Carpe diem

Olen aina ollut niin kutsuttu sitku-ihminen. Sellainen, joka on tyytyväinen vasta sitten kun tietyt asiat elämässä ovat kunnossa. Sitku olen päässyt ylioppilaaksi ja muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Sitku olen löytänyt elämäni miehen. Sitku olen valmistunut. Sitku minulla on vakituinen työpaikka. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Siihenhän minä jäin junnaamaan elämässäni moneksi vuodeksi; sillä verukkeella, etten voi olla onnellinen, ennen kuin meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi, en enää koskaan valita mistään ja olen aina tyytyväinen kaikkeen.

No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.

Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?

Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?

Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.

Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.

En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.

3 v 3 kk

Suurin piirtein kolme vuotta ja kolme kuukautta olemme toivoneet ja kaivanneet omaa lasta, yrittäneet saada raskautta alkamaan kaikin keinoin. En ole ikinä nähnyt edes heikosti positiivista raskaustestiä. Reilu kolme vuotta on hirmuisen pitkä aika. Siihen mahtuu todella monta yrityskuukautta ja yhtä monta pettymystä. Toivo hiipuu välillä äärimmäisen pieneksi. Jos elämä menisi aina niin kuin suunnitellaan, olisimme saattaneet ehtiä saada tuossa ajassa jo kaksikin lasta.

Varhain tänä aamuna tein positiivisen raskaustestin. Vahva plussa, ei mitään tulkinnanvaraa.

Minun on vaikea uskoa tätä todeksi. On vaikea uskaltaa uskoa. Tänään olen onnellinen, kiitollinen, yllättynyt, hämmentynyt, herkistynyt, sanaton. Mutta ennen kaikkea onnellinen.

Tarina

Minä en ole niitä naisia, jotka ovat aina halunneet tulla äidiksi. Ajattelin kauan, että minun tehtäväni on jossain ihan muualla. En ole koskaan ollut "hyvä lasten kanssa" enkä ole pitänyt kaikista lapsista automaattisesti. Eihän sitä automaattisesti pidä kaikista aikuisistakaan. Olin jo täyttänyt kolmekymmentä, naimisissa, hyvässä ja vakaassa parisuhteessa, kun jokin pikkuhiljaa muuttui. Tuntui vahvasti, että seuraava askel on lapsen saaminen – että sillä tavalla elämän kuuluu mennä eteenpäin. Halusin sittenkin kokea sen kaiken.

Sitä askelta onkin sitten odotettu jo yli kolme vuotta. Ensimmäinen kesä oli ihana. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista iloa ja intoa kuin silloin tajutessani, että niin ihana ja kokonaisvaltainen asia kuin äitiys voisi olla minunkin ulottuvillani. Tuntui siltä, että miehelläni ja minulla oli oma salaisuus. Olin varma, että tulisin nopeasti raskaaksi, enhän ollut käyttänyt hormonaalista ehkäisyä eikä tarvinnut odotella kierron luonnollistumista. Kaikki sukuni naiset olivat tunnetusti hedelmällisiä. Tunsin ihan selviä raskausoireita joka kuukausi. Suunnittelimme, miten selviäisin kesäjuhlista ja festareista alkuraskaudessa juomatta alkoholia. Haaveilin uutisen kertomisesta vanhemmille, ystäville ja työkavereille. Minulla oli määräaikainen työsuhde, mutta en olisi pelännyt jättäytyä silloin äitiyslomalle. Uskoin, että vauvan olisi aika tulla juuri siinä elämänvaiheessa ja että käytännön asiat kyllä järjestyisivät.

Syksyn kuluessa aloin vahvasti aavistella, että kaikki ei kävisikään niin helposti. En tiedä, mistä tuo tunne tuli; ei ollut mitään merkkejä, jotka olisivat vihjanneet siihen, että jokin olisi vialla. Vuoden yrittäminenhän on vielä ihan normaalia ja melko tavallistakin, varsinkin yli kolmekymppiselle naiselle. Olin aina ollut perusterve, en yli- enkä alipainoinen, hyvät elämäntavat. Silti asia huoletti ja suretti jo silloin. Tilannetta ei helpottanut se, että lähes kaikki tuntemani hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei vielä ollut lapsia, saivat vauvan tai tulivat raskaiksi meidän ensimmäisen yritysvuotemme aikana. Uusia raskausuutisia pulpahteli joka kuukausi, niiltäkin, joiden ei koskaan pitänyt edes haluta lapsia.

