Sunnuntai-ilta.
Vauva nukahtaa yöunilleen ihan poikkeuksellisen aikaisin, iltayhdeksältä.
Takana mukava, rauhallinen viikonloppu. Ikkunoissa marraskuun pimeys ja hiljalleen ropisevat sadepisarat.
Kaadetaan lasilliset viiniä (juu, juon silloin tällöin lasillisen, vaikka ollaan täysimetyksellä).
Isä ja äiti hakeutuvat lasit kädessä eri huoneisiin tuijottamaan omien läppäreidensä ruutuja. Isä tekee työjuttuja ja hakee puolileikillään uutta työtä. Äiti tekee työjuttuja ja surffailee blogeissa ja Facebookissa.
Niin. Halusin vain sanoa, että kaikkien lapsettomuussurujen jälkeen me ollaan nykyään ihan tavallinen pariskunta ja perhe. Tavallista onnellisempi kyllä, totta kai. Meidän murheet ja ongelmat ovat todella pieniä. En ikinä lakkaa ihmettelemästä tätä onnea ja kiitollisuutta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Raskauden loppumetreillä
Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Silloin ja nyt
Vuosi sitten maaliskuun alussa hakeuduimme lopultakin lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin yksityiselle klinikalle. Yritystä ja toivomista oli siinä vaiheessa takana jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Muistan hyvin, miltä tuntui soittaa klinikalle ja mennä ensimmäistä kertaa käymään siellä. Puhelinsoitto jännitti ehkä enemmän kuin mikään koskaan, enkä tahtonut millään saada painettua vihreän luurin kuvaa. Jollain tavalla kaikkein eniten pelotti sanoa asia ensimmäistä kertaa ääneen, se teki ongelmasta ikään kuin todellisemman ja vakavamman. Siihen asti se oli ollut olemassa vain meidän omassa maailmassamme, nyt siitä tuli lääketieteellinen fakta.
Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.
Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.
Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.
Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut. Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.
Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.
Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.
Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.
Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.
Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.
Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut. Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.
Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.
Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.
lauantai 14. syyskuuta 2013
"Haaste"
Otsikko on lainausmerkeissä, koska minua ei ole oikeasti haastettu tähän vaan bongasin kyselyn Entä jos ei -blogista. Tykkään kovasti tällaisista ystäväkirjatyyppisistä kysymyksistä. Tässä oli asioita, joita on hyvä pohtia välillä.
1. Mietitkö usein maailman ihmeellisyyttä ja sen syntymistä/muodostumista?
Ennemminkin mietin paljon hienoja, kauniita pikkuasioita, tulen niistä onnelliseksi ja tunnen kiitollisuutta siitä, että asiani ovat monessa mielessä tosi hyvin. Saatan esimerkiksi olla aivan fiiliksissä kauniista iltaruskosta, lenkkipolulla näkemistäni kielon marjoista, makoisasta kanelipullasta tai jostakin hyvästä ajatuksesta tai vaikka vitsistä. Maailman synty -kohdassa vetoan jo aiemmin mainitsemaani luonnontieteelliseen maailmaankuvaani.
2. Miksi haluat/halusit tai et halua/halunnut lapsia?
Sanoisin tämän mieluimmin konditionaalissa: Miksi haluaisin lapsia. Minusta olisi vähän surullista huutaa "mä haluan!", kun saamisesta ei ikävä kyllä ole mitään takeita. Mutta: haluaisin kokea sen, mitä äitiyteen ja raskauteen liittyy. Haluaisin rakastaa lasta äärettömästi, antaa paljon ja saada paljon. Koen, että lapsi olisi seuraava – ja oikea – askel tässä elämänvaiheessa (enkä tarkoita sitä, että tietyssä iässä "kuuluisi" hankkia lapsia, vaan tämä on henkilökohtainen tuntenukseni). Sen sijaan minulla ei ole koskaan ollut mitään vauvakuumetta enkä mene heikoksi nähdessäni vauvoja, vaikka ne söpöjä ovatkin. Ihminen on käsittääkseni vauva aika lyhyen ajan elämästään. Ennemmin ajattelen niin, että lapsen myötä elämääni tulisi uusi, tärkeä ihminen.
