Silloin ja nyt

Vuosi sitten maaliskuun alussa hakeuduimme lopultakin lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin yksityiselle klinikalle. Yritystä ja toivomista oli siinä vaiheessa takana jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Muistan hyvin, miltä tuntui soittaa klinikalle ja mennä ensimmäistä kertaa käymään siellä. Puhelinsoitto jännitti ehkä enemmän kuin mikään koskaan, enkä tahtonut millään saada painettua vihreän luurin kuvaa. Jollain tavalla kaikkein eniten pelotti sanoa asia ensimmäistä kertaa ääneen, se teki ongelmasta ikään kuin todellisemman ja vakavamman. Siihen asti se oli ollut olemassa vain meidän omassa maailmassamme, nyt siitä tuli lääketieteellinen fakta.

Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.

Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.

Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.

Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut.  Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.

Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.

Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.

Unessa

Tänä aamuna näin hyvin elävän tuntuista unta juuri ennen heräämistä. Siinä oli samantapainen asetelma kuin Narniassa tai Liisa ihmemaassa -sadussa: asuin isossa vanhassa talossa, jonka yhdessä komerossa oli ikään kuin veden täyttämä onkalo, josta pääsi sukeltamaan jonkinlaiseen rinnakkaismaailmaan. Olin ehkä lapsi tai ainakin nykyistä nuorempi. Talossa oli muita ihmisiä – vanhempia lapsia tai isoja sisaruksia (oikeassa elämässäni olen esikoinen) – jotka olivat käyneet satumaailmassa ja kertoivat siellä kokemistaan seikkailuista.

Tuli päivä, jolloin oli minun vuoroni sukeltaa veden sisään: minua odotettiin satumaailmassa, ja tapaisin siellä myös niitä isompia lapsia, jotka asuivat kanssani. Onkaloon piti kuitenkin sukeltaa yksin, jokainen vuorollaan. Pohjalla tavattaisiin. Menin peloissani komeroon ja suljin oven perässäni. Komerossa oli avannon tapainen reikä, joka oli täynnä sitruunankeltaista vettä. Pohjaa ei näkynyt, onkalo oli varmaan ainakin kymmenen metriä syvä. Veteen hyppääminen kauhistutti: pelkäsin etten tapaisikaan pohjaa, tukehtuisin, en pääsisi enää takaisin pintaan vaikka yrittäisin.

Kumarruin onkalon ylle ja heitin edeltä veteen muistikirjani ja aamutohvelini (jostain syystä tiesin, että tulisin tarvitsemaan niitä siellä perillä). Ne upposivat kuin kivet, katosivat nopeasti näkyvistä. Sitten ei ollut enää muuta tehtävissä: oli pakko sukeltaa itsekin. Onkalo oli niin kapea, että sinne oli hypättävä jalat edellä. Arkailin hetken aikaa reunalla ja lopulta hyppäsin. Saman tien olin kasvoja ja hiuksia myöten lämpimässä vedessä ja vajosin koko ajan alemmas. Aluksi tuntui siltä, että tukehdun ja menetän tajuntani. Sitten pääsin takaisin normaalille tietoisuuden tasolle, ja olo tuntui taas hyvältä. Heräsin kuitenkin samalla hetkellä enkä ehtinyt nähdä, mitä onkalon pohjassa olisi ollut.

Ei tarvitse olla psykologi tajutakseen, että alitajuntani ehkä askartelee nyt vähän synnytyksen parissa. Melko selvää symboliikkaa: uusi maailma, hyppy tuntemattomaan, kontrollin menettämisen pelko, lopussa odottava palkinto. (Muistikirjan ja aamutohvelitkin voi ajatella sellaisiksi kapineiksi, joista on hyötyä myös synnytyssairaalassa. :) Kaiken lisäksi taisin olla unessa pukeutunut yöpaitaan ja aamutakkiin.) Tähän mennessä olen ajatellut synnytystä melko vähän, mutta nyt se alkaa olla oikeasti jo niin lähellä, että sitä on pakko ruveta työstämään jollain tavalla. Oikeastaan kuvittelin aiemmin, että pelkäisin sitä paljon enemmän. Nyt se tuntuu vain juuri tuolta: hypyltä johonkin, josta ei yhtään tiedä, mitä siellä tapahtuu ja kauanko se kestää.

Synnytyksessä armollista on kuitenkin se, että tuota ratkaisevaa hyppyä ei tarvitse tehdä itse – se juna on lähtenyt matkaan jo ainakin puoli vuotta sitten. Jos tarvitsisi, jäisin varmaan loppuelämäkseni synnytyssalin ovenrakoon uskaltamatta astua sisälle. Nyt ei voi muuta kuin seurata mukana, kun aika tulee. Ehkä eniten pelottaa juuri se hallitsemattomuus ja kontrollin menettäminen; en voi tietää, milloin se tapahtuu, kuinka kauan se kestää, mitä kaikkea siihen liittyy ja miten itse reagoin siihen. En ole koskaan elämässäni joutunut esimerkiksi onnettomuuteen tai ollut isossa leikkauksessa, joten kaikki tuollainen on uutta ja vierasta. En myöskään tiedä, onko minulla korkea vai alhainen kipukynnys. Pelkään kyllä, että aika alhainen...

