Enteitä

Jouduimme yrittämään lapsen saamista niin monta vuotta, että olin oikeastaan jo menettänyt toivoni ja alkanut hyväksyä sen mahdollisuuden, että meistä ei koskaan tulisi kenenkään vanhempia. Kuten jotkut lukijat ehkä muistavat, en suhtautunut ensimmäiseen IVF-hoitoommekaan kovin toiveikkaasti. Ajattelin lähinnä, että kokeillaan nyt kaikki vaihtoehdot, niin ei sitten jälkeenpäin kaduta, että ei yritetty tarpeeksi. Hoidon aikana oli kuitenkin yksi päivä, joka oli hyvin toiveikas ja satumainen, ja se oli alkionsiirtopäivä syyskuun alkupuolella. Kirjoitin silloin blogiin, että mieleni oli vähän herkistynyt ja tunnelma jotenkin taianomainen. Mutta en ole kertonut teille ihan kaikkea, mitä tuona päivänä tapahtui.

Ennen klinikalle menoa istuin eräässä Helsingin keskustan kahvilassa juomassa kivennäisvettä; tuntia ennen alkionsiirtoa piti juoda litra nestettä. Katselin ulos Aleksanterinkadulle. Oli todella lämmin ja aurinkoinen alkusyksyn päivä, ihmiset vielä miltei kesävaatteissa. Kadulla käveli viimeisillään raskaana oleva nainen, jonka vatsaa keveä vaatetus korosti. Ihan ensin se vähän ärsyttikin: tuokin tuossa raskaana ja noin onnellinen, olenkohan minä koskaan? Hetken päästä kahvilan ohi kulki toinen hyvin näkyvästi raskaana oleva. Ja sitten vielä kolmas. Ajattelin, että kolme on hyvä luku, ja lopetin laskemisen.

Käänsin katseeni kahvilan sisätiloihin. Hetken päästä sinne tuli seurue, jossa oli mukana ehkä kaksivuotias pieni tyttö. Hyvin suloinen, jäntevä, tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, juuri sellainen, kuin meidän geeneistä voisi ajatella syntyvän. Itse asiassa aika samannäköinen kuin olen itse ollut lapsuudenkuvissani. Hänellä oli värikkäät retrotyyliset vaatteet, juuri sellaiset, joihin voisin kuvitella oman lapseni pukevani. Ajattelin, että tämä on nyt hyvä merkki. Join kivennäisveteni loppuun ja lähdin kohta kävelemään auringonpaisteessa kohti klinikkaa.

Minä en ole mitenkään taikauskoinen enkä usko sen pikkutytön tulleen kertomaan, että meille saapuu vielä joskus oma tyttö. Enteitä näkee missä vain jos haluaa nähdä, niitä voi aina tulkita parhain päin jos niin haluaa. Jos raskaus ja vauvat ovat ajatuksissa, odottavia äitejä näkyy tunnetusti kaikkialla. Sinä päivänä halusin poimia tuollaiset enteet kaikesta siitä ihmisvilinästä, jota kaupungilla näin, ja halusin tulkita ne toiveikkaasti. Ja asiat sattuivat menemään juuri niin kuin olin toivonut.

Ultra bra

Meillä oli tällä viikolla aika niskaturvotusultraan eli ensimmäiseen julkisen puolen tarjoamaan seulontatutkimukseen. Oli todella kaunis alkutalven päivä, aurinko paistoi ja maa oli kevyessä kuurassa. Jouduin käymään tutkimuksessa kesken työpäivän ja selitin jotain epämääräistä lääkärikäynnistä. Minun oli loppuun asti vaikea uskoa, että minä olen todella tässä 65A:n bussissa, matkalla asiakkaaksi Kätilöopistolle, jossa olen aina tähän asti saanut käydä vain muiden vauvoja katsomassa. Mutta totta se oli, vastaanottovirkailijan tietokoneelta löytyivät minun henkilötietoni ja minulle varattu aika.

Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.

Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3

Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!

Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."

Niinpä niin.

Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.

Kuulumisia

Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.

Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)

Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.

Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.

Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.

Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.

Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.