3. Mitä lehtiä luet edes suht säännöllisesti? / Jos et lue mitään, mikset?
Ainakin Hesaria, Annaa, kotiseutuni paikallislehteä, Ylkkäriä, joitain ilmaisjakelulehtiä, monia ammattilehtiä. Sain juuri myös tilaajalahjaksi muutaman numeron Parnassoa ja tilasin itse kokeeksi lyhyen jakson Oliviaa. Haluaisin lukea useammin Suomen Kuvalehteä, jossa on ehkä maan parhaat toimittajat, mutta se on tosi kallis ja pelkään, etten ehtisi lukea sitä ns. koko rahan edestä. Ai niin, ja sitten luen vielä ruokalehtiä: Maku sekä Glorian ruoka & viini. Rakastan reseptejä ja ruokajuttuja! Joskus luen myös jotain sisustuslehtiä, mutta en säännöllisesti.
4. Mikä tilanne on aiheuttanut eniten kateutta sinulle viimeisen vuoden aikana?
No pakko myöntää, että se, kun niin moni tulee näköjään raskaaksi ihan tuosta vaan. Tyyliin vuoden päästä häistä on jo esikoinen sylissä tai ainakin maha valtavan kokoinen. Jotkut ovat ehtineet saada jo kaksi lasta sinä aikana, kun me ollaan yritetty ainokaista. Yritän ymmärtää, että jonkun muun saama vauva ei vähennä meidän mahdollisuuksia, mutta on silti hetkiä, jolloin raskausuutiset ja vauvakuvat kirpaisevat tosi paljon.
5. Mitä sanot harrastuksiksesi, jos joku niitä kysyy? [Nehän ei välttämättä ole harrastuksiasi oikeasti :D]
Kirjallisuus, muu kulttuuri, juokseminen, ehkä ruoanlaittokin. Bloggaamista en ainakaan vielä kehtaisi mainita kysyttäessä, vaikka se on erittäin kivaa ja antoisaa ja aikaavievääkin.
6. Mitkä 10 sanaa tulevat mieleesi sanasta "lastensuojelu"?
Valitettavasti ensiksi tulee mieleen se 8-vuotiaan tytön kuolintapaus, jota lastensuojelu ei pystynyt estämään. Tulee myös Markus Nummen romaani Karkkipäivä. Tässä oli kyllä jo ihan liikaa sanoja.
7. Kenen et haluaisi lukevan blogiasi tietäen, että se on sinun?
En kenenkään. Kirjoitan tänne asioita, joista en puhu ääneen oikeastaan kenellekään. Mutta minua ei niin kauheasti haittaisi, jos joku itse lapsettomuudesta kärsivä tuttu tunnistaisi minut täältä.
8. Mikä antaa sinulle toivoa, kun sitä eniten kaipaat?
Hmm. En osaa vastata tähän mitään, vaikka yritin miettiä. On aikoja, jolloin minulla ei oikeasti ole yhtään toivoa, nichts, nada. Minulle tärkeämpää on yrittää sopeutua epävarmuuteen ja hyväksyä se mahdollisuus, että elän loppuelämäni lapsettomana. Toivo on ihanaa, mutta aika vaarallistakin.
9. Mikä on oudoin esine, jonka tiedät olevan olemassa lapsiperheitä/lapsia varten?
En tiedä! En ole ikinä uskaltanut ajatella lapsiasiaa niin pitkälle, että olisin päässyt tavara- ja hankintavaiheeseen asti. Mutta pakko sanoa, että minua oudoksuttaa lapsiperheiden (ja odottajienkin) käyttämä sanasto: pime, pinnis, supparit, synnäri, eppari, liinailu, kestoilu jne. Minusta on myös vähän outoa, että kaikki lapset ovat nykyään prinsessoita, neitejä tai tyyppejä. Mutta ehkä en vaan ymmärrä, kun mulla ei ole omia. ;)
10. Mitkä kolme sanaa kuvaavat parhaiten pukeutumistyyliäsi?
Klassinen, tyttömäinen, rento.
1. Mietitkö usein maailman ihmeellisyyttä ja sen syntymistä/muodostumista?
Ennemminkin mietin paljon hienoja, kauniita pikkuasioita, tulen niistä onnelliseksi ja tunnen kiitollisuutta siitä, että asiani ovat monessa mielessä tosi hyvin. Saatan esimerkiksi olla aivan fiiliksissä kauniista iltaruskosta, lenkkipolulla näkemistäni kielon marjoista, makoisasta kanelipullasta tai jostakin hyvästä ajatuksesta tai vaikka vitsistä. Maailman synty -kohdassa vetoan jo aiemmin mainitsemaani luonnontieteelliseen maailmaankuvaani.
