Minä en ole niitä naisia, jotka ovat aina halunneet tulla äidiksi. Ajattelin kauan, että minun tehtäväni on jossain ihan muualla. En ole koskaan ollut "hyvä lasten kanssa" enkä ole pitänyt kaikista lapsista automaattisesti. Eihän sitä automaattisesti pidä kaikista aikuisistakaan. Olin jo täyttänyt kolmekymmentä, naimisissa, hyvässä ja vakaassa parisuhteessa, kun jokin pikkuhiljaa muuttui. Tuntui vahvasti, että seuraava askel on lapsen saaminen – että sillä tavalla elämän kuuluu mennä eteenpäin. Halusin sittenkin kokea sen kaiken.
Sitä askelta onkin sitten odotettu jo yli kolme vuotta. Ensimmäinen kesä oli ihana. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista iloa ja intoa kuin silloin tajutessani, että niin ihana ja kokonaisvaltainen asia kuin äitiys voisi olla minunkin ulottuvillani. Tuntui siltä, että miehelläni ja minulla oli oma salaisuus. Olin varma, että tulisin nopeasti raskaaksi, enhän ollut käyttänyt hormonaalista ehkäisyä eikä tarvinnut odotella kierron luonnollistumista. Kaikki sukuni naiset olivat tunnetusti hedelmällisiä. Tunsin ihan selviä raskausoireita joka kuukausi. Suunnittelimme, miten selviäisin kesäjuhlista ja festareista alkuraskaudessa juomatta alkoholia. Haaveilin uutisen kertomisesta vanhemmille, ystäville ja työkavereille. Minulla oli määräaikainen työsuhde, mutta en olisi pelännyt jättäytyä silloin äitiyslomalle. Uskoin, että vauvan olisi aika tulla juuri siinä elämänvaiheessa ja että käytännön asiat kyllä järjestyisivät.
Syksyn kuluessa aloin vahvasti aavistella, että kaikki ei kävisikään niin helposti. En tiedä, mistä tuo tunne tuli; ei ollut mitään merkkejä, jotka olisivat vihjanneet siihen, että jokin olisi vialla. Vuoden yrittäminenhän on vielä ihan normaalia ja melko tavallistakin, varsinkin yli kolmekymppiselle naiselle. Olin aina ollut perusterve, en yli- enkä alipainoinen, hyvät elämäntavat. Silti asia huoletti ja suretti jo silloin. Tilannetta ei helpottanut se, että lähes kaikki tuntemani hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei vielä ollut lapsia, saivat vauvan tai tulivat raskaiksi meidän ensimmäisen yritysvuotemme aikana. Uusia raskausuutisia pulpahteli joka kuukausi, niiltäkin, joiden ei koskaan pitänyt edes haluta lapsia.
Aloin etsiä raskaaksitulovinkkejä netistä ja muistakin mahdollisista paikoista. Kokeilin ovulaatiotestejä, join greippimehua, otin pienen lasillisen punaviiniä illalla tiettyyn aikaan kuusta. Yritin olla stressaamatta ja toivomatta, yritin keskittyä työhön ja nauttia elämästä kaikilla muilla tavoilla. Koska sitten, kun olisi vauva, ei enää edes ehtisi sitä tai tätä! Ostimme uuden asunnon, jossa oli tyhjiä makuuhuoneita. Ne saivat väliaikaisesti toimia työ- ja vierashuoneina. Moni varmaan laski yhteen yksi plus yksi, vaikka emme haaveistamme julkisesti puhuneetkaan.
Monistakin eri syistä johtuen lähdimme selvittämään asiaa vasta reilusti yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Toivoin, että asia ratkeaisi luonnollista tietä, kun vain jaksaisi olla kärsivällinen ja yrittää sinnikkäästi. Niiden vuosien aikana tuli tietenkin luettua aiheesta lähes kaikki mahdollinen ja käytyä läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olin vuoroin kyyninen, toivoton, kärsivällinen, kohtaloni hyväksynyt, toiveikas, välinpitämätön. Niiden muutaman ensimmäisen ruusunpunaisen kuukauden jälkeen aloin suojella itseäni enkä uskaltanut enää edes haaveilla omasta vauvasta. Uskalsin aina ajatella vain ihan seuraavaan siirtoon asti: jos tulisin edes raskaaksi. Se ei vielä takaisi mitään, moni asia voisi edelleen mennä pieleen ja huoli ja pelko vain saisivat uusia muotoja, mutta sekin olisi meille jo voitto siinä tilanteessa.
