Olen aina ollut niin kutsuttu sitku-ihminen. Sellainen, joka on tyytyväinen vasta sitten kun tietyt asiat elämässä ovat kunnossa. Sitku olen päässyt ylioppilaaksi ja muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Sitku olen löytänyt elämäni miehen. Sitku olen valmistunut. Sitku minulla on vakituinen työpaikka. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Siihenhän minä jäin junnaamaan elämässäni moneksi vuodeksi; sillä verukkeella, etten voi olla onnellinen, ennen kuin meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi, en enää koskaan valita mistään ja olen aina tyytyväinen kaikkeen.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatukset. Näytä kaikki tekstit
tiistai 19. elokuuta 2014
lauantai 31. toukokuuta 2014
Ei vielä
Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Silloin ja nyt
Vuosi sitten maaliskuun alussa hakeuduimme lopultakin lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin yksityiselle klinikalle. Yritystä ja toivomista oli siinä vaiheessa takana jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Muistan hyvin, miltä tuntui soittaa klinikalle ja mennä ensimmäistä kertaa käymään siellä. Puhelinsoitto jännitti ehkä enemmän kuin mikään koskaan, enkä tahtonut millään saada painettua vihreän luurin kuvaa. Jollain tavalla kaikkein eniten pelotti sanoa asia ensimmäistä kertaa ääneen, se teki ongelmasta ikään kuin todellisemman ja vakavamman. Siihen asti se oli ollut olemassa vain meidän omassa maailmassamme, nyt siitä tuli lääketieteellinen fakta.
Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.
Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.
Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.
Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut. Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.
Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.
Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.
Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.
Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.
Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.
Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut. Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.
Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.
Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Unessa
Tänä aamuna näin hyvin elävän tuntuista unta juuri ennen heräämistä. Siinä oli samantapainen asetelma kuin Narniassa tai Liisa ihmemaassa -sadussa: asuin isossa vanhassa talossa, jonka yhdessä komerossa oli ikään kuin veden täyttämä onkalo, josta pääsi sukeltamaan jonkinlaiseen rinnakkaismaailmaan. Olin ehkä lapsi tai ainakin nykyistä nuorempi. Talossa oli muita ihmisiä – vanhempia lapsia tai isoja sisaruksia (oikeassa elämässäni olen esikoinen) – jotka olivat käyneet satumaailmassa ja kertoivat siellä kokemistaan seikkailuista.
Tuli päivä, jolloin oli minun vuoroni sukeltaa veden sisään: minua odotettiin satumaailmassa, ja tapaisin siellä myös niitä isompia lapsia, jotka asuivat kanssani. Onkaloon piti kuitenkin sukeltaa yksin, jokainen vuorollaan. Pohjalla tavattaisiin. Menin peloissani komeroon ja suljin oven perässäni. Komerossa oli avannon tapainen reikä, joka oli täynnä sitruunankeltaista vettä. Pohjaa ei näkynyt, onkalo oli varmaan ainakin kymmenen metriä syvä. Veteen hyppääminen kauhistutti: pelkäsin etten tapaisikaan pohjaa, tukehtuisin, en pääsisi enää takaisin pintaan vaikka yrittäisin.
Kumarruin onkalon ylle ja heitin edeltä veteen muistikirjani ja aamutohvelini (jostain syystä tiesin, että tulisin tarvitsemaan niitä siellä perillä). Ne upposivat kuin kivet, katosivat nopeasti näkyvistä. Sitten ei ollut enää muuta tehtävissä: oli pakko sukeltaa itsekin. Onkalo oli niin kapea, että sinne oli hypättävä jalat edellä. Arkailin hetken aikaa reunalla ja lopulta hyppäsin. Saman tien olin kasvoja ja hiuksia myöten lämpimässä vedessä ja vajosin koko ajan alemmas. Aluksi tuntui siltä, että tukehdun ja menetän tajuntani. Sitten pääsin takaisin normaalille tietoisuuden tasolle, ja olo tuntui taas hyvältä. Heräsin kuitenkin samalla hetkellä enkä ehtinyt nähdä, mitä onkalon pohjassa olisi ollut.