Kuinka mahdoton tapahtui

Muutamakin lukija on pyytänyt kirjoittamaan jotain mahdollisista raskausoireista ja aavisteluista. No, joudun tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että en ihan oikeasti aavistanut juuri mitään. Olen aina kuvitellut, että jos joskus tulen raskaaksi, pystyisin aistimaan sen jollain salaperäisellä tavalla – että olo olisi jotenkin erilainen. Ei se ollut. Lisäksi olen, niin kuin varmaan moni muukin, jo aiemmin diagnosoinut itseltäni kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin raskauden ensi oireet vaikka kuinka monessa yrityskierrossa. Ne eivät koskaan johtaneet muuhun kuin siihen, että kuukautiset alkoivat yleensä heti seuraavana päivänä. Ja tässä IVF-kierrossa oli kaiken kukkuraksi rankka hormonilääkitys, joka aiheutti samantapaisia oireita.

Sen totesin jo paljon ennen testipäivää, että rintani olivat tosi kipeät, arat, paisuneet ja välillä jotenkin kihelmöivät. Mutta ne ovat kipeät aina ennen menkkoja, ja tiesin myös Lugesteronin aiheuttavan vastaavia oireita. Ei siis aihetta toivoon. Suunnilleen viimeisen viikon ajan olen palellut tosi paljon – mutta säätilakin viileni juuri samoihin aikoihin, eikä meidän taloyhtiössä ole vielä kytketty lämmitystä päälle. Nenä on ollut välillä tukossa, mutta onhan se joskus muutenkin. Ja meillä kotona on ollut viime aikoina kieltämättä aika pölyistä. Alavatsassa on ollut kiristystä tai paineen tunnetta, mutta ei sekään mitään ihan ennenkokematonta ole. Välillä on tuntunut teräviä vihlaisuja (repäisykipuja?), jos esimerkiksi aivastaa tai yskäisee rajusti. Lisäksi varsinkin viime viikolla jossain kohdun seudulla tuntui jonkin verran teräviä pistoksia, oikeastaan vähän samanlaisia kuin punktiossa tai aukiolotutkimuksessa. Mutta ymmärrettävää, että jotain tuntemuksia on, kun ajattelee mitä kaikkea vatsaparkani on joutunut käymään läpi viimeisen kuukauden aikana.

Alkion laskennallisen kiinnittymisen aikoihin oli pari päivää vatsakipuja (juuri samoihin aikoihin, kun pyörryin yöllä vessassa!). Mutta ne olivat aika lieviä, väliin kuukautiskipumaista jomotusta, väliin terävämpiä kipuja (vähän kuin punktion jälkeinen särky). Siitä kuuluisasta kiinnittymisvuodosta ei tullut mitään merkkiä. Joten en tosiaan uskaltanut asettaa toiveita mitenkään huikean korkealle ennen testipäivän aamua. Kun tiistai-iltana kävimme yöpuulle, sanoin miehelleni viimeiseksi ennen nukahtamista: Se on kuitenkin negatiivinen.

Meidän klinikalla on käytäntönä, että asiakas tekee raskaustestin itse kotona ja tarvittaessa tulos varmistetaan verikokeella. Sain sieltä mukaani yhden testin, sellaisen Clearbluen, johon tulee joko plus- tai miinusmerkki. Testipäivän aamuna heräsin tavalliseen tapaan kuuden jälkeen. Oli aivan pimeää ja hiljaista. Kävin vessassa ja nostin testin pesukoneen päälle odottamaan; tuloksen piti ilmestyä kolmessa minuutissa. Vaakasuora miinusviiva lähti heti muodostumaan. Ajattelin katkerana, että ei siihen kuitenkaan tule mitään muuta, ja lähdin antamaan kissalle aamuruokaa ja raikasta vettä. Sitten katsoin seinäkelloa: ainakin kaksi minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Palasin kylpyhuoneeseen. Pesukoneen kannella hymyili aivan selvä plusmerkki.

Suoraan sanoen en muista, mitä muutaman seuraavan sekunnin aikana tapahtui. Tunne oli niin ylitsevuotava, että hetkestä ei ole muistikuvia. Hyppäsikö sydän kurkkuun? Otin ehkä tukea pesukoneesta. Varmaan otin testin käteeni ja katsoin sitä lähempää. Koska seuraavassa hetkessä kipitin testi kädessäni makuuhuoneeseen herättämään miestäni. Kulta, se oli positiivinen.