2. Miksi haluat/halusit tai et halua/halunnut lapsia?
Sanoisin tämän mieluimmin konditionaalissa: Miksi haluaisin lapsia. Minusta olisi vähän surullista huutaa "mä haluan!", kun saamisesta ei ikävä kyllä ole mitään takeita. Mutta: haluaisin kokea sen, mitä äitiyteen ja raskauteen liittyy. Haluaisin rakastaa lasta äärettömästi, antaa paljon ja saada paljon. Koen, että lapsi olisi seuraava – ja oikea – askel tässä elämänvaiheessa (enkä tarkoita sitä, että tietyssä iässä "kuuluisi" hankkia lapsia, vaan tämä on henkilökohtainen tuntenukseni). Sen sijaan minulla ei ole koskaan ollut mitään vauvakuumetta enkä mene heikoksi nähdessäni vauvoja, vaikka ne söpöjä ovatkin. Ihminen on käsittääkseni vauva aika lyhyen ajan elämästään. Ennemmin ajattelen niin, että lapsen myötä elämääni tulisi uusi, tärkeä ihminen.
3. Mitä lehtiä luet edes suht säännöllisesti? / Jos et lue mitään, mikset?
Ainakin Hesaria, Annaa, kotiseutuni paikallislehteä, Ylkkäriä, joitain ilmaisjakelulehtiä, monia ammattilehtiä. Sain juuri myös tilaajalahjaksi muutaman numeron Parnassoa ja tilasin itse kokeeksi lyhyen jakson Oliviaa. Haluaisin lukea useammin Suomen Kuvalehteä, jossa on ehkä maan parhaat toimittajat, mutta se on tosi kallis ja pelkään, etten ehtisi lukea sitä ns. koko rahan edestä. Ai niin, ja sitten luen vielä ruokalehtiä: Maku sekä Glorian ruoka & viini. Rakastan reseptejä ja ruokajuttuja! Joskus luen myös jotain sisustuslehtiä, mutta en säännöllisesti.
4. Mikä tilanne on aiheuttanut eniten kateutta sinulle viimeisen vuoden aikana?
No pakko myöntää, että se, kun niin moni tulee näköjään raskaaksi ihan tuosta vaan. Tyyliin vuoden päästä häistä on jo esikoinen sylissä tai ainakin maha valtavan kokoinen. Jotkut ovat ehtineet saada jo kaksi lasta sinä aikana, kun me ollaan yritetty ainokaista. Yritän ymmärtää, että jonkun muun saama vauva ei vähennä meidän mahdollisuuksia, mutta on silti hetkiä, jolloin raskausuutiset ja vauvakuvat kirpaisevat tosi paljon.
5. Mitä sanot harrastuksiksesi, jos joku niitä kysyy? [Nehän ei välttämättä ole harrastuksiasi oikeasti :D]
Kirjallisuus, muu kulttuuri, juokseminen, ehkä ruoanlaittokin. Bloggaamista en ainakaan vielä kehtaisi mainita kysyttäessä, vaikka se on erittäin kivaa ja antoisaa ja aikaavievääkin.
6. Mitkä 10 sanaa tulevat mieleesi sanasta "lastensuojelu"?
Valitettavasti ensiksi tulee mieleen se 8-vuotiaan tytön kuolintapaus, jota lastensuojelu ei pystynyt estämään. Tulee myös Markus Nummen romaani Karkkipäivä. Tässä oli kyllä jo ihan liikaa sanoja.
7. Kenen et haluaisi lukevan blogiasi tietäen, että se on sinun?
En kenenkään. Kirjoitan tänne asioita, joista en puhu ääneen oikeastaan kenellekään. Mutta minua ei niin kauheasti haittaisi, jos joku itse lapsettomuudesta kärsivä tuttu tunnistaisi minut täältä.
8. Mikä antaa sinulle toivoa, kun sitä eniten kaipaat?
Hmm. En osaa vastata tähän mitään, vaikka yritin miettiä. On aikoja, jolloin minulla ei oikeasti ole yhtään toivoa, nichts, nada. Minulle tärkeämpää on yrittää sopeutua epävarmuuteen ja hyväksyä se mahdollisuus, että elän loppuelämäni lapsettomana. Toivo on ihanaa, mutta aika vaarallistakin.