Tutkimuksiin meno tuntui lopulta oikein hyvältä. Saimme vietyä vaikean asian eteenpäin, saisimme tietoa, koko jutusta saattoi puhua ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Lapsettomuusklinikalla näin, ettemme tosiaan olleet ainoita asian kanssa kamppailevia. Jotenkin minua lohdutti nähdä, että siellä oli niin paljon ihan samanlaisia pariskuntia: kolmekymppisiä, keskiluokkaisia, siististi pukeutuneita, hyvin koulutetun näköisiä. Minä en ehkä ollutkaan viallinen enkä ollut tehnyt mitään väärin. Lääkärikään ei ensikäynnin perusteella löytänyt elämäntavoistamme mitään parantamisen varaa eikä historiastamme mitään tekijää, joka voisi viitata alentuneeseen hedelmällisyyteen.
Kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, eikä niistäkään löytynyt mitään selitystä. Minun hormonitoimintani oli kuulemma ikäiselleni huippuluokkaa (suvun naisethan olivat kaikki niin hedelmällisiä!), joten aikaa olisi vielä monia vuosia. Hyvät uutiset olivat toisaalta helpotus: mikään ei ollut ainakaan peruuttamattomasti vialla. Eikä ollut mitään näkyvää estettä sille, että voisimme saada lapsen vielä ihan luonnollistakin tietä. Toisaalta olisi helpottavaa saada asialle jokin syy, jota olisi voitu hoitaa tai jonka eteen olisin itse voinut tehdä jotakin. Lääkäri epäili itsekin, että näin pitkään kestäneen lapsettomuuden taustalla voisi olla jonkinlaisia solutason ongelmia, jotka selviäisivät vasta korkeintaan koeputkihedelmöitysvaiheessa.
Keväällä ja kesällä kokeiltiin kuitenkin kahta kevyttä hoitoa eli inseminaatiota (ilman lääkitystä); sen useampia lääkäri ei halunnut suositellakaan. En uskaltanut suhtautua niihin kovin toiveikkaasti, eivätkä ne toivottua tulosta tuottaneetkaan. Nyt olemme ottamassa kovempia aseita käyttöön: ensimmäinen IVF- eli koeputkihdelmöityshoito on pian ovella. Enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin siihenkään. Kuulemmeko kohta todella huonoja uutisia? Vai – uskaltaako tätä enää edes kirjoittaa – niitä todella hyviä? Uskallanko toivoa? Onko toivo hyvä vai paha?
Olen elänyt kolmisen vuotta jonkinlaisessa välitilassa, odottaen pääsyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tänä aikana olen toki kokenut paljon muutakin, edennyt urallani, saanut paljon hyvää, oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olisin kuitenkin täysin kypsä siirtymään eteenpäin tästä odotushuoneesta – joko niin, että saisimme sen hartaasti odottamamme lapsen, tai sitten niin, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. Seuraavan vuoden aikana tapahtuu varmasti paljon ratkaisevia asioita. Toivottavasti tiedän sen jälkeen, mikä ovi meille aukeaa.
Olipa mielenkiintoista lukea tarinasi. Vaikka meillä onkin eroja, on myös samankaltaisuuksia. Jään mielenkiinnolla seuraamaan projektianne. Tsemppiä ja jaksamista!
VastaaPoistaKiitos ja sitä samaa sinulle! Muistan käyneeni joskus aiemminkin blogissasi (kutakuinkin kaikki aiheeseen liittyvät sivustot on käyty läpi). Nyt liityin saman tien lukijaksi.
VastaaPoistaOlisitko halunnut kertoa enemmän, millaisia samankaltaisuuksia huomasit tarinoissa? Kommenttisi oli tosi kiinnostava, koska olen usein tuntenut olevani aika epätyypillinen lapsettomuudesta kärsivä (en ole esimerkiksi halunnut lapsia kaiken ikääni; olen sieltä vanhemmasta päästä; menimme hoitoihin vasta suht pitkän odottelun jälkeen jne.). On siis jännää kuulla, jos joku toinen tunnistaa itsensä jostain ajatuksestani! Ymmärrän kyllä, jos haluat säilyttää yksityisyytesi etkä tahdo paljastaa enempää.