Kun klinikka aukesi, soitin sinne ja varasin heti ajan verikokeeseen. Sain samalla ohjeet, miten Lugesteronia käytetään tukihoitona vielä viikon verran mutta vähennetään annostusta pikkuhiljaa. Lupasin tulla verikokeeseen tunnin päästä. Sitä ennen oli kuitenkin käytävä apteekissa ostamassa lisää Lugesteronia. Olin käyttänyt vihoviimeisen kapselin edellisenä iltana, ja niin varma olin negatiivisesta tuloksesta ollut, etten ollut ostanut varapakkausta etukäteen, vaikka resepti oli olemassa.

Kävin verikokeessa. Seuraavana päivänä sain klinikalta ehkä elämäni parhaan puhelun: Tämän mukaan olet raskaana. Onneksi olkoon. Varattiin varhaisultra kolmen viikon päähän. En tiedä, miten jaksan odottaa sinne saakka. Jos varhaisultrassa on kaikki kunnossa ja sydämensyke näkyy, keskenmenon riski on kuulemma enää hyvin pieni. 

Oireita ei edelleenkään ole juuri tuon enempää. Eilen aamupäivällä tunsin töissä hyvin lievää kuvotuksen tunnetta, joka meni ohi, kun söin omenan. Olin aika hyvilläni siitä: pahoinvointihan kertonee, että kaikki on hyvin ja jotain on vatsassa meneillään.

Olen yhtäaikaa huolissani ja tasaisen onnellinen. Tiedän hyvin, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Samalla olen kuitenkin ihmeen rauhallinen ja luottavainen. Ajattelen niin, että olen jo nyt saanut kokea jotain sellaista, mitä ei voida koskaan ottaa minulta pois. En halua antaa pelon särkeä tätä.

3 v 3 kk

Suurin piirtein kolme vuotta ja kolme kuukautta olemme toivoneet ja kaivanneet omaa lasta, yrittäneet saada raskautta alkamaan kaikin keinoin. En ole ikinä nähnyt edes heikosti positiivista raskaustestiä. Reilu kolme vuotta on hirmuisen pitkä aika. Siihen mahtuu todella monta yrityskuukautta ja yhtä monta pettymystä. Toivo hiipuu välillä äärimmäisen pieneksi. Jos elämä menisi aina niin kuin suunnitellaan, olisimme saattaneet ehtiä saada tuossa ajassa jo kaksikin lasta.

Varhain tänä aamuna tein positiivisen raskaustestin. Vahva plussa, ei mitään tulkinnanvaraa.

Minun on vaikea uskoa tätä todeksi. On vaikea uskaltaa uskoa. Tänään olen onnellinen, kiitollinen, yllättynyt, hämmentynyt, herkistynyt, sanaton. Mutta ennen kaikkea onnellinen.

Päivien piinaa

Jalat alta vienyt toissaöinen huimauskohtaus johtuikin mitä todennäköisimmin Lugesteroneista eikä Gonapeptyl-piikistä. Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja tsempanneille! Sen jälkeen minulla on ajoittain ollut lievää huimauksen tunnetta, mutta ei mitään tuohon "kaatumatautiin" verrattavaa. Ennemminkin sellaista huteraa ja vähän sumuista oloa. Sitä kyllä vähän ihmettelen, että pystyin käyttämään Lugesteronia melkein viikon ajan ilman minkäänlaista huimausta, ja sitten tuli tuo vessan lattialle tuupertuminen ihan yllättäen. Sattumaltako huimaus myös alkoi juuri niihin aikoihin, jolloin alkion olisi määrä kiinnittyä?

Muuten olo on fyysisesti ihan hyvä. Muut Lugesteronin sivuvaikutukset ovat hiukan hellittäneet. Vatsassa on välillä ollut tuntemuksia, mutta niinhän niitä aina on, jokaikisessä kierrossa. Ne voivat johtua nyt ihan mistä tahansa: käyttämistäni lääkkeistä, punktion jälkimainingeista, tuloaan tekevistä kuukautisista, toki myös raskaudesta. Mutta yritän olla tulkitsematta niitä liikaa. Testi sen sitten kertoo aikanaan.

