintä, että hän ylipäänsä oli siellä paikalla ja näki mistä operaatiossa naisen kannalta on kyse – seuraavalla kerralla voisin ihan hyvin mennä yksinkin, jos hänellä vaikka olisi jokin tärkeä työeste.

Toimenpide alkoi sillä, että hoitaja mittasi minulta verenpaineen ja kiinnitti jotain piuhoja. Lääkäri katsoi ultralla munasarjojen tilanteen ja valmisteli tutkimusvälineitä. (Varoitus: punktiossa käytettävät neulat ovat tosi pitkiä – yrittäkää olla katsomatta, jos sellainen heikottaa!) Sitten kanyyliin pantiin rauhoittavaa lääkettä ja kipulääkettä. En juurikaan huomannut niiden vaikutusta koko aikana, vaikka varmaan ne jotain tekivät. Moni on esimerkiksi kuvaillut olleensa punktion ajan sen verran pöllyssä, ettei toimenpiteestä ole selvää muistikuvaa. No, minä muistan ihan tarkasti asioiden kulun ja kaikki keskustelut. Mitään väsymystä tai huumausta ei myöskään tullut. Olen aika hoikka, joten voisi kuvitella suonensisäisten lääkkeiden humahtavan nopeasti päähän, mutta ilmeisesti aina ei käy niin. Myöskään puudutuspiikkiä useimmat potilaat eivät kuulemma tunne lainkaan tai korkeintaan jonkinlaisena paineentunteena, mutta minulla se sattui niin että voihkaisin ääneen... Kipulääkettä lisättiin jossain vaiheessa, mutta minusta sillä ei ollut kovin suurta vaikutusta.

Punktio oli kaikesta huolimatta varsin siedettävä ja aika nopea. Huoneen seinällä oli iso monitori, josta pystyin itsekin katselemaan munarakkuloiden puhkaisemista ja tyhjenemistä. Lääkäri oli tosi miellyttävä ja rauhoittava ja antoi hyviä rentoutumisvinkkejä. Hän toivoi myös, että pitäisin silmiä auki, jotta hän näkee heti jos koskee liikaa tai taju lähtee. Ensimmäisen rakkulan puhkaisu sattui enemmän kuin puudutuspiikki, ja taas uikutin, mutta nesteen imaisu siitä oli hetkessä ohi. Molemmilta puolilta tyhjennettiin muistaakseni kymmenen rakkulaa, eli yhteensä 20. Jokaisen rakkulan piston tunsin ja melkein joka kerta voihkaisin tai vaikeroin, mutta kipu oli sillä lailla armeliasta, että se kesti aina vain pienen hetken. Munasarjojen välissä pidettiin pieni tauko. Lääkäri kehui moneen kertaan, että munarakkulani ovat todella kauniita ja tasakokoisia ja munasarjat hyvässä paikassa niin että niitä on helppo operoida.

Munarakkuloiden tyhjennys kesti ehkä 10–15 minuuttia. Lopuksi vielä ultrattiin ja tarkistettiin, että pistoskohdat eivät vuoda. Sitten sainkin nousta ylös, pukeutua ja palata lepohuoneeseen. Jalat kantoivat onneksi hyvin. Hoitaja toi kaksi Panadol-tablettia ja kannullisen vettä. Sain myös vatsalleni lämpötyynyn, joka olisi varmaan rentouttanut ihanasti mutta oli jotenkin epäkunnossa eikä lämminnyt ollenkaan. Makailin ehkä vartin verran peiton alla jalat koukussa enkä oikein jaksanut puhua. Sitten Panadol rupesi pikkuhiljaa vaikuttamaan ja minäkin piristyin. Mies hieroi jalkojani, ja hoitaja kävi välillä kysymässä vointia. Koska mitään pahoinvointia tai huimausta ei ollut, uskalsin kohta syödäkin. Klinikan tarjoama kahvi ja keksit maistuivat siinä tilanteessa taivaallisilta! Ihana mieheni kävi jopa lämmittämässä kahvimaidon mikrossa, niin kuin aina kotonakin tehdään. Omina eväinä minulla oli banaani ja viinirypäleitä, koska minulle on (vanhoista tyttökirjoista?) jäänyt voimakas mielikuva, että toipilaalle viedään aina sairaalaan viinirypäleitä. Ruokahalu oli hyvä.

Kun olin syönyt, käynyt vessassa ja lepäillyt vielä vähän, sain lähteä kotiin. Siinä vaiheessa jaksoin jo kävellä huoneessa ja katsella ikkunasta ulos. Vitsejäkin irtosi: alhaalla kadulla näkyi ambulanssi, ja sanoin miehelle, että ei minua varten nyt sentään ambulanssia olisi tarvinnut soittaa. Yhteensä olimme lepohuoneessa ehkä vähän alle kaksi tuntia. Hoitaja kävi lopuksi haastattelemassa, otti kanyylin pois kädestä ja antoi ohjeet kotihoitoon ja alkionsiirtoon. Vähän ennen kotiinlähtöä Panadolin vaikutus oli jo alkanut heiketä ja vatsa kipuilla uudestaan. Sanoin siitä, ja hoitaja mumisi jotain jostain toisesta särkylääkkeestä, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan saanut mitään. Kotimatkalla jälkisärky oli aika kovaa, sellaista kuukautiskipumaista mutta terävämpää. Aika lamauttavaa se oli myös, enkä juurikaan jaksanut jutella. Jotain säryn voimakkuudesta – tai pienuudesta – kertoo kuitenkin ehkä, että pääsimme kotiin julkisilla liikennevälineillä, vaikka matkaan sisältyi kaksi kulkuvälineen vaihtoakin. Kävelyni oli kyllä to-del-la hidasta köpöttelyä, koska jokainen askel tuntui vatsassa tärähdyksenä.

Kotona otin ensiksi lisää särkylääkettä ja kaivauduin tunniksi lepäämään peitto- ja tyynykasan sisään. Sitten olo koheni, ja lähdimme kävellen kilometrin päähän läheiselle ostarille syömään myöhäistä lounasta (askeleeni oli jo pidentynyt köpöttelyvaiheesta). Nepalilainen ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä. Ilta meni hyvin, enkä joutunut enää ottamaan lisää särkylääkkeitä. Pientä kivun tunnetta vatsassa oli, ja välillä tuli terävämpiä kipuaaltoja (supistuksia?) siellä, minne neuloilla oli pistetty, mutta se kaikki oli hyvin kestettävää. Ehkä ikävin vaihe koko jutussa oli se jälkisärky, joka iski kotimatkalla, kun ensimmäisten särkylääkkeiden teho loppui. Toimenpiteen aikainen kipu oli kyllä voimakkaampaa, mutta se taas oli hyvin hetkellistä. Summa summarum: punktiopäivä ei ollut kivuton, mutta ehdottomasti helpompi kuin pahimmissa kuvitelmissani pelkäsin. Mitään traumoja ei jäänyt, ja jos tarve tulisi, voisin tehdä kaiken uudestaan vaikka heti seuraavassa kierrossa. Olen myös ihan tyytyväinen itseeni, että uskalsin ja kestin tuon kaiken. Jos kipulääkitystä olisi saanut vähän enemmän (sekä itse toimenpiteessa että sen jälkeen), päivästä olisi voinut jäädä suorastaan miellyttävä fiilis.