Ei tarvitse olla psykologi tajutakseen, että alitajuntani ehkä askartelee nyt vähän synnytyksen parissa. Melko selvää symboliikkaa: uusi maailma, hyppy tuntemattomaan, kontrollin menettämisen pelko, lopussa odottava palkinto. (Muistikirjan ja aamutohvelitkin voi ajatella sellaisiksi kapineiksi, joista on hyötyä myös synnytyssairaalassa. :) Kaiken lisäksi taisin olla unessa pukeutunut yöpaitaan ja aamutakkiin.) Tähän mennessä olen ajatellut synnytystä melko vähän, mutta nyt se alkaa olla oikeasti jo niin lähellä, että sitä on pakko ruveta työstämään jollain tavalla. Oikeastaan kuvittelin aiemmin, että pelkäisin sitä paljon enemmän. Nyt se tuntuu vain juuri tuolta: hypyltä johonkin, josta ei yhtään tiedä, mitä siellä tapahtuu ja kauanko se kestää.
Synnytyksessä armollista on kuitenkin se, että tuota ratkaisevaa hyppyä ei tarvitse tehdä itse – se juna on lähtenyt matkaan jo ainakin puoli vuotta sitten. Jos tarvitsisi, jäisin varmaan loppuelämäkseni synnytyssalin ovenrakoon uskaltamatta astua sisälle. Nyt ei voi muuta kuin seurata mukana, kun aika tulee. Ehkä eniten pelottaa juuri se hallitsemattomuus ja kontrollin menettäminen; en voi tietää, milloin se tapahtuu, kuinka kauan se kestää, mitä kaikkea siihen liittyy ja miten itse reagoin siihen. En ole koskaan elämässäni joutunut esimerkiksi onnettomuuteen tai ollut isossa leikkauksessa, joten kaikki tuollainen on uutta ja vierasta. En myöskään tiedä, onko minulla korkea vai alhainen kipukynnys. Pelkään kyllä, että aika alhainen...
Monet ovat toisaalta kuvailleet, että synnytyksestä selviäminen on kaikesta kivusta huolimatta ollut voimaannuttava kokemus. Toivottavasti se olisi juuri sitä. Toivottavasti pystyn pahimmilla hetkillä tarkastelemaan tilannetta jollain lailla ulkopuolelta ja tajumaan, että vaikka tuntuu pahalta, se loppuu aikanaan enkä tukehdu sinne veteen vaan pääsen lopulta perille.
Oletteko te muut raskaana olevat miettineet synnytystä paljon tai nähneet siitä unia?
Tuli päivä, jolloin oli minun vuoroni sukeltaa veden sisään: minua odotettiin satumaailmassa, ja tapaisin siellä myös niitä isompia lapsia, jotka asuivat kanssani. Onkaloon piti kuitenkin sukeltaa yksin, jokainen vuorollaan. Pohjalla tavattaisiin. Menin peloissani komeroon ja suljin oven perässäni. Komerossa oli avannon tapainen reikä, joka oli täynnä sitruunankeltaista vettä. Pohjaa ei näkynyt, onkalo oli varmaan ainakin kymmenen metriä syvä. Veteen hyppääminen kauhistutti: pelkäsin etten tapaisikaan pohjaa, tukehtuisin, en pääsisi enää takaisin pintaan vaikka yrittäisin.
Kumarruin onkalon ylle ja heitin edeltä veteen muistikirjani ja aamutohvelini (jostain syystä tiesin, että tulisin tarvitsemaan niitä siellä perillä). Ne upposivat kuin kivet, katosivat nopeasti näkyvistä. Sitten ei ollut enää muuta tehtävissä: oli pakko sukeltaa itsekin. Onkalo oli niin kapea, että sinne oli hypättävä jalat edellä. Arkailin hetken aikaa reunalla ja lopulta hyppäsin. Saman tien olin kasvoja ja hiuksia myöten lämpimässä vedessä ja vajosin koko ajan alemmas. Aluksi tuntui siltä, että tukehdun ja menetän tajuntani. Sitten pääsin takaisin normaalille tietoisuuden tasolle, ja olo tuntui taas hyvältä. Heräsin kuitenkin samalla hetkellä enkä ehtinyt nähdä, mitä onkalon pohjassa olisi ollut.
Ei tarvitse olla psykologi tajutakseen, että alitajuntani ehkä askartelee nyt vähän synnytyksen parissa. Melko selvää symboliikkaa: uusi maailma, hyppy tuntemattomaan, kontrollin menettämisen pelko, lopussa odottava palkinto. (Muistikirjan ja aamutohvelitkin voi ajatella sellaisiksi kapineiksi, joista on hyötyä myös synnytyssairaalassa. :) Kaiken lisäksi taisin olla unessa pukeutunut yöpaitaan ja aamutakkiin.) Tähän mennessä olen ajatellut synnytystä melko vähän, mutta nyt se alkaa olla oikeasti jo niin lähellä, että sitä on pakko ruveta työstämään jollain tavalla. Oikeastaan kuvittelin aiemmin, että pelkäisin sitä paljon enemmän. Nyt se tuntuu vain juuri tuolta: hypyltä johonkin, josta ei yhtään tiedä, mitä siellä tapahtuu ja kauanko se kestää.