Monet ovat toisaalta kuvailleet, että synnytyksestä selviäminen on kaikesta kivusta huolimatta ollut voimaannuttava kokemus. Toivottavasti se olisi juuri sitä. Toivottavasti pystyn pahimmilla hetkillä tarkastelemaan tilannetta jollain lailla ulkopuolelta ja tajumaan, että vaikka tuntuu pahalta, se loppuu aikanaan enkä tukehdu sinne veteen vaan pääsen lopulta perille.

Oletteko te muut raskaana olevat miettineet synnytystä paljon tai nähneet siitä unia?

Oppikirjojen mukaan

Tällä viikolla (rv 27+x) kävin ensimmäistä kertaa neuvolalääkärin pakeilla. Neuvolakäynneistä on tullut minulle oikein juhlapäiviä, ja odotan niitä innolla jo pari viikkoa etukäteen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen kai ennenkin kirjoittanut siitä, miten minulle on tärkeää, että joku ammattilainen toteaa kaiken olevan hyvin. Jokainen uusi rivi äitiyskortissa on yksi saavutettu etappi tällä pitkällä matkalla, jonka ensimmäiset kolme vuotta poljettiin aivan paikoillaan.

Ennen lääkärikäyntiä piti tehdä tavanmukainen virtsatesti sekä mitata itse paino ja verenpaine erillisessä pisteessä. Pissatesti oli puhdas ja verenpaine melko matala kuten ennenkin. Puntari näytti nyt kilon verran isompaa lukemaa kuin kuukausi sitten, kuutisen kiloa enemmän kuin lähtötilanteessa. Ei paha. Tiedän, että painonnousu on hyvin yksilöllistä eikä isompikaan painonlisäys olisi perushoikalla naisella vaarallista. Tuntuu kuitenkin kivalta, kun paino on kasvanut noinkin maltillisesti: varmasti oma olo olisi raskaampi ja liikkuminen vaivalloisempaa, jos painaisin vaikka 12 kiloa enemmän kuin syksyllä.

Lääkärikäynti oli tosi nopea ja rutiinimainen; olin vastaanottohuoneessa sisällä ehkä kymmenen minuuttia! Sinä aikana lääkäri ehti kuitenkin kysellä voinnista, tehdä tutkimukset ja kirjata tiedot koneelle ja äitiyskorttiin. Hän oli ihan mukava vanhempi nainen, eikä minulle jäänyt käynnistä mitenkään kiireistä vaikutelmaa. Nyt vatsaani mittailtiin ensimmäistä kertaa (ihan tavallisella mittanauhalla!), ja kohdunpohjan korkeus oli 24,5 cm. Lääkäri näytti myöhemmin koneelta, että mitta on tismalleen keskikäyrällä viikkoihin nähden, ei erityisen pieni eikä suuri. Sydänääniä kuunneltiin myös, ne olivat hieman rauhallisemmat kuin aikaisemmilla kerroilla. Sitten lääkäri katsoi vielä kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan kiinni niin kuin pitääkin. Vauvan tarjonnasta ei vielä ollut puhetta; itse joudun ihan puhtaasti arvailemaan, miten päin hän mahtaa vatsassa milloinkin olla.

Hemoglobiinia ei tällä kertaa mitattu, mutta sain kehotuksen alkaa syödä nyt lisärautaa, koska arvo oli jo kuukausi sitten vain vähän yli 120 ja lienee laskenut siitä. Vatsavaivojen pelossa olen toivonut koko ajan, että välttyisin rautatableteilta, mutta kävin nyt kuitenkin kuuliaisesti ostamassa niitä. Minä en syö punaista lihaa lainkaan, ja vaikka yritän kompensoida sitä ruisleivällä, pinaatilla ja sen sellaisilla, on kai ihan järkevää nauttia tässä tilassa ylimääräistä rautavalmistetta. (Jos tulee kauhea ummetus, aion kyllä lopettaa! ;) )

Lopuksi lääkäri totesi raskauteni etenevän "oppikirjojen mukaan" ja sanoi, että tämä oli tässä, ellei itselläsi ole jotain mielen päällä. Minulla ei ollut, ja sanottiin kiitos hei. Välillä tulee vastaanotoilla sellainen olo, että pitäisikö sitä oikein yrittämällä yrittää keksiä joitain kysymyksiä tai huolenaiheita, kun monilla muillakin tuntuu niitä olevan. Toisaalta olen aina ennenkin ollut varsin perusterve, ja esimerkiksi lapsettomuusklinikallakin olimme varmaan tosi helppoja asiakkaita: ei itketty, ei kysytty liian vaikeita, oltiin otettu etukäteen hyvin selvää asioista jne. (Totta kai asiakkaalla tai potilaalla on oikeus itkeä ja kysellä vastaanotolla ilman, että hänet leimattaisiin hankalaksi tapaukseksi, en minä sitä tarkoita!) Pitää tietenkin olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja kyllä minä olenkin. Välillä tulee vieläkin hetkiä, jolloin on vaikea uskoa, että onni olisi tosiaan kääntynyt ja meidänkin tarinamme voisi päättyä onnellisesti.

PS. Jos olet raskaana etkä ole vielä lukenut tämänpäiväisen Hesarin juttua kohtukuolemista, ystävän neuvo: älä lue sitä! Ihan kauhean surullista.