Ei vielä

Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.

Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.

Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.

Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.

Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?

Silloin ja nyt

Vuosi sitten maaliskuun alussa hakeuduimme lopultakin lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin yksityiselle klinikalle. Yritystä ja toivomista oli siinä vaiheessa takana jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Muistan hyvin, miltä tuntui soittaa klinikalle ja mennä ensimmäistä kertaa käymään siellä. Puhelinsoitto jännitti ehkä enemmän kuin mikään koskaan, enkä tahtonut millään saada painettua vihreän luurin kuvaa. Jollain tavalla kaikkein eniten pelotti sanoa asia ensimmäistä kertaa ääneen, se teki ongelmasta ikään kuin todellisemman ja vakavamman. Siihen asti se oli ollut olemassa vain meidän omassa maailmassamme, nyt siitä tuli lääketieteellinen fakta.

Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.

Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.

Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.

Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut.  Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.

Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.

Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.

Epätoivo

Kaikki viime viikon toivo ja taika on karissut pois. Jostain syystä minulla on vahva aavistus, että en tee ensi viikolla(kaan) positiivista raskaustestiä. Olo on juuri sellainen kuin aina ennen kuukautisten alkua, paitsi että Lugesteron vahvistaa kaikki oireet kymmenkertaisiksi. Finnejä, rasvaiset hiukset, kipeät ja paisuneet rinnat, palelua, ärtyisä ja alakuloinen olo. Vatsa ei sentään ainakaan toistaiseksi ole kipeä. Tiedän, että kaikki tuo voi johtua lääkkeistäkin. Mutta aavistuksilleni en voi mitään.

Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?

Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä  tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?

Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.

Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?

The new normal

Alan olla ihan tottunut pistoksiin ja aikatauluihin. Tuntuu luonnolliselta, että meillä on kylpyhuoneessa lääkearsenaali ja neularoskis. (Okei, jos tulisi vieraita, siivoaisin ne kyllä pois näkyvistä.) Olo on parin ensimmäisen päivän jälkeen ollut ihmeen normaali; viikonloppuna välillä jo unohdin, että hoito on meneillään. Olen käynyt jopa juoksulenkeillä, koska lääkäri nimenomaan sanoi, että niitä saa tehdä, kunhan kuuntelee oloaan. Kovavauhtiset intervallitreenit ja pitkät lenkit olen nyt jättänyt väliin, mutta sellaisia 5–6 kilometrin pyrähdyksiä olen juossut ihan normaalilla vauhdilla. Minulle tekee hyvää harrastaa juoksua välillä puhtaasti omaksi ilokseni eikä treeniohjelmaa suorittaen.

Eilen illalla lisättiin pistosten partituuriin uusi instrumentti, Orgalutran. Neula oli tosiaan paksumpi kuin Puregoneissa, mutta meni helposti ja ihmeen kivuttomasti ihon läpi. Jälkeenpäin pistoskohta kylläkin kipeytyi ja ihoon muodostui punoittava läikkä. Tuntui ihan siltä kuin ampiainen olisi pistänyt keskelle vatsaa, sama äkäinen jomotus! Se meni kyllä ohi alle puolessa tunnissa. Istuin sohvalla ja nautiskelin Teemalta tulleesta Florence + The Machinen konsertista.

Tänään olinkin sitten ensimmäisessä kontrolliultrassa. Kaikki on kuulemma kunnossa, follikkeleita on kasvamassa, mutta ei liikaa. Jostain syystä olen ollut ihan varma, että juuri minun tuurillani tästä kehittyy hyperstimulaatio, mutta siitä ei näemmä olekaan pelkoa. Ultrattaessa tuntui kuitenkin munasarjoissa varsin epämiellyttävää paineentunnetta, jota en ole aiemmin kokenut, joten kyllä siellä jotain tapahtuu.

Nyt jatketaan samalla kaavalla, samoilla lääkeannoksilla pari päivää eteenpäin. Toinen ultra onkin minun tapauksessani jo keskiviikkona, ja silloin lyödään lukkoon punktiopäivä. Se menee todennäköisesti ensi maanantaihin, mutta jos rakkulat kasvavat oikein nopeasti, tämän viikon perjantaikin on mahdollinen. Perjantai on tosi pian. Näin aamulla klinikalla pariskunnan, joka olisi selvästi tulossa punktioon, ja tunsin niin suurta sympatiaa sitä naista kohtaan. Ihan kohta me olemme sellainen pariskunta. En silti osaa ainakaan vielä jännittää kauheasti, koska se ei kuitenkaan auta asiaa. Menee miten menee, sen näkee sitten.