Synnytyksessä armollista on kuitenkin se, että tuota ratkaisevaa hyppyä ei tarvitse tehdä itse – se juna on lähtenyt matkaan jo ainakin puoli vuotta sitten. Jos tarvitsisi, jäisin varmaan loppuelämäkseni synnytyssalin ovenrakoon uskaltamatta astua sisälle. Nyt ei voi muuta kuin seurata mukana, kun aika tulee. Ehkä eniten pelottaa juuri se hallitsemattomuus ja kontrollin menettäminen; en voi tietää, milloin se tapahtuu, kuinka kauan se kestää, mitä kaikkea siihen liittyy ja miten itse reagoin siihen. En ole koskaan elämässäni joutunut esimerkiksi onnettomuuteen tai ollut isossa leikkauksessa, joten kaikki tuollainen on uutta ja vierasta. En myöskään tiedä, onko minulla korkea vai alhainen kipukynnys. Pelkään kyllä, että aika alhainen...
Monet ovat toisaalta kuvailleet, että synnytyksestä selviäminen on kaikesta kivusta huolimatta ollut voimaannuttava kokemus. Toivottavasti se olisi juuri sitä. Toivottavasti pystyn pahimmilla hetkillä tarkastelemaan tilannetta jollain lailla ulkopuolelta ja tajumaan, että vaikka tuntuu pahalta, se loppuu aikanaan enkä tukehdu sinne veteen vaan pääsen lopulta perille.
Oletteko te muut raskaana olevat miettineet synnytystä paljon tai nähneet siitä unia?
maanantai 21. lokakuuta 2013
Kuulumisia
Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.
Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)
Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.
Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.
Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.
Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.
Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.
Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)
Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.
Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.
Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.
Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.
Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Nettiraskaus
Lämpimät kiitokset vielä toistamiseen kaikille teille, jotka
kommentoivat kahteen edelliseen postaukseen! Olen ollut ihan liikuttunut
huomatessani, kuinka moni on onnitellut niin vilpittömästi ja elänyt mukana tunnelmissani. Olen pitänyt tätä blogia vasta puolitoista kuukautta ja saanut jo noin monta noin ihanaa lukijaa. Kiitos.
Tuntuu hassulta ajatella, kuinka moni on jo mahtanut lukea raskaaksitulostani kaikkine yksityiskohtineen, vaikka oikeassa elämässä en ole kertonut siitä kenellekään. No, miehelleni tietysti, ja klinikan ja neuvolan henkilökunnalle, mutta en muille. Emmekä aiokaan kertoa vielä hyvään toviin, vaikka kaikki menisi hyvinkin. Tunnelmamme ovat noiden parin ensimmäisen satumaisen päivän jälkeen olleet lähinnä varovaisen odottelevia. Kunpa päivät kuluisivat nopeasti, kunpa kaikki menisi hyvin, kunpa pikkuinen ylipäänsä olisi siellä... Minulla on edelleen ollut hyvin vähän mitään selviä raskausoireita, mikä on toisaalta tietysti hyvä asia – pystyn viettämään ihan normaalia elämää – mutta toisaalta myös jännittävää: olisi niin ihana saada varmuus siitä, että vatsassa tosiaan asuu joku. Muutaman viime päivän aikana minulle on kuitenkin tullut se sellainen jännästi erilainen olo, jota odotin jo ennen raskaustestiä. Tuntuu siltä, että kroppa ei ole ihan sama kuin ennen, vaikka voinkin sinänsä hyvin. Rinnat ovat edelleen kipeät ja paisuneet ja vatsassa on jatkuvaa pientä paineentunnetta. Palelen koko ajan (viime päivinä on ollut myös pientä flunssaa), ja etenkin iltaisin väsyttää enemmän kuin ennen. Lisäksi joudun melkein joka yö käymään vessassa, mitä tapahtuu minulle normaalisti ehkä pari kertaa vuodessa.