9. Mikä on oudoin esine, jonka tiedät olevan olemassa lapsiperheitä/lapsia varten?
En tiedä! En ole ikinä uskaltanut ajatella lapsiasiaa niin pitkälle, että olisin päässyt tavara- ja hankintavaiheeseen asti. Mutta pakko sanoa, että minua oudoksuttaa lapsiperheiden (ja odottajienkin) käyttämä sanasto: pime, pinnis, supparit, synnäri, eppari, liinailu, kestoilu jne. Minusta on myös vähän outoa, että kaikki lapset ovat nykyään prinsessoita, neitejä tai tyyppejä. Mutta ehkä en vaan ymmärrä, kun mulla ei ole omia. ;)
10. Mitkä kolme sanaa kuvaavat parhaiten pukeutumistyyliäsi?
Klassinen, tyttömäinen, rento.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Kuulumisia
Tänään illalla saan pistää jo viimeiset Puregon- ja Orgalutran-piikit. Lauantai-iltana Pregnyl. Sunnuntaina ei mitään. Aika on mennyt tosi nopeasti; tuntuu, että vasta ihan äsken jännitin ensimmäistä pistoskertaa, ja nyt olen piikittänyt jo yli viikon. Hoito on muutenkin sujunut helpommin kuin etukäteen pelkäsin, eikä se ole häirinnyt muuta elämää kohtuuttomasti. Pistämiseen en tosin ole vieläkään tottunut; joka ilta siihen ryhtyminen on vähän inhottavaa. Mutta se kestää vain viisi minuuttia, ja muun ajan päivästä osaan olla ajattelematta sitä. Kummallista on, että pistos sattuu välillä enemmän, välillä ei juuri lainkaan. Toleranssia ei ole kehittynyt – pikemminkin tuntuu, että vatsanahka on tullut pistosruljanssin myötä vähän aremmaksi. Pari kertaa olen jopa tökännyt neulan sellaiseen kohtaan, josta se ei tunnu menevän läpi ollenkaan ja jossa vihlaisee oikein kunnolla. Silloin olen suosiolla etsinyt toisen piikityskohdan.
Kuvittelin etukäteen, että vatsa turpoaisi hormoneista isoksi ja pinkeäksi, mutta niin ei ole käynyt. Ulkopuolinen tuskin edes havaitsisi turvotusta, ja vielä pari päivää sitten kapeat farkut menivät ongelmitta jalkaan. Viimeiset päivät olen tosin kulkenut mekossa, koska se on miellyttävämpi päällä. Pinkeyden sijaan alavatsa on aristava, painavan tuntuinen ja tärähdysherkkä. Varsinaisesti ei tunnu kipua, mutta epämiellyttävyyttä kyllä (epäilen, että jos joku nyt tönäisisi minua tungoksessa kyynärpäällä tai sateenvarjolla mahaan, pääsisi kova huuto!). Kuvailin yhtenä iltana miehelleni, että tuntuu siltä kuin munasarjoissa roikkuisi löysät, painavat, nesteellä täytetyt vesi-ilmapallot. Mies sanoi siihen, että niinhän siellä tavallaan onkin. :D
Tuntemuksia myös menee ja tulee: eilen ja toissapäivänä maha oli hyvin aristava, tänään se tuntuu taas normaalimmalta. Tällä viikolla en ole enää halunnut yrittää juoksulenkkejä, mutta kävelyä olen harrastanut joka päivä ja se on tuntunut hyvältä. On ollut uskomattoman kauniita ja aurinkoisia syyskesän päiviä, ja luonto ja kevyt liikunta tekevät mielellekin hyvää. Vaikka on syyskuu, nautittiin eilenkin 20 asteen lämmöstä. Luonto on vielä kesäisen vehreää, mutta kauniin punaiset pihlajanmarjat muistuttavat syksystä.
Viikonloppuna aion levätä, hemmotella itseäni hyvällä ruoalla ja valmistautua henkisesti maanantaihin. Mieheni sai onneksi sovittua punktiopäivän vapaaksi töistä, joten hän voi olla mukana koko ajan. En ole vielä ihan varma, haluanko hänen tulevan itse toimenpiteeseen. Yksi vaihtoehto on, että puoliso odottaa punktion ajan viereisessä lepohuoneessa ja hoivailee potilasta sitten toimenpiteen jälkeen. Klinikan puolesta saamme vapaasti päättää, eikä puolison tai tukihenkilön mukanaolo toimenpiteessä ole automaattista tai välttämätöntä. Luulen, että saattaisin olla jopa rauhallisempi, jos paikalla on vain lääkäri ja hoitaja.