Silti on vähän kurjaa, että tällainen elämä on nyt meille sitä normaalia. En soisi tätä kenellekään. Minun on nykyään tosi vaikea uskoa, että kukaan voi tulla raskaaksi vahingossa, kun se ei näytä onnistuvan vuosien yritykselläkään. Ja sellainen tilanne, että aletaan toivoa lasta ja parin kuukauden päästä ollaan jo raskaana – ihan kuin satukirjasta. Nyt kun tietää, kuinka monesta asiasta raskauden alkaminen on kiinni, kuinka moni kohta ketjussa voi mennä pieleen, ei voi kuin ihmetellä, miten se ylipäänsä joskus onnistuu.

Ihan kohta

Nyt eletään jänniä aikoja! Kuukautiset alkoivat tänään, ja se tarkoittaa sitä, että huomenillalla pistän ensimmäisen IVF-hormonipiikin. Soitin heti aamulla klinikalle, ja mukava kätilö otti tiedot ylös ja kertasi kanssani piikitysprosessin. Ensimmäinen seurantaultra on vasta maanantaina, onneksi jo aamulla. Tuntuu aika hurjalta, että joudumme pistämään noin monta päivää omin päin ilman kenenkään valvontaa, mutta kaipa ne siellä tietävät, mitä tekevät. Aina voi onneksi soittaa, jos ongelmia ilmenee.

Punktion ajankohtaa en vielä tiedä, eikä sitä kuulemma yleensä päätetä ensimmäisessä kontrolliultrassakaan vaan myöhemmin. Töiden järjestelyn kannalta se on vähän harmi, mutta toisaalta kuka tahansa voi sairastua yllättäen ja joutua pariksi päiväksi sairauslomalle. Ei kai tämä sen kummempaa ole.

Huomaan, että suhtaudun koko koeputkihoitoon ensisijaisesti lääketieteellisenä ihmiskokeena. Minusta on ihan mielenkiintoista nähdä, miten kroppani reagoi isoihin hormonimääriin, mitä punktiosta saadaan saaliiksi ja miten itse jaksan hoidot henkisesti ja fyysisesti. Kummallinen potilas? ;) No, biologia ja kemia olivat lukiossa lempiaineitani ja harkitsin joskus jopa lääkikseen hakemista. Vaikka luonnontieteistä ei lopulta tullutkaan uraa, jonkinlainen kiinnostus on jäänyt. Sen sijaan en uskalla ollenkaan ajatella sitä mahdollisuutta, mikä tämän hoitosyklin päässä saattaa odottaa: kolmas perheenjäsen? Meille? Pessimisti ei pety, kun ei mitään odotakaan.

Toisaalta taas. Viimeisten parin kuukauden aikana olen ihmeekseni huomannut olevani jokseenkin sinut lapsettomuuden kanssa, hyväksynyt sen osaksi elämääni ja jopa totutellut ajatukseen, että se saattaa olla lopullinen asiaintila. Mutta niin vain taas vihlaisi kovaa, kun kuulin tänään sattumalta töissä, että eräs etäisesti tuntemani, toisessa kaupungissa työskentelevä kollegani odottaa vauvaa. Ei niin, että se olisi millään tavalla minulta pois (siitä vaiheesta olen onneksi jo päässyt yli). Mutta ihmettelen ihan aidosti, miten kaikki muut voivat onnistua ja me rämmitään aina vain tässä samassa suossa, vuodesta toiseen.

Ilta on muutenkin ollut vähän vaikea. Ärsyttää, surettaa, pelottaa, väsyttää. Sanoinkin miehelleni, että hoito olisi helpompi kestää, jos voisi käpertyä seuraaviksi neljäksi viikoksi omaan kotiin eikä tarvitsisi tavata muita ihmisiä. Olo helpotti vasta juoksulenkillä, niin kuin aina käy. Tulee mitä on tullakseen, kyllä se kestetään!