Tänään on kulunut tasan viikko siitä aamusta, kun tein testin. Noin kahden viikon kuluttua pääsemme varhaisultraan. Siihen asti pidättelen hengitystä; jos sieltä tulee hyviä uutisia, uskallan ehkä jo iloita vähän ja varovasti. Siihen asti kuulostelen, tunnustelen ja ihmettelen tätä muutosta. Ensimmäinen neuvola-aika on sekin jo varattu. Jos kaikki menee hyvin. Kerroin eräälle kommentoijalle, että en oikein osannut suhtautua asiaan, kun neuvolan puhelimeen vastannut hoitaja onnitteli heti varatessani ensikäyntiaikaa. Ja viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran kysymään tarjoilijalta alkoholitonta juomavaihtoehtoa. Tunsin itseni melkein huijariksi, joka vain kuvittelee olevansa raskaana. En tunne vielä kuuluvani oikeasti siihen kastiin. Tämä on niin haurasta, kaikki voi tuhoutua pienessä hetkessä.
Vielä yksi juttu. Tiedän, että joissakin blogin lukijoissa näiden uutisten kuuleminen on voinut herättää myös kateuden tai epäreiluuden tunteita. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos näin on. Olen lukemattomia kertoja kokenut ristiriitaisia fiiliksiä kuullessani tuttavien vauvauutisia tai lukiessani niitä blogeista jo ennen, kuin aloitin tämän oman kirjoittamisen. Minun tarinanihan näyttää täällä netissä naurettavan helpolta: nainen alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, menee ensimmäiseen IVF-hoitoon ja pam, tulee kuukauden päästä raskaaksi. Ei se ihan noin helposti mennyt. Kieltämättä IVF sujui meillä oikeastaan joka vaiheessa hurjan hyvin, mistä olen ikuisesti kiitollinen (mille, kenelle? – en tiedä). Sitä ennen olivat kuitenkin ne kolme pitkää vuotta. En väitä, että olisin jotenkin "ansainnut" tämän raskauden niiden kolmen vuoden kärsimyksillä. Olen vain tosi, tosi onnekas. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni teistäkin muistakin on.
Tuntuu hassulta ajatella, kuinka moni on jo mahtanut lukea raskaaksitulostani kaikkine yksityiskohtineen, vaikka oikeassa elämässä en ole kertonut siitä kenellekään. No, miehelleni tietysti, ja klinikan ja neuvolan henkilökunnalle, mutta en muille. Emmekä aiokaan kertoa vielä hyvään toviin, vaikka kaikki menisi hyvinkin. Tunnelmamme ovat noiden parin ensimmäisen satumaisen päivän jälkeen olleet lähinnä varovaisen odottelevia. Kunpa päivät kuluisivat nopeasti, kunpa kaikki menisi hyvin, kunpa pikkuinen ylipäänsä olisi siellä... Minulla on edelleen ollut hyvin vähän mitään selviä raskausoireita, mikä on toisaalta tietysti hyvä asia – pystyn viettämään ihan normaalia elämää – mutta toisaalta myös jännittävää: olisi niin ihana saada varmuus siitä, että vatsassa tosiaan asuu joku. Muutaman viime päivän aikana minulle on kuitenkin tullut se sellainen jännästi erilainen olo, jota odotin jo ennen raskaustestiä. Tuntuu siltä, että kroppa ei ole ihan sama kuin ennen, vaikka voinkin sinänsä hyvin. Rinnat ovat edelleen kipeät ja paisuneet ja vatsassa on jatkuvaa pientä paineentunnetta. Palelen koko ajan (viime päivinä on ollut myös pientä flunssaa), ja etenkin iltaisin väsyttää enemmän kuin ennen. Lisäksi joudun melkein joka yö käymään vessassa, mitä tapahtuu minulle normaalisti ehkä pari kertaa vuodessa.
Tänään on kulunut tasan viikko siitä aamusta, kun tein testin. Noin kahden viikon kuluttua pääsemme varhaisultraan. Siihen asti pidättelen hengitystä; jos sieltä tulee hyviä uutisia, uskallan ehkä jo iloita vähän ja varovasti. Siihen asti kuulostelen, tunnustelen ja ihmettelen tätä muutosta. Ensimmäinen neuvola-aika on sekin jo varattu. Jos kaikki menee hyvin. Kerroin eräälle kommentoijalle, että en oikein osannut suhtautua asiaan, kun neuvolan puhelimeen vastannut hoitaja onnitteli heti varatessani ensikäyntiaikaa. Ja viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran kysymään tarjoilijalta alkoholitonta juomavaihtoehtoa. Tunsin itseni melkein huijariksi, joka vain kuvittelee olevansa raskaana. En tunne vielä kuuluvani oikeasti siihen kastiin. Tämä on niin haurasta, kaikki voi tuhoutua pienessä hetkessä.