Aloin etsiä raskaaksitulovinkkejä netistä ja muistakin mahdollisista paikoista. Kokeilin ovulaatiotestejä, join greippimehua, otin pienen lasillisen punaviiniä illalla tiettyyn aikaan kuusta. Yritin olla stressaamatta ja toivomatta, yritin keskittyä työhön ja nauttia elämästä kaikilla muilla tavoilla. Koska sitten, kun olisi vauva, ei enää edes ehtisi sitä tai tätä! Ostimme uuden asunnon, jossa oli tyhjiä makuuhuoneita. Ne saivat väliaikaisesti toimia työ- ja vierashuoneina. Moni varmaan laski yhteen yksi plus yksi, vaikka emme haaveistamme julkisesti puhuneetkaan.

Monistakin eri syistä johtuen lähdimme selvittämään asiaa vasta reilusti yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Toivoin, että asia ratkeaisi luonnollista tietä, kun vain jaksaisi olla kärsivällinen ja yrittää sinnikkäästi. Niiden vuosien aikana tuli tietenkin luettua aiheesta lähes kaikki mahdollinen ja käytyä läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olin vuoroin kyyninen, toivoton, kärsivällinen, kohtaloni hyväksynyt, toiveikas, välinpitämätön. Niiden muutaman ensimmäisen ruusunpunaisen kuukauden jälkeen aloin suojella itseäni enkä uskaltanut enää edes haaveilla omasta vauvasta. Uskalsin aina ajatella vain ihan seuraavaan siirtoon asti: jos tulisin edes raskaaksi. Se ei vielä takaisi mitään, moni asia voisi edelleen mennä pieleen ja huoli ja pelko vain saisivat uusia muotoja, mutta sekin olisi meille jo voitto siinä tilanteessa.

Tutkimuksiin meno tuntui lopulta oikein hyvältä. Saimme vietyä vaikean asian eteenpäin, saisimme tietoa, koko jutusta saattoi puhua ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Lapsettomuusklinikalla näin, ettemme tosiaan olleet ainoita asian kanssa kamppailevia. Jotenkin minua lohdutti nähdä, että siellä oli niin paljon ihan samanlaisia pariskuntia: kolmekymppisiä, keskiluokkaisia, siististi pukeutuneita, hyvin koulutetun näköisiä. Minä en ehkä ollutkaan viallinen enkä ollut tehnyt mitään väärin. Lääkärikään ei ensikäynnin perusteella löytänyt elämäntavoistamme mitään parantamisen varaa eikä historiastamme mitään tekijää, joka voisi viitata alentuneeseen hedelmällisyyteen.

Kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, eikä niistäkään löytynyt mitään selitystä. Minun hormonitoimintani oli kuulemma ikäiselleni huippuluokkaa (suvun naisethan olivat kaikki niin hedelmällisiä!), joten aikaa olisi vielä monia vuosia. Hyvät uutiset olivat toisaalta helpotus: mikään ei ollut ainakaan peruuttamattomasti vialla. Eikä ollut mitään näkyvää estettä sille, että voisimme saada lapsen vielä ihan luonnollistakin tietä. Toisaalta olisi helpottavaa saada asialle jokin syy, jota olisi voitu hoitaa tai jonka eteen olisin itse voinut tehdä jotakin. Lääkäri epäili itsekin, että näin pitkään kestäneen lapsettomuuden taustalla voisi olla jonkinlaisia solutason ongelmia, jotka selviäisivät vasta korkeintaan koeputkihedelmöitysvaiheessa.

Keväällä ja kesällä kokeiltiin kuitenkin kahta kevyttä hoitoa eli inseminaatiota (ilman lääkitystä); sen useampia lääkäri ei halunnut suositellakaan. En uskaltanut suhtautua niihin kovin toiveikkaasti, eivätkä ne toivottua tulosta tuottaneetkaan. Nyt olemme ottamassa kovempia aseita käyttöön: ensimmäinen IVF- eli koeputkihdelmöityshoito on pian ovella. Enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin siihenkään. Kuulemmeko kohta todella huonoja uutisia? Vai – uskaltaako tätä enää edes kirjoittaa – niitä todella hyviä? Uskallanko toivoa? Onko toivo hyvä vai paha?

Olen elänyt kolmisen vuotta jonkinlaisessa välitilassa, odottaen pääsyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tänä aikana olen toki kokenut paljon muutakin, edennyt urallani, saanut paljon hyvää, oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olisin kuitenkin täysin kypsä siirtymään eteenpäin tästä odotushuoneesta – joko niin, että saisimme sen hartaasti odottamamme lapsen, tai sitten niin, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. Seuraavan vuoden aikana tapahtuu varmasti paljon ratkaisevia asioita. Toivottavasti tiedän sen jälkeen, mikä ovi meille aukeaa.