Tarina

Minä en ole niitä naisia, jotka ovat aina halunneet tulla äidiksi. Ajattelin kauan, että minun tehtäväni on jossain ihan muualla. En ole koskaan ollut "hyvä lasten kanssa" enkä ole pitänyt kaikista lapsista automaattisesti. Eihän sitä automaattisesti pidä kaikista aikuisistakaan. Olin jo täyttänyt kolmekymmentä, naimisissa, hyvässä ja vakaassa parisuhteessa, kun jokin pikkuhiljaa muuttui. Tuntui vahvasti, että seuraava askel on lapsen saaminen – että sillä tavalla elämän kuuluu mennä eteenpäin. Halusin sittenkin kokea sen kaiken.

Sitä askelta onkin sitten odotettu jo yli kolme vuotta. Ensimmäinen kesä oli ihana. En ole ehkä koskaan kokenut sellaista iloa ja intoa kuin silloin tajutessani, että niin ihana ja kokonaisvaltainen asia kuin äitiys voisi olla minunkin ulottuvillani. Tuntui siltä, että miehelläni ja minulla oli oma salaisuus. Olin varma, että tulisin nopeasti raskaaksi, enhän ollut käyttänyt hormonaalista ehkäisyä eikä tarvinnut odotella kierron luonnollistumista. Kaikki sukuni naiset olivat tunnetusti hedelmällisiä. Tunsin ihan selviä raskausoireita joka kuukausi. Suunnittelimme, miten selviäisin kesäjuhlista ja festareista alkuraskaudessa juomatta alkoholia. Haaveilin uutisen kertomisesta vanhemmille, ystäville ja työkavereille. Minulla oli määräaikainen työsuhde, mutta en olisi pelännyt jättäytyä silloin äitiyslomalle. Uskoin, että vauvan olisi aika tulla juuri siinä elämänvaiheessa ja että käytännön asiat kyllä järjestyisivät.

Syksyn kuluessa aloin vahvasti aavistella, että kaikki ei kävisikään niin helposti. En tiedä, mistä tuo tunne tuli; ei ollut mitään merkkejä, jotka olisivat vihjanneet siihen, että jokin olisi vialla. Vuoden yrittäminenhän on vielä ihan normaalia ja melko tavallistakin, varsinkin yli kolmekymppiselle naiselle. Olin aina ollut perusterve, en yli- enkä alipainoinen, hyvät elämäntavat. Silti asia huoletti ja suretti jo silloin. Tilannetta ei helpottanut se, että lähes kaikki tuntemani hedelmällisessä iässä olevat naiset, joilla ei vielä ollut lapsia, saivat vauvan tai tulivat raskaiksi meidän ensimmäisen yritysvuotemme aikana. Uusia raskausuutisia pulpahteli joka kuukausi, niiltäkin, joiden ei koskaan pitänyt edes haluta lapsia.

Aloin etsiä raskaaksitulovinkkejä netistä ja muistakin mahdollisista paikoista. Kokeilin ovulaatiotestejä, join greippimehua, otin pienen lasillisen punaviiniä illalla tiettyyn aikaan kuusta. Yritin olla stressaamatta ja toivomatta, yritin keskittyä työhön ja nauttia elämästä kaikilla muilla tavoilla. Koska sitten, kun olisi vauva, ei enää edes ehtisi sitä tai tätä! Ostimme uuden asunnon, jossa oli tyhjiä makuuhuoneita. Ne saivat väliaikaisesti toimia työ- ja vierashuoneina. Moni varmaan laski yhteen yksi plus yksi, vaikka emme haaveistamme julkisesti puhuneetkaan.