Henkinen vointi sitten... no, ulkoisesti olen ihan rauhallinen ja tasainen, kuten yleensäkin. En ole saanut raivokohtauksia tai hellyydenpuuskia sen enempää kuin muulloinkaan, en ole itkenyt, tiuskinut tai oikutellut. Mutta sisäisesti olen hyvin levoton. Minun on vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Ajatukset palaavat jatkuvasti niihin samoihin asioihin.

Ymmärrän nyt hyvin, miksi näitä paria viikkoa alkionsiirrosta raskaustestiin kutsutaan piinapäiviksi. IVF-hoidon ensimmäinen puolikas sujui niin nopeasti, koko ajan tapahtui jotain ja homma eteni koko ajan. Vaikka pistokset olivat ikäviä, ne olivat kuitenkin jollain lailla jänniä. Jokainen pistetty piikki oli voitto, päänahka, yksi taitettu etappi ennen maalia. Lääkärikäyntejä oli tiheään, aina saattoi kysyä ja puhua asiantuntijan kanssa ja ultratutkimukset näyttivät rakkuloiden kasvavan. Jokaisessa vaiheessa oli jonkinlaista uutuudenviehätystäkin. Mutta alkionsiirron jälkeen kaikki on ollut yhtä ja samaa, pelkkää jähmeää odotusta päivästä toiseen. Mitään ei voi tehdä, millään omilla toimilla ei voi vaikuttaa lopputulokseen, kun arpa on jo heitetty. Aika kuluu madellen.

En usko, että olen ihan kauhean pettynyt, jos tästä kierrosta ei vielä tule tärppiä. Kolmen vuoden aikana on tullut niin monta pettymystä, että olen surullisen tottunut niihin. Kuukausi sinne tai tänne, ei kai siinä mitään. Mutta sitten on kova paikka, jos mikään pakkasessa odottavista yhdeksästä alkiostammekaan ei tee minua raskaaksi. Olen viime päivinä laskeskellut ja pohtinut kovasti. Keskimäärin 70 % pakastetuista alkioista selviää sulatusprosessista. Meidän tapauksessamme se tarkoittaisi kuutta tai seitsemääkin PAS-siirtoa, ennen kuin täytyisi harkita toista IVF-hoitoa. Mutta: mikä on todennäköisyys, että mikään noista pakkasalkioistakaan ei tärppäisi? Se mahdollisuus on pakko ottaa huomioon. Entä jos niissä kaikissa on jokin vika?

Meillä on sen verran pitkä yrityshistoria ilman yhtäkään todistettavasti alkanutta raskautta, että jotakin solutason häiriötä on epäilty. Nyt, kun sukusolumme ovat osoittaneet pystyvänsä ainakin laboratorio-olosuhteissa hedelmöittymään ja jakautumaan loistavasti, syyttävä sormi osoittaa kai seuraavaksi kiinnittymisvaihetta. Voiko kohdussa tai alkioissa olla jokin ongelma, joka häiritsee kiinnittymistä? Kohdun limakalvo on kaikissa tutkimuksissa näyttänyt hienolta, ja kohdun rakenne on säännöllinen. Mutta jotain muuta? Voidaanko sitä muuta avittaa, hoitaa, kiertää? Ainakin alkionkuoren avaus (assisted hatching) on yksi konsti, jota voidaan käyttää, mutta sen toimintamekanismeista ei ilmeisesti ole vielä paljoakaan tietoa. Joillakin se kuitenkin auttaa.

Tällaisia pohdiskelen vähän väliä, kotona, töissä, junassa, kävelyllä. Mutta nyt lähden suihkuun ja teen hyvää salaattia iltapalaksi. Hitaimmatkin päivät taittuvat lopulta iltaan.

Siirretty

Eilen oli sitten alkionsiirto. Olin koko päivän eräässä koulutustilaisuudessa ja jouduin välillä poistumaan sieltä ja käymään klinikalla. Onneksi paikat sattuivat sijaitsemaan lähellä toisiaan. Kun lähdin kävelemään klinikkaa kohti, jännitti yllättävän paljon ja olo oli vähän herkistynytkin. Sanon "yllättävän", koska esimerkiksi inseminaatioita en osannut pitää mitenkään merkittävinä, ne olivat vähän sellaisia käynpä-lounastunnilla-lääkärissä-juttuja. Enkä minä ajattele, että juuri alkionsiirto olisi jotenkin maaginen tapahtuma raskauden onnistumisen kannalta. Hedelmöittymisen ja yksilönkehityksen tapahtumaketjussa on niin monta muutakin kriittistä vaihetta. Mutta jotain taikaa siinä hetkessä oli.