Hyvää perjantaita ja viikonlopun alkua lukijoille! Palaan vielä kertomaan tuntemuksistani ainakin kerran ennen maanantain koitosta.
Kuvittelin etukäteen, että vatsa turpoaisi hormoneista isoksi ja pinkeäksi, mutta niin ei ole käynyt. Ulkopuolinen tuskin edes havaitsisi turvotusta, ja vielä pari päivää sitten kapeat farkut menivät ongelmitta jalkaan. Viimeiset päivät olen tosin kulkenut mekossa, koska se on miellyttävämpi päällä. Pinkeyden sijaan alavatsa on aristava, painavan tuntuinen ja tärähdysherkkä. Varsinaisesti ei tunnu kipua, mutta epämiellyttävyyttä kyllä (epäilen, että jos joku nyt tönäisisi minua tungoksessa kyynärpäällä tai sateenvarjolla mahaan, pääsisi kova huuto!). Kuvailin yhtenä iltana miehelleni, että tuntuu siltä kuin munasarjoissa roikkuisi löysät, painavat, nesteellä täytetyt vesi-ilmapallot. Mies sanoi siihen, että niinhän siellä tavallaan onkin. :D
Tuntemuksia myös menee ja tulee: eilen ja toissapäivänä maha oli hyvin aristava, tänään se tuntuu taas normaalimmalta. Tällä viikolla en ole enää halunnut yrittää juoksulenkkejä, mutta kävelyä olen harrastanut joka päivä ja se on tuntunut hyvältä. On ollut uskomattoman kauniita ja aurinkoisia syyskesän päiviä, ja luonto ja kevyt liikunta tekevät mielellekin hyvää. Vaikka on syyskuu, nautittiin eilenkin 20 asteen lämmöstä. Luonto on vielä kesäisen vehreää, mutta kauniin punaiset pihlajanmarjat muistuttavat syksystä.
Viikonloppuna aion levätä, hemmotella itseäni hyvällä ruoalla ja valmistautua henkisesti maanantaihin. Mieheni sai onneksi sovittua punktiopäivän vapaaksi töistä, joten hän voi olla mukana koko ajan. En ole vielä ihan varma, haluanko hänen tulevan itse toimenpiteeseen. Yksi vaihtoehto on, että puoliso odottaa punktion ajan viereisessä lepohuoneessa ja hoivailee potilasta sitten toimenpiteen jälkeen. Klinikan puolesta saamme vapaasti päättää, eikä puolison tai tukihenkilön mukanaolo toimenpiteessä ole automaattista tai välttämätöntä. Luulen, että saattaisin olla jopa rauhallisempi, jos paikalla on vain lääkäri ja hoitaja.
Hyvää perjantaita ja viikonlopun alkua lukijoille! Palaan vielä kertomaan tuntemuksistani ainakin kerran ennen maanantain koitosta.
perjantai 9. elokuuta 2013
Tarina
Minä en ole niitä naisia, jotka ovat aina halunneet tulla äidiksi. Ajattelin kauan, että minun tehtäväni on jossain ihan muualla. En ole koskaan ollut "hyvä lasten kanssa" enkä ole pitänyt kaikista lapsista automaattisesti. Eihän sitä automaattisesti pidä kaikista aikuisistakaan. Olin jo täyttänyt kolmekymmentä, naimisissa, hyvässä ja vakaassa parisuhteessa, kun jokin pikkuhiljaa muuttui. Tuntui vahvasti, että seuraava askel on lapsen saaminen – että sillä tavalla elämän kuuluu mennä eteenpäin. Halusin sittenkin kokea sen kaiken.
