Isänpäivä

Kävimme vanhempieni luona isänpäivänviikonloppuna ja kerroimme iloisen uutisen, että heistä tulee isovanhempia. (Mieheni vanhemmat kuulevat uutiset tulevana viikonloppuna, kun tapaamme heitä.) Vastaanotto oli ihanin mahdollinen, varsinkin äitini meni aivan sekaisin onnesta. En usko, että olen koskaan ennen tehnyt ketään ihmistä yhtä onnelliseksi.

Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin  (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.

Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.

Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin.  Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.

----------------

Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.

Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti  yhtään mitään.