Toimenpiteenä siirto on tosi yksinkertainen ja helppo. Olin juonut tunnollisesti yli litran vettä viimeisen tunnin aikana, ja kätilö ja lääkäri kehuivat moneen kertaan, kuinka hienosti virtsarakkoni on täynnä (helpottaa ultraamista ja itse siirtoa). Kaikesta sitä saakin ihminen kehuja! Muutenkin kaikki näytti kuulemma tosi hyvältä, niin kohdun limakalvo kuin alkiotkin. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että tuon yhden siirretyn lisäksi saimme peräti yhdeksän alkiota pakkaseen; vain yksi rääpäle 11:stä hedelmöittyneestä ja jakautuneesta munasolusta oli jättänyt leikin kesken. Kätilö ultrasi vatsan päältä, ja lääkäri tuikkasi alkion sisään. Ultralaitteen monitorissa näkyi epäselvästi kohtu (joka oli tosi pieni) ja sinne työnnettävä katetri. Lopuksi katetri tarkastettiin viereisessä labrassa mikroskoopilla ja todettiin tyhjäksi – alkio oli jäänyt sinne minne pitikin. Sitten kaikki oli ohi.

Olisin halunnut kysyä lääkäriltä parista asiasta nyt, kun ekan IVF-hoitomme kriittiset vaiheet ovat ohi, mutta sellaiseen ei ollut varattu aikaa, enkä päässyt edes vastaanottohuoneeseen. Vähän liukuhihnamaista. No, ihan sama, kyselen sitten myöhemmin. Kätilö jäi kanssani käymään papereita läpi ja antamaan jatko-ohjeita. Sain mukaani yhden raskaustestin sekä Gonapeptyl-nimisen pistoslääkkeen, jonka tulisi avustaa alkion kiinnittymistä parin päivän kuluttua. Joudun siis vielä kerran piikittämään itseäni vatsaan, mutta se tuntuu pieneltä tämän kaiken jälkeen. Tekisin sen vaikka sata kertaa, jos joku voisi luvata että se auttaa.

Joka tapauksessa käynnistä jäi hyvä mieli. Kätilö, jota olen ennen pitänyt vähän etäisenä, hymyili tosi lämpimästi toivottaessaan onnea matkaan ja käski minun pitää hyvää huolta itsestäni. Mukava biologikin käväisi vielä paikalla ja toivotteli onnea. Ja sanoi olevan aika harvinaista, että noin suuri osuus soluista hedelmöittyy ja saadaan pakkaseen asti.

Klinikalta lähdettyäni istuin hetkeksi puistonpenkille aurinkoon selvittelemään ajatuksiani ja kirjoittamaan miehelle tekstiviestiä (hän ei siis ollut siirrossa mukana). Vastaus tuli kohta: Kumpi hakee pullat? Meidän viestintä on usein juuri tuollaista, ei varmaan ulkopuolisen silmin kovin romanttista, mutta se sanoi minulle kaiken tarpeellisen. Illalla kotona juotiin pullakahvit onnistuneen siirron kunniaksi. On tämä ollut aikamoinen viikko. En ole koskaan ollut lähempänä raskautta kuin nyt olen.

Hetken päästä

Punktio on jo melkein käsillä: huomenna se tapahtuu. Oloni on vieläkin ihmeen rauhallinen. Ehkä tähän ikään mennessä on alkanut oppia, että etukäteen jännittämisestä ei ole mitään apua, usein se on jopa ihan turhaa. Varmaan olen huomisaamuna pienessä paniikissa, mutta vielä tänään se ei häiritse. Minua rauhoittaa etenkin se, että kaikki muukin on tähän asti sujunut paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin: niin aukiolotutkimus kuin hormonipistoksetkin.  Toki olen varautunut siihenkin, että punktio saattaa huonolla tuurilla olla ihan kamalan kivulias, mutta se on nyt vain kestettävä. Ja vaikka en muutoin ole kauhean kiintynyt lääkäriimme, hän on todella miellyttävä tehdessään kliinisiä tutkimuksia ja toimenpiteitä: rauhallinen, rohkaiseva, selittää koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Toimenpiteeseen tuleva hoitajakin on ennalta tuttu.