Vielä yksi juttu. Tiedän, että joissakin blogin lukijoissa näiden uutisten kuuleminen on voinut herättää myös kateuden tai epäreiluuden tunteita. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos näin on. Olen lukemattomia kertoja kokenut ristiriitaisia fiiliksiä kuullessani tuttavien vauvauutisia tai lukiessani niitä blogeista jo ennen, kuin aloitin tämän oman kirjoittamisen. Minun tarinanihan näyttää täällä netissä naurettavan helpolta: nainen alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, menee ensimmäiseen IVF-hoitoon ja pam, tulee kuukauden päästä raskaaksi. Ei se ihan noin helposti mennyt. Kieltämättä IVF sujui meillä oikeastaan joka vaiheessa hurjan hyvin, mistä olen ikuisesti kiitollinen (mille, kenelle? – en tiedä). Sitä ennen olivat kuitenkin ne kolme pitkää vuotta. En väitä, että olisin jotenkin "ansainnut" tämän raskauden niiden kolmen vuoden kärsimyksillä. Olen vain tosi, tosi onnekas. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni teistäkin muistakin on.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Miksi äiti juo?
Otan nyt puheeksi aiheen, josta tiedän jo etukäteen, että se saattaa herättää tulista keskustelua. Eilisessä Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu odottavien äitien alkoholinkäytöstä:
http://www.hs.fi/paivanlehti/23092013/kotimaa/%C3%84idin+nauttima+lasillinen+voi+olla+liikaa+siki%C3%B6lle/a1379823024930
Jutussa haastatellut asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että alkoholia ei tulisi juoda raskausaikana lainkaan, koska turvallisen annostuksen rajaa ei ole pystytty määrittämään. Tässä virallisessa suosituksessahan ei tietenkään ole mitään uutta, mutta olen itsekin joskus miettinyt, miksi suositukset ovat eri maissa kovin erilaisia. Artikkelin mukaan esimerkiksi Britanniassa edes parista alkoholiannoksesta pari kertaa viikossa ei katsota olevan haittaa raskausaikana. Käsittääkseni sama katsantokanta on vallalla myös Etelä-Euroopan maissa.
Minulla on asiasta jossain määrin ristirintaisia fiiliksiä. Tunnen nimittäin useita naisia, jotka ovat raskausaikana nauttineet silloin tällöin lasillisen viiniä ja saaneet kaikin puolin terveitä vauvoja. Itse asiassa äitinikin on kuulunut tähän joukkoon jo minua odottaessaan. Toivottavasti ette käsitä väärin: äitini on erittäin vastuullinen, hyvä äiti, akateemisesti koulutettu, alkoholia kohtuudella nauttiva nainen, jolla nyt vain on tapana suhtautua tällaisiin asioihin niinsanotusti maalaisjärjellä. Hän on myös tullut helpolla raskaaksi. Jos olisin itse päässyt siunattuun tilaan jo joskus kolme vuotta sitten, olisin varmaan itsekin asennoitunut yhtä lungisti ja saattanut ottaa raskausaikana joskus puoli lasillista kuohuviiniä tms. Nyt, kun siunatun tilan toteutumisesta missään vaiheessa ei vieläkään ole takeita, ajattelen ihan toisin. Jos joskus olen raskaana, en varmasti uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä minkään asian suhteen ja noudatan kaikkia suosituksia pilkuntarkasti. En kestäisi ajatusta siitä, että olisin juonut vaikka vain tipankin viiniä ja sitten pikkuiselle tapahtuisi jotain.Vaikka ei voisi koskaan tietää, johtuiko se alkoholista vai jostain avan muusta. Syyttäisin itseäni lopun ikääni.
Tuo oli se osuus, josta ajatukseni ovat vähän ristiriitaiset. Artikkelissa oli kuitenkin sellaistakin, mitä en ihan oikeasti voi niellä purematta: Tutkimusten mukaan joka toinen raskaus on suunnittelematon, Kahila ja Autti-Rämö sanovat. Moni nainen juokin itsensä humalaan, kun ei tiedä olevansa raskaana. Kuitenkin juuri raskauden alkuvaiheessa syntyy perusta keskushermostolle ja muille elimille, Autti-Rämö muistuttaa.
(1) Täh? Onko joka toinen raskaus muka vahinko? (Miten kukaan voi ylipäänsä tulla suunnittelmatta raskaasti, kun se ei näytä onnistuvan vuosikausien suunnittelulla eikä järeillä hoidoillakaan?) Ei voi olla. Sekstailu ilman ehkäisyä "tulee jos on tullakseen" -asenteella ei minusta voi mitenkään aiheuttaa suunnittelemattomia raskauksia.