Ennen kaikkea tuo, ettei äitiyden tavoittelu ole itsestäänselvyys, kolahtaa aina. Itse en ole vieläkään siellä, mutta uskon että se tulee.
VastaaPoistaItselläni on ollut pitkään vahva tunne siitä, ettei kaikki tule menemään helposti, vaikkei mitään todellista syytä olekaan. Ehkä sen takia me kävimme tsekkaamaassa asiat melko aikaisin, katsomassa löytyykö mitään. Eikä löytynyt, kaikki on ulkoisesti juuri niin kuin pitää.
Nyt lapsettomuutta on takana kolme vuotta, enkä vieläkään tunne olevani täysin valmis hoitoihin, se tuntuu liian isolta askeleelta. Silti olen koko ajan odottavalla kannalla ja tutkin kaikki mahdollisia oireita itsessäni.
En rehellisesti sanoen tiedä mitä tässä tarinassa tulee käymään, joten nyt vain odotellaan, että jotain tapahtuisi ja varmuus edes jostain saataisiin asian suhteen.
Ohoh, arvasin siis oikein tai ainakin sinnepäin! Minuunkin kolahtaa, kun joku sanoo ettei ole aina haaveillut lapsista. Minulle ei ole koskaan tullut varsinaista vauvakuumetta, vaikka meilläkin on tosiaan nyt yritystä takana jo reilu kolme vuotta. Ennemminkin sellainen vahva tunne, että lasten saaminen olisi nyt se seuraava ja oikea askel tässä elämänvaiheessa. Haluaisin kovasti kokea kaiken, mitä äityteen liittyy, antaa paljon ja saada paljon.
VastaaPoistaMinulla on myös ollut melkein alusta asti tuollainen outo tunne, että tämä ei käy meillä helposti. Mitään fyysistä syytä siihen pelkoon ei ole. Kun perustutkimuksissa kävi ilmi, että meissä kummassakaan ei ole mitään "vikaa" (= sellaista vikaa, joka tulisi noilla menetelmillä esiin), lääkäri epäili aika vahvasti, että meidän ongelma voisi olla sukusolujen hedelmöittymisessä tai jakautumisessa. Nyt en tahdo uskoa korviani, kun meidän solut käyttäytyvätkin aivan normaalisti. Minua nämä viime päivien uutiset ovat rauhoittaneet niin paljon, että se pahaenteinen tunne on alkanut väistyä. Tajusin jotenkin hyvin konkreettisesti, että kukaan ihminen tässä maailmassa ei voi näillä tiedoilla sanoa, että me emme voisi saada lapsia.
Minusta hoitoihin ei missään tapauksessa kannata lähteä, ennen kuin tuntee olevansa valmis niihin. Kaikki eivät ehkä tunne ikinä niin, ja sekin on ok. Itsekin viivyttelin asiaa jotain 2,5 vuotta. Nämä on niin henkilökohtaisia asioita, että kenenkään ei pitäisi ainakaan painostaa toista hoitoihin eikä kyseenalaistaa päätöstä olla menemättä. Itse olen kyllä kokenut, että hoitoihin meno on helpottanut oloani (mulla on aika luonnontieteellinen maailmankuva, ja ajattelen, että tieto vähentää tuskaa). Kaikilla niin ei kuitenkaan välttämättä käy.
Oli mukava vaihtaa ajatuksia! Pysytään kuulolla. :)
Bingo! Vastauksesi ensimmäinen kappale summaa paljon. Joudun ehkä lainaamaan sanojasi tulevissa postauksissa. :)
VastaaPoistaT: Toinen luonnontieteilijä
Mainiota! Saa lainata, kunhan mainitsee lähteen. :)
VastaaPoistaHei täällä humanisti.