Sitä askelta onkin sitten odotettu jo yli kolme vuotta. Ensimmäinen kesä oli ihana. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista iloa ja intoa kuin silloin tajutessani, että niin ihana ja kokonaisvaltainen asia kuin äitiys voisi olla minunkin ulottuvillani. Tuntui siltä, että miehelläni ja minulla oli oma salaisuus. Olin varma, että tulisin nopeasti raskaaksi, enhän ollut käyttänyt hormonaalista ehkäisyä eikä tarvinnut odotella kierron luonnollistumista. Kaikki sukuni naiset olivat tunnetusti hedelmällisiä. Tunsin ihan selviä raskausoireita joka kuukausi. Suunnittelimme, miten selviäisin kesäjuhlista ja festareista alkuraskaudessa juomatta alkoholia. Haaveilin uutisen kertomisesta vanhemmille, ystäville ja työkavereille. Minulla oli määräaikainen työsuhde, mutta en olisi pelännyt jättäytyä silloin äitiyslomalle. Uskoin, että vauvan olisi aika tulla juuri siinä elämänvaiheessa ja että käytännön asiat kyllä järjestyisivät.
Syksyn kuluessa aloin vahvasti aavistella, että kaikki ei kävisikään niin helposti. En tiedä, mistä tuo tunne tuli; ei ollut mitään merkkejä, jotka olisivat vihjanneet siihen, että jokin olisi vialla. Vuoden yrittäminenhän on vielä ihan normaalia ja melko tavallistakin, varsinkin yli kolmekymppiselle naiselle. Olin aina ollut perusterve, en yli- enkä alipainoinen, hyvät elämäntavat. Silti asia huoletti ja suretti jo silloin. Tilannetta ei helpottanut se, että lähes kaikki tuntemani hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei vielä ollut lapsia, saivat vauvan tai tulivat raskaiksi meidän ensimmäisen yritysvuotemme aikana. Uusia raskausuutisia pulpahteli joka kuukausi, niiltäkin, joiden ei koskaan pitänyt edes haluta lapsia.
Aloin etsiä raskaaksitulovinkkejä netistä ja muistakin mahdollisista paikoista. Kokeilin ovulaatiotestejä, join greippimehua, otin pienen lasillisen punaviiniä illalla tiettyyn aikaan kuusta. Yritin olla stressaamatta ja toivomatta, yritin keskittyä työhön ja nauttia elämästä kaikilla muilla tavoilla. Koska sitten, kun olisi vauva, ei enää edes ehtisi sitä tai tätä! Ostimme uuden asunnon, jossa oli tyhjiä makuuhuoneita. Ne saivat väliaikaisesti toimia työ- ja vierashuoneina. Moni varmaan laski yhteen yksi plus yksi, vaikka emme haaveistamme julkisesti puhuneetkaan.
Monistakin eri syistä johtuen lähdimme selvittämään asiaa vasta reilusti yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Toivoin, että asia ratkeaisi luonnollista tietä, kun vain jaksaisi olla kärsivällinen ja yrittää sinnikkäästi. Niiden vuosien aikana tuli tietenkin luettua aiheesta lähes kaikki mahdollinen ja käytyä läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olin vuoroin kyyninen, toivoton, kärsivällinen, kohtaloni hyväksynyt, toiveikas, välinpitämätön. Niiden muutaman ensimmäisen ruusunpunaisen kuukauden jälkeen aloin suojella itseäni enkä uskaltanut enää edes haaveilla omasta vauvasta. Uskalsin aina ajatella vain ihan seuraavaan siirtoon asti: jos tulisin edes raskaaksi. Se ei vielä takaisi mitään, moni asia voisi edelleen mennä pieleen ja huoli ja pelko vain saisivat uusia muotoja, mutta sekin olisi meille jo voitto siinä tilanteessa.
Tutkimuksiin meno tuntui lopulta oikein hyvältä. Saimme vietyä vaikean asian eteenpäin, saisimme tietoa, koko jutusta saattoi puhua ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Lapsettomuusklinikalla näin, ettemme tosiaan olleet ainoita asian kanssa kamppailevia. Jotenkin minua lohdutti nähdä, että siellä oli niin paljon ihan samanlaisia pariskuntia: kolmekymppisiä, keskiluokkaisia, siististi pukeutuneita, hyvin koulutetun näköisiä. Minä en ehkä ollutkaan viallinen enkä ollut tehnyt mitään väärin. Lääkärikään ei ensikäynnin perusteella löytänyt elämäntavoistamme mitään parantamisen varaa eikä historiastamme mitään tekijää, joka voisi viitata alentuneeseen hedelmällisyyteen.
Kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, eikä niistäkään löytynyt mitään selitystä. Minun hormonitoimintani oli kuulemma ikäiselleni huippuluokkaa (suvun naisethan olivat kaikki niin hedelmällisiä!), joten aikaa olisi vielä monia vuosia. Hyvät uutiset olivat toisaalta helpotus: mikään ei ollut ainakaan peruuttamattomasti vialla. Eikä ollut mitään näkyvää estettä sille, että voisimme saada lapsen vielä ihan luonnollistakin tietä. Toisaalta olisi helpottavaa saada asialle jokin syy, jota olisi voitu hoitaa tai jonka eteen olisin itse voinut tehdä jotakin. Lääkäri epäili itsekin, että näin pitkään kestäneen lapsettomuuden taustalla voisi olla jonkinlaisia solutason ongelmia, jotka selviäisivät vasta korkeintaan koeputkihedelmöitysvaiheessa.
Keväällä ja kesällä kokeiltiin kuitenkin kahta kevyttä hoitoa eli inseminaatiota (ilman lääkitystä); sen useampia lääkäri ei halunnut suositellakaan. En uskaltanut suhtautua niihin kovin toiveikkaasti, eivätkä ne toivottua tulosta tuottaneetkaan. Nyt olemme ottamassa kovempia aseita käyttöön: ensimmäinen IVF- eli koeputkihdelmöityshoito on pian ovella. Enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin siihenkään. Kuulemmeko kohta todella huonoja uutisia? Vai – uskaltaako tätä enää edes kirjoittaa – niitä todella hyviä? Uskallanko toivoa? Onko toivo hyvä vai paha?
Olen elänyt kolmisen vuotta jonkinlaisessa välitilassa, odottaen pääsyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tänä aikana olen toki kokenut paljon muutakin, edennyt urallani, saanut paljon hyvää, oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olisin kuitenkin täysin kypsä siirtymään eteenpäin tästä odotushuoneesta – joko niin, että saisimme sen hartaasti odottamamme lapsen, tai sitten niin, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. Seuraavan vuoden aikana tapahtuu varmasti paljon ratkaisevia asioita. Toivottavasti tiedän sen jälkeen, mikä ovi meille aukeaa.
Sitä askelta onkin sitten odotettu jo yli kolme vuotta. Ensimmäinen kesä oli ihana. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista iloa ja intoa kuin silloin tajutessani, että niin ihana ja kokonaisvaltainen asia kuin äitiys voisi olla minunkin ulottuvillani. Tuntui siltä, että miehelläni ja minulla oli oma salaisuus. Olin varma, että tulisin nopeasti raskaaksi, enhän ollut käyttänyt hormonaalista ehkäisyä eikä tarvinnut odotella kierron luonnollistumista. Kaikki sukuni naiset olivat tunnetusti hedelmällisiä. Tunsin ihan selviä raskausoireita joka kuukausi. Suunnittelimme, miten selviäisin kesäjuhlista ja festareista alkuraskaudessa juomatta alkoholia. Haaveilin uutisen kertomisesta vanhemmille, ystäville ja työkavereille. Minulla oli määräaikainen työsuhde, mutta en olisi pelännyt jättäytyä silloin äitiyslomalle. Uskoin, että vauvan olisi aika tulla juuri siinä elämänvaiheessa ja että käytännön asiat kyllä järjestyisivät.
Syksyn kuluessa aloin vahvasti aavistella, että kaikki ei kävisikään niin helposti. En tiedä, mistä tuo tunne tuli; ei ollut mitään merkkejä, jotka olisivat vihjanneet siihen, että jokin olisi vialla. Vuoden yrittäminenhän on vielä ihan normaalia ja melko tavallistakin, varsinkin yli kolmekymppiselle naiselle. Olin aina ollut perusterve, en yli- enkä alipainoinen, hyvät elämäntavat. Silti asia huoletti ja suretti jo silloin. Tilannetta ei helpottanut se, että lähes kaikki tuntemani hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei vielä ollut lapsia, saivat vauvan tai tulivat raskaiksi meidän ensimmäisen yritysvuotemme aikana. Uusia raskausuutisia pulpahteli joka kuukausi, niiltäkin, joiden ei koskaan pitänyt edes haluta lapsia.
Aloin etsiä raskaaksitulovinkkejä netistä ja muistakin mahdollisista paikoista. Kokeilin ovulaatiotestejä, join greippimehua, otin pienen lasillisen punaviiniä illalla tiettyyn aikaan kuusta. Yritin olla stressaamatta ja toivomatta, yritin keskittyä työhön ja nauttia elämästä kaikilla muilla tavoilla. Koska sitten, kun olisi vauva, ei enää edes ehtisi sitä tai tätä! Ostimme uuden asunnon, jossa oli tyhjiä makuuhuoneita. Ne saivat väliaikaisesti toimia työ- ja vierashuoneina. Moni varmaan laski yhteen yksi plus yksi, vaikka emme haaveistamme julkisesti puhuneetkaan.