(2) Juu, keskushermosto ja monet muut tärkeät elimet muodostuvat raskauden alkuvaiheessa ja silloin kehityshäiriöiden riski on suurimmillaan. Mutta olen ymmärtänyt, että alkoholista ei ole juurikaan vaaraa vielä hedelmöittymistä seuraavilla kahdella viikolla, jolloin äidillä ja sikiöllä ei vielä ole yhteistä verenkiertoa. Ja ne ovat juuri ne viikot, jolloin nainen ei yleensä vielä tiedä olevansa raskaana. Sen jälkeen voi jo epäillä ja testata (ja vastuullinen ihminen varmaan tekeekin niin, ennen kuin juo itsensä humalaan). Ymmärrän, että jokin deliriumiin johtava eeppinen kaatokänni voi olla riski sikiölle jo noin varhaisilla viikoilla, mutta ei kai nyt sentään muutama annos? Eräs IVF-hoidon läpikäynyt tuttavani esimerkiksi oli kysynyt lääkäriltään alkionsiirron jälkeen, pitäisikö hänen elää testipäivään asti ikään kuin olisi raskaana, siis myös alkoholia välttäen. Lääkäri oli huudahtanut kiivaasti, että ei missään tapauksessa! Parasta on kuulemma elää aivan normaalia elämää, ja mitä vähemmän ajattelee mahdollista raskautta, sen parempi.
Miten minusta nyt tuntuu siltä, että tuon artikkelin tekijällä tai haastatelluilla on mennyt puurot ja vellit sekaisin? Pelotellaan ja maalataan piruja seinille, vaikka totuus on, että aika moni suomalainenkin nainen on kallistanut lasia noilla alkuviikoilla. Syyllistetään ja säikytellään varmuuden vuoksi kaikki raskaana olleet, raskaana olevat ja raskautta toivovat, vaikka järkevämpää olisi keskittää resurssit niiden muutaman sadan tai tuhannen naisen valistamiseen ja hoitoon, joiden vauvat oikeasti alistuvat runsaalle alkoholinkäytölle sikiöaikanaan.
Ja en siis ajattele niin, että naisen pitäisi saada noudattaa raskausaikanakin vapaasti kaikkia mielihalujaan, koska on yksilönvapaus ja individualismi ja koska kenenkään ei pidä joutua tekemään uhrauksia toisen hyväksi. Raskausaikana nimenomaan pitää ja kannattaa tehdä "uhrauksia", ja kaikissa tapauksissa ne eivät varmaan tunnukaan uhrauksilta. Ihmettelen vain, onko toimittajalta tai asiantuntijoilta lähtenyt niinsanotusti mopo keulimaan. Ihmettelen myös vähän sitä, miten ne brittiläiset ja italialaiset äidit ja vauvat kuitenkin pärjäävät enimmäkseen ihan hyvin.
Sattuiko kukaan muu lukemaan eilisen Hesarin juttua? Millaisia ajatuksia se teissä herätti?
http://www.hs.fi/paivanlehti/23092013/kotimaa/%C3%84idin+nauttima+lasillinen+voi+olla+liikaa+siki%C3%B6lle/a1379823024930
Jutussa haastatellut asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että alkoholia ei tulisi juoda raskausaikana lainkaan, koska turvallisen annostuksen rajaa ei ole pystytty määrittämään. Tässä virallisessa suosituksessahan ei tietenkään ole mitään uutta, mutta olen itsekin joskus miettinyt, miksi suositukset ovat eri maissa kovin erilaisia. Artikkelin mukaan esimerkiksi Britanniassa edes parista alkoholiannoksesta pari kertaa viikossa ei katsota olevan haittaa raskausaikana. Käsittääkseni sama katsantokanta on vallalla myös Etelä-Euroopan maissa.
Minulla on asiasta jossain määrin ristirintaisia fiiliksiä. Tunnen nimittäin useita naisia, jotka ovat raskausaikana nauttineet silloin tällöin lasillisen viiniä ja saaneet kaikin puolin terveitä vauvoja. Itse asiassa äitinikin on kuulunut tähän joukkoon jo minua odottaessaan. Toivottavasti ette käsitä väärin: äitini on erittäin vastuullinen, hyvä äiti, akateemisesti koulutettu, alkoholia kohtuudella nauttiva nainen, jolla nyt vain on tapana suhtautua tällaisiin asioihin niinsanotusti maalaisjärjellä. Hän on myös tullut helpolla raskaaksi. Jos olisin itse päässyt siunattuun tilaan jo joskus kolme vuotta sitten, olisin varmaan itsekin asennoitunut yhtä lungisti ja saattanut ottaa raskausaikana joskus puoli lasillista kuohuviiniä tms. Nyt, kun siunatun tilan toteutumisesta missään vaiheessa ei vieläkään ole takeita, ajattelen ihan toisin. Jos joskus olen raskaana, en varmasti uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä minkään asian suhteen ja noudatan kaikkia suosituksia pilkuntarkasti. En kestäisi ajatusta siitä, että olisin juonut vaikka vain tipankin viiniä ja sitten pikkuiselle tapahtuisi jotain.Vaikka ei voisi koskaan tietää, johtuiko se alkoholista vai jostain avan muusta. Syyttäisin itseäni lopun ikääni.