VastaaPoistaEntä jos eihin jo kommentoinkin, että meillä on vähän samantapaiset tilanteet ja taustat (tätä humanisti-asepektia lukuuunottamatta) - ja nyt täällä teidän keskustelussanne lisää viitteitä siihen. Kivaa että löysin bloginne eilen. (Tai Entä jos ein löysin oikeastaan uudelleen, sillä olin vieraillut siellä jo aiemmin, mutta blogi eli silloin hiljaiseloa.)
Mutta tämän kommentin varsinaiseen aiheeseen, kysymykseen Silmulle: Miten lääkäri perusteli teille sitä, että kannattaisi tehdä vain kaksi inseminaatiota?
Meillä on myös diagnoosina selittämätön ja ekassa hormoniavusteisessa inseminaatiossa munasolu hedelmöittyi, muttei kiinnittynyt. Mun humanistin aivoilla se - yhdistettynä yli kahden vuoden omatoimiseen, tuloksettomaan hinkkaamiseen - voisi viitata just siihen, että munasoluissa on jotain mätää.
Silti lääkäri vähän niinkuin suositteli sitä standardi-kolmea inseminaatiota ennen IVF:ään siirtymistä.
Ei kai sillä nyt niin väliä ole, koska kuukausi enemmän odottelua ei ole kovin pitkä aika tässä ikuisuusprojektissa (kolmas inseminaatio on ensi viikolla). Siitä huolimatta mua on alusta asti vaivannut se, että miksi tehdään pienempien onnistumismahdollisuuksien hoitoja, kun järeämpiäkin aseita on - ja ennen kaikkea sellaisia, missä päästään syynäämään niitä itse soluja.
Moi taas Hilkka! Täällä syntyy kyllä ihan mahtavaa hyviä ja mmielenkiintoisia keskusteluja! Nyt kaduttaa, että kärvistelin niin pitkään yksin lapsettomuuden kanssa ennen kuin perustin tämän blogin. Tai totta kai olen puhunut siitä joillekin oikeille tuttavilleni (en monille), mutta tämä on vähän erilaista.
VastaaPoistaLääkärimme suositus vain kahdesta inseminaatiosta perustui lähinnä siihen, että meillä oli takana jo kolme vuotta tuloksetonta hinkkaamista (mahtava ilmaus!) :) ja hän epäili, että taustalla on kanssa jotain solutason ongelmia, joita inseminaatiolla ei voi selvittää eikä ratkaista. Lisäperusteena ehkä se, että mulla oli ikäisekseni tosi hyvät hormoniarvot (olen 35 v.) ja kohdun limakalvo; nämäkin viittaisivat siihen, että ongelma on jossain ihan muualla eikä kyse ole ollut vain huonosta tuurista. Mutta sinuna en olisi kauhean huolissani siitä, että jollekin suositellaan kahta ja jollekin kolmea inssiä. Sen vähän, mitä olen näitä hoitoja tarponut, olen huomannut että samantyyppisissäkin tilanteissa olevia potilaita hoidetaan eri tavoin. :) Eri klinikoilla voi kans olla jotain omia kirjoittamattomia sääntöjä, ja eri lääkäreillä varmasti erilaisia mielipiteitä.
Mä otin silti iloisesti kokeiluun ne kaksi inseminaatiota, koska ne on fyysisesti, henkisesti ja taloudellisesti niin paljon kevyempiä kuin IVF-hoito. Vaikka onnistumisprosentti on insseissä pienempi kuin IVF:ssä, niin jonkun kohdalla se pienikin todennäköisyys aina toteutuu. Mun mielestä vähän sama tilanne kuin jo sairastaisi parantumatonta syöpää ja lääkäri kertoisi, että nyt on kehitetty uusi lääke, joka parantaa 10 % potilasta. Varmaan jokainen haluaisi kokeilla sitä.
(Ja se täytyy vielä sanoa, että kirjoitin vain luonnontieteellisestä maailmankuvasta. Olen opiskellutkin vähän luonnontieteitä, mutta varsinainen tutkintoni on, hmm, pehmeämmältä alalta. ;) )
Kiitos vastauksesta Silmu!
VastaaPoistaTuo hinta-asia on minusta pätevä argumentti lääkäriltä ja sen ymmärrän (paitsi toisaalta kolme x hormoniavusteinen inseminaatio tulee myös aika hintavaksi).