Monistakin eri syistä johtuen lähdimme selvittämään asiaa vasta reilusti yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Toivoin, että asia ratkeaisi luonnollista tietä, kun vain jaksaisi olla kärsivällinen ja yrittää sinnikkäästi. Niiden vuosien aikana tuli tietenkin luettua aiheesta lähes kaikki mahdollinen ja käytyä läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olin vuoroin kyyninen, toivoton, kärsivällinen, kohtaloni hyväksynyt, toiveikas, välinpitämätön. Niiden muutaman ensimmäisen ruusunpunaisen kuukauden jälkeen aloin suojella itseäni enkä uskaltanut enää edes haaveilla omasta vauvasta. Uskalsin aina ajatella vain ihan seuraavaan siirtoon asti: jos tulisin edes raskaaksi. Se ei vielä takaisi mitään, moni asia voisi edelleen mennä pieleen ja huoli ja pelko vain saisivat uusia muotoja, mutta sekin olisi meille jo voitto siinä tilanteessa.
Tutkimuksiin meno tuntui lopulta oikein hyvältä. Saimme vietyä vaikean asian eteenpäin, saisimme tietoa, koko jutusta saattoi puhua ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Lapsettomuusklinikalla näin, ettemme tosiaan olleet ainoita asian kanssa kamppailevia. Jotenkin minua lohdutti nähdä, että siellä oli niin paljon ihan samanlaisia pariskuntia: kolmekymppisiä, keskiluokkaisia, siististi pukeutuneita, hyvin koulutetun näköisiä. Minä en ehkä ollutkaan viallinen enkä ollut tehnyt mitään väärin. Lääkärikään ei ensikäynnin perusteella löytänyt elämäntavoistamme mitään parantamisen varaa eikä historiastamme mitään tekijää, joka voisi viitata alentuneeseen hedelmällisyyteen.
Kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, eikä niistäkään löytynyt mitään selitystä. Minun hormonitoimintani oli kuulemma ikäiselleni huippuluokkaa (suvun naisethan olivat kaikki niin hedelmällisiä!), joten aikaa olisi vielä monia vuosia. Hyvät uutiset olivat toisaalta helpotus: mikään ei ollut ainakaan peruuttamattomasti vialla. Eikä ollut mitään näkyvää estettä sille, että voisimme saada lapsen vielä ihan luonnollistakin tietä. Toisaalta olisi helpottavaa saada asialle jokin syy, jota olisi voitu hoitaa tai jonka eteen olisin itse voinut tehdä jotakin. Lääkäri epäili itsekin, että näin pitkään kestäneen lapsettomuuden taustalla voisi olla jonkinlaisia solutason ongelmia, jotka selviäisivät vasta korkeintaan koeputkihedelmöitysvaiheessa.
Keväällä ja kesällä kokeiltiin kuitenkin kahta kevyttä hoitoa eli inseminaatiota (ilman lääkitystä); sen useampia lääkäri ei halunnut suositellakaan. En uskaltanut suhtautua niihin kovin toiveikkaasti, eivätkä ne toivottua tulosta tuottaneetkaan. Nyt olemme ottamassa kovempia aseita käyttöön: ensimmäinen IVF- eli koeputkihdelmöityshoito on pian ovella. Enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin siihenkään. Kuulemmeko kohta todella huonoja uutisia? Vai – uskaltaako tätä enää edes kirjoittaa – niitä todella hyviä? Uskallanko toivoa? Onko toivo hyvä vai paha?
Olen elänyt kolmisen vuotta jonkinlaisessa välitilassa, odottaen pääsyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tänä aikana olen toki kokenut paljon muutakin, edennyt urallani, saanut paljon hyvää, oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olisin kuitenkin täysin kypsä siirtymään eteenpäin tästä odotushuoneesta – joko niin, että saisimme sen hartaasti odottamamme lapsen, tai sitten niin, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. Seuraavan vuoden aikana tapahtuu varmasti paljon ratkaisevia asioita. Toivottavasti tiedän sen jälkeen, mikä ovi meille aukeaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)