Pregnylin sekoitus ja piikittäminen eilen illalla sujui oikein hyvin, kiitos kaikille tsemppiä ja hyviä vinkkejä lähettäneille! Pistäminen ei sattunut tai kirvellyt lainkaan, eikä pistoskohta tullut jälkeenpäinkään kipeäksi. Sen sijaan rinnat kipeytyivät lähes samalla hetkellä, kun vedin neulan ulos vatsanahasta. Se on ilmeisesti tavallista. Muuten olo on ihan normaali, jopa niin, että melkein toivoisin vähän voimakkaampia oireita – tietäisi ainakin, että jotain tapahtuu.

Olemme viettäneet ihanan rauhallista viikonloppua: ulkoilua, saunomista, hyvää ruokaa, kotitöitä, kissan silittelyä. Lepoa ja voimien keräämistä. Nautimme eilen ja tänään aamukahvit parvekkeella, ehkä viimeistä kertaa tänä syksynä. Sään pitäisi viilentyä huomisen jälkeen. Aamuauringon lämmössä tulin yhtäkkiä ajatelleeksi, että ehkä ensi vuonna tähän aikaan meillä onkin vauva, jonka kanssa voimme lähteä rauhalliselle vaunulenkille alkusyksyn aurinkoon. Siis mistä tuo tuli? En ole antanut itseni haaveilla noin ihanista jutuista pitkään pitkään aikaan, en oikeastaan ensimmäisten yrityskuukausien jälkeen. Nyt tuollainen haavekuva tuntui yhtäkkiä taas ihan mahdolliselta. Olen tullut siihen tulokseen, että toivo ja unelmointi ei sittenkään vie mitään pois. Päinvastoin se saattaa tehdä taistelusta hiukan siedettävämpää.

Ja hei: minun ei tarvitse pistää itseäni enää yhtään kertaa ainakaan ihan lähitulevaisuudessa! Jee!

Pistoksia

Nopeasti vähän kuulumisia työpäivän lomasta. Olen nyt kahtena iltana pistänyt itseeni follikkelia stimuloivaa hormonia. Ensimmäisellä kerralla hermostutti. Hoitajan demonstroidessa kaikki näytti harvinaisen selkeältä, mutta pistosopetuksesta oli ehtinyt kulua jo kolme viikkoa, kun viimein päästiin tositoimiin. Miehelläni oli opit selvästi paremmin muistissa, ja hän kiinnitti näppärästi lääkeampullin ja neulan pistoskynään. No, hänen ei tarvitse konkreettisesti pistää piikkiä eikä varsinkaan omaan lihaansa, joten on kenties helpompi keskittyä tekniikkaan. Pistäminen sujui kyllä hyvin heti ekalla kerralla – sain kaiken lääkkeen tuikattua siististi vatsanahkaani, pisaraakaan ei mennyt hukkaan eikä pistoskohtaa hetken päästä edes erottanut silmällä.

Henkisesti piikittäminen onkin ollut isompi juttu. Muistan koko ajan, että vatsassani uiskentelee hevoskuurillinen ylimääräistä hormonia, ja pohdin mitä se tekee munasarjoilleni. Ainakin hormonit ovat löytäneet tiensä oikeaan paikkaan; alavatsassa tuntui jo eilen ovulaatiomaista kiristelyä ja pinkeyttä, ja farkut puristavat oudosti mahan kohdalta. Onneksi käytän muutenkin paljon mekkoja ja hameita, joiden alle vatsan saa helpommin piiloon. Kukaan tuskin ihmettelee mitään, jos kuljen koko ensi viikon mekossa.

Muuten olo on ihan normaali eikä mitään sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Vielä kolme piikkiä, sitten saan kuulla lääkäriltä, mitä hormonit ovat saaneet aikaan.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu jotenkin ihanalta tuntea konkreettisesti, että vatsassa on jotain meneillään. Ihan kuin toivo, joka on ollut minulta tosi kauan hukassa, nostaisi hiukan päätään.