Tuo oli se osuus, josta ajatukseni ovat vähän ristiriitaiset. Artikkelissa oli kuitenkin sellaistakin, mitä en ihan oikeasti voi niellä purematta: Tutkimusten mukaan joka toinen raskaus on suunnittelematon, Kahila ja Autti-Rämö sanovat. Moni nainen juokin itsensä humalaan, kun ei tiedä olevansa raskaana. Kuitenkin juuri raskauden alkuvaiheessa syntyy perusta keskushermostolle ja muille elimille, Autti-Rämö muistuttaa.
(1) Täh? Onko joka toinen raskaus muka vahinko? (Miten kukaan voi ylipäänsä tulla suunnittelmatta raskaasti, kun se ei näytä onnistuvan vuosikausien suunnittelulla eikä järeillä hoidoillakaan?) Ei voi olla. Sekstailu ilman ehkäisyä "tulee jos on tullakseen" -asenteella ei minusta voi mitenkään aiheuttaa suunnittelemattomia raskauksia.
(2) Juu, keskushermosto ja monet muut tärkeät elimet muodostuvat raskauden alkuvaiheessa ja silloin kehityshäiriöiden riski on suurimmillaan. Mutta olen ymmärtänyt, että alkoholista ei ole juurikaan vaaraa vielä hedelmöittymistä seuraavilla kahdella viikolla, jolloin äidillä ja sikiöllä ei vielä ole yhteistä verenkiertoa. Ja ne ovat juuri ne viikot, jolloin nainen ei yleensä vielä tiedä olevansa raskaana. Sen jälkeen voi jo epäillä ja testata (ja vastuullinen ihminen varmaan tekeekin niin, ennen kuin juo itsensä humalaan). Ymmärrän, että jokin deliriumiin johtava eeppinen kaatokänni voi olla riski sikiölle jo noin varhaisilla viikoilla, mutta ei kai nyt sentään muutama annos? Eräs IVF-hoidon läpikäynyt tuttavani esimerkiksi oli kysynyt lääkäriltään alkionsiirron jälkeen, pitäisikö hänen elää testipäivään asti ikään kuin olisi raskaana, siis myös alkoholia välttäen. Lääkäri oli huudahtanut kiivaasti, että ei missään tapauksessa! Parasta on kuulemma elää aivan normaalia elämää, ja mitä vähemmän ajattelee mahdollista raskautta, sen parempi.
Miten minusta nyt tuntuu siltä, että tuon artikkelin tekijällä tai haastatelluilla on mennyt puurot ja vellit sekaisin? Pelotellaan ja maalataan piruja seinille, vaikka totuus on, että aika moni suomalainenkin nainen on kallistanut lasia noilla alkuviikoilla. Syyllistetään ja säikytellään varmuuden vuoksi kaikki raskaana olleet, raskaana olevat ja raskautta toivovat, vaikka järkevämpää olisi keskittää resurssit niiden muutaman sadan tai tuhannen naisen valistamiseen ja hoitoon, joiden vauvat oikeasti alistuvat runsaalle alkoholinkäytölle sikiöaikanaan.
Ja en siis ajattele niin, että naisen pitäisi saada noudattaa raskausaikanakin vapaasti kaikkia mielihalujaan, koska on yksilönvapaus ja individualismi ja koska kenenkään ei pidä joutua tekemään uhrauksia toisen hyväksi. Raskausaikana nimenomaan pitää ja kannattaa tehdä "uhrauksia", ja kaikissa tapauksissa ne eivät varmaan tunnukaan uhrauksilta. Ihmettelen vain, onko toimittajalta tai asiantuntijoilta lähtenyt niinsanotusti mopo keulimaan. Ihmettelen myös vähän sitä, miten ne brittiläiset ja italialaiset äidit ja vauvat kuitenkin pärjäävät enimmäkseen ihan hyvin.