En itsekään ymmärrä, miksi mua niin kaihertaa se, etten oikein missään vaiheessa ole ymmärtänyt, millä perusteella näitä suosituksia annetaan. (Onkohan mullakin kuitenkin luonnontieteellinen maailmankuva, kun niin hirveesti haluaisin ymmärtää, miksi tehdään mitäkin :-))
Jos ymmärsin oikein, niin mullakin on ikäisekseni (38) varsin hyvät hormoniarvot ym. Toisaalta taas me ei oltu yritetty yksinämme ihan niin kauaa kuin te.
Eikä mullakaan sinänsä ollut mitään noita inseminaatioita vastaan. Ehkä ne on itse asiassa hyvää henkistä harjoittelua IVF:ää varten (olen alkanut ottaa aika lailla paineita mahdollisista tulevista koeputkihedelmöityksistä, kun ajattelen että ne on niin hienoja ja kalliita, että niiden ajaksi on Pakko rauhoittaa elämä ja maksimoida rentous ... ei ehkä kovin hyvä asenne.)
No,taitaa olla niinkin, että kaikesta lääketieteellisestä edistyksestä huolimatta näissä jutuissa on vieä aika paljon arvailua. Vaikka musta on siis ehdottoman mahtavaa olla tässä tilanteessa nyt, eikä esim. 20 vuotta sitten, kun hoitokeinot olivat vielä minipienissä lapsenkengissä.
Tulipas sekava sepustus. Nyt jätän vihdion sinut tältä erää rauhaan viettämään sitä rentouttavaa viikonloppua. Onnea odotuksen odotukseen!
Joo, kyllähän sitä kauheasti haluais tietää, miksi mitäkin tehdään ja miksi ei oo tähän mennessä onnistunut. Mäkin kuvittelen välillä lukeneeni niin paljon Google-diagnooseja, että pystyisin suunnittelemaan itselleni IVF-hoidon ja kirjoittamaan reseptit. :D Mutta yritän luottaa siihen, että erikoislääkäreillä on pitkä koulutus ja ne "ehkä" tietää tästä vähän enemmän kuin minä.
VastaaPoistaTuo on kanssa ihan totta, että on paljon sellaista, mikä lääketiede ei vielä ole saanut selville. Meidän lääkäri sanoi joskus ihan suoraan, että lapsettomuuden syihin liittyy tosi paljon sellaista, mistä ei ole vielä mitään tietoa. Että pitää arvailla ja päätellä, ja kuulemma ensimmäinen IVF-hoitokin on usein pikkuisen hakuammuntaa ja mahdollisilla seuraavilla kerroilla voidaan sitten säätää hoitoprosessia. Mäkin olen usein ajatellut, että onneksi elän tätä kaikkea läpi sentään 2010-luvulla, jolloin keinoja on olemassa!
Kiitos, ja sitä samaa onnea myös sinulle. <3
Jänniä juttuja tosiaan.
VastaaPoistaMeillehän lääkäri suositteli, että mennään suoraan IVF:ään, että hän ei usko että inseminaatiolla päästään sen kummempaan lopputulokseen kuin luomuna. Tiedä sitten mihin tämä perustui. Kuulemma häntä myös kiinnostaisi myös tietää mitä solutasolla tapahtuu. Insinööristä tämä oli hauskaa (jos "hauska"-sanaa nyt voi tässä yhteydessä käyttää), koska itseänikin kiinnostaisi tietää mikä tässä mättää.
Odotellen, et varmaan ylläty kun sanon, että ymmärrän tismalleen mitä tarkoitat. :) Toisaalta "hauskaa" sekin, että meidän tapauksessa IVF ei ole paljastanut niistä solutason syistä vielä yhtään mitään. Tähän asti kaikki on sujunut täydellisesti, munasoluja kehittyi runsaasti ja ne hedelmöittyivät ja lähes kaikki hedelmöittyneet jakautuivat hienosti. Kehittelen nyt tietysti päässäni diagnoosia, että se ongelma onkin kiinnittymisessä ja minun kehossani... Mutta ehkä kiinnittymisvaihetta voidaan vielä tukea jollain lisäkonsteilla, jos kävisi niin, että se on se pullonkaula...?
VastaaPoista