Monistakin eri syistä johtuen lähdimme selvittämään asiaa vasta reilusti yli kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Toivoin, että asia ratkeaisi luonnollista tietä, kun vain jaksaisi olla kärsivällinen ja yrittää sinnikkäästi. Niiden vuosien aikana tuli tietenkin luettua aiheesta lähes kaikki mahdollinen ja käytyä läpi monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Olin vuoroin kyyninen, toivoton, kärsivällinen, kohtaloni hyväksynyt, toiveikas, välinpitämätön. Niiden muutaman ensimmäisen ruusunpunaisen kuukauden jälkeen aloin suojella itseäni enkä uskaltanut enää edes haaveilla omasta vauvasta. Uskalsin aina ajatella vain ihan seuraavaan siirtoon asti: jos tulisin edes raskaaksi. Se ei vielä takaisi mitään, moni asia voisi edelleen mennä pieleen ja huoli ja pelko vain saisivat uusia muotoja, mutta sekin olisi meille jo voitto siinä tilanteessa.

Tutkimuksiin meno tuntui lopulta oikein hyvältä. Saimme vietyä vaikean asian eteenpäin, saisimme tietoa, koko jutusta saattoi puhua ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Lapsettomuusklinikalla näin, ettemme tosiaan olleet ainoita asian kanssa kamppailevia. Jotenkin minua lohdutti nähdä, että siellä oli niin paljon ihan samanlaisia pariskuntia: kolmekymppisiä, keskiluokkaisia, siististi pukeutuneita, hyvin koulutetun näköisiä. Minä en ehkä ollutkaan viallinen enkä ollut tehnyt mitään väärin. Lääkärikään ei ensikäynnin perusteella löytänyt elämäntavoistamme mitään parantamisen varaa eikä historiastamme mitään tekijää, joka voisi viitata alentuneeseen hedelmällisyyteen.

Kaikki mahdolliset tutkimukset tehtiin, eikä niistäkään löytynyt mitään selitystä. Minun hormonitoimintani oli kuulemma ikäiselleni huippuluokkaa (suvun naisethan olivat kaikki niin hedelmällisiä!), joten aikaa olisi vielä monia vuosia. Hyvät uutiset olivat toisaalta helpotus: mikään ei ollut ainakaan peruuttamattomasti vialla. Eikä ollut mitään näkyvää estettä sille, että voisimme saada lapsen vielä ihan luonnollistakin tietä. Toisaalta olisi helpottavaa saada asialle jokin syy, jota olisi voitu hoitaa tai jonka eteen olisin itse voinut tehdä jotakin. Lääkäri epäili itsekin, että näin pitkään kestäneen lapsettomuuden taustalla voisi olla jonkinlaisia solutason ongelmia, jotka selviäisivät vasta korkeintaan koeputkihedelmöitysvaiheessa.

Keväällä ja kesällä kokeiltiin kuitenkin kahta kevyttä hoitoa eli inseminaatiota (ilman lääkitystä); sen useampia lääkäri ei halunnut suositellakaan. En uskaltanut suhtautua niihin kovin toiveikkaasti, eivätkä ne toivottua tulosta tuottaneetkaan. Nyt olemme ottamassa kovempia aseita käyttöön: ensimmäinen IVF- eli koeputkihdelmöityshoito on pian ovella. Enkä oikein tiedä, miten suhtautuisin siihenkään. Kuulemmeko kohta todella huonoja uutisia? Vai – uskaltaako tätä enää edes kirjoittaa – niitä todella hyviä? Uskallanko toivoa? Onko toivo hyvä vai paha?

Olen elänyt kolmisen vuotta jonkinlaisessa välitilassa, odottaen pääsyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Tänä aikana olen toki kokenut paljon muutakin, edennyt urallani, saanut paljon hyvää, oppinut itsestäni ja kasvanut ihmisenä. Olisin kuitenkin täysin kypsä siirtymään eteenpäin tästä odotushuoneesta – joko niin, että saisimme sen hartaasti odottamamme lapsen, tai sitten niin, että jatkaisimme muulla tavoin eteenpäin. Seuraavan vuoden aikana tapahtuu varmasti paljon ratkaisevia asioita. Toivottavasti tiedän sen jälkeen, mikä ovi meille aukeaa.