Sattuiko kukaan muu lukemaan eilisen Hesarin juttua? Millaisia ajatuksia se teissä herätti?
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Positiivisia juttuja
Ei raskaustesti sentään, herra paratkoon! Testipäivään on vielä aikaa (sorry, en halua paljastaa tarkkaa päivää täällä). Mutta olen sata kertaa positiivisemmalla mielellä kuin viime postausta kirjoittaessani. Kävimme viikonloppuna minilomalla, joka teki tosi hyvää. Oli ihanaa päästä irti arjesta, nukkua hotellissa, syödä ravintolassa ja saada ajatukset ihan muihin asioihin kuin hoitoon. Oli myös rentouttavaa olla vähän aikaa ilman tietokonetta. Olen huomaavinani, että liiallinen googlettelu ja lapsettomuusblogien lukeminen eivät välttämättä tee minulle hyvää, niin paljon vertaistukea kuin olenkin niistä saanut. Joskus olisi kuitenkin hyvä elää myös sitä elämää, joka ei sijaitse netissä.
Ajattelin tehdä listan asioista, jotka ovat tässä tilanteessa hyvin.
Ajattelin tehdä listan asioista, jotka ovat tässä tilanteessa hyvin.
- Ensimmäinen IVF-hoitomme onnistui (lopputulosta vielä tietämättäkin) paljon paremmin kuin uskalsin toivoa. Pistäminen sujui hyvin, ja kroppani kesti hormonit ilman pahempia sivuvaikutuksia ja kasvatti kivan määrän munasoluja. Punktio oli helpompi kuin olin pelännyt. Munasoluni olivat kypsiä ja kunnollisia. Mieheni ja minun sukusolut kykenivät hedelmöittämään toisensa, ja alkiot kykenivät jakautumaan. Yhden siirretyn lisäksi saimme yhdeksän alkiota pakkaseen.
- Jos raskaus ei lähde tästä kierrosta käyntiin, voidaan tehdä useita pakastetun alkion siirtoja. Mahdollista toista IVF:ää joutunemme harkitsemaan aikaisintaan ensi keväänä. Pakastetun alkion siirrot, tuttujen kesken PAS:t, ovat paljon kevyempiä hoitoja kuin IVF. Ja vaikka ne eivät ole ilmaisia, yhden PAS:n hinta on vain noin kolmannes kokonaisen IVF:n hinnasta.
- PAS:t voitaisiin todennäköisesti tehdä minun kohdallani luonnolliseen kiertoon kuten inseminaatiotkin. En joutuisi juurikaan pistelemään piikkejä enkä ostamaan kalliita lääkkeitä.
- Hoidossa ei tullut esille mitään konkreettista syytä, miksi emme voisi saada lapsia. Olemme nyt siis ikään kuin tuplasti selittämättömiä. Tämä voi tietysti olla toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia, mutta ei mennä nyt siihen.
- Jos raskaustesti on negatiivinen, saan lopettaa inhottavat Lugesteronit saman tien.
- Jos raskaustesti on negatiivinen, saan juoda viiniä ja syödä sushia.
- Jos raskaustesti on negatiivinen, voin taas mennä juoksulenkille. Kävin juoksemassa vielä ekan IVF-pistosviikon ajan, mutta sen jälkeen vatsa alkoi tuntua turhan tärähdysherkältä ja sittemmin olen tehnyt vain kävelylenkkejä. Olen aloittanut juoksuharrastuksen vasta lapsettomuusaikana, ja siitä onkin tullut suorastaan selviytymiskeino kaiken ahdistuksen keskellä. Mutta olen oppinut rakastamaan juoksemista myös ihan sen itsensä takia. Se nyt vain on minun lajini!
- Raskaustesti voi olla myös positiivinen.
torstai 19. syyskuuta 2013
Epätoivo
Kaikki viime viikon toivo ja taika on karissut pois. Jostain syystä minulla on vahva aavistus, että en tee ensi viikolla(kaan) positiivista raskaustestiä. Olo on juuri sellainen kuin aina ennen kuukautisten alkua, paitsi että Lugesteron vahvistaa kaikki oireet kymmenkertaisiksi. Finnejä, rasvaiset hiukset, kipeät ja paisuneet rinnat, palelua, ärtyisä ja alakuloinen olo. Vatsa ei sentään ainakaan toistaiseksi ole kipeä. Tiedän, että kaikki tuo voi johtua lääkkeistäkin. Mutta aavistuksilleni en voi mitään.
Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?
Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?
Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.
Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?
Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?
Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?
Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.
Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)