Perhe-elämää

Sunnuntai-ilta.

Vauva nukahtaa yöunilleen ihan poikkeuksellisen aikaisin, iltayhdeksältä.

Takana mukava, rauhallinen viikonloppu. Ikkunoissa marraskuun pimeys ja hiljalleen ropisevat sadepisarat.

Kaadetaan lasilliset viiniä (juu, juon silloin tällöin lasillisen, vaikka ollaan täysimetyksellä).

Isä ja äiti hakeutuvat lasit kädessä eri huoneisiin tuijottamaan omien läppäreidensä ruutuja. Isä tekee työjuttuja ja hakee puolileikillään uutta työtä. Äiti tekee työjuttuja ja surffailee blogeissa ja Facebookissa.

Niin. Halusin vain sanoa, että kaikkien lapsettomuussurujen jälkeen me ollaan nykyään ihan tavallinen pariskunta ja perhe. Tavallista onnellisempi kyllä, totta kai. Meidän murheet ja ongelmat ovat todella pieniä. En ikinä lakkaa ihmettelemästä tätä onnea ja kiitollisuutta.

Onni

Tarkalleen vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja: ensimmäinen IVF-hoitokierroksemme oli käynnissä. Olen iloinen, että minun tuli dokumentoitua juuri sen kierron tunnelmia (tänne blogiin siis). Tosin muistan ne vielä hyvin lukemattakin; tapahtumat ja tunteet ovat niin elävinä mielessä, että on suorastaan vaikea uskoa, että niistä on kulunut jo kokonainen vuosi. Eilisestä tasan vuosi sitten olin klinikalla munasolupunktiossa, töpöttelin kotiin vatsa särkevänä lyhyin askelin, nukuin sohvalla untuvapeiton alla ja olon parannuttua söin myöhäisen lounaan lähikulmien nepalilaisessa ravintolassa. Samaan aikaan klinikan laboratoriossa meidän sukusolumme kohtasivat toisensa petrimaljalla, ja yhdessä kohtaamisessa syntyi nyt kolmikuisen tyttäremme alku. Tästä päivästä vuosi sitten soitin iltapäivällä värisevällä äänellä klinikalle ja kyselin hedelmöittymistulosta, sain hyviä uutisia. Ylihuomisesta vuosi sitten kohtuuni tuikattiin yksi pieni ihmisalkio ja näin (tai halusin nähdä) enteen tulevasta lapsestamme. En muuten koskaan onnistunut näkemään ultralaitteen monitorilla sitä kuuluisaa valkoista pistettä, mutta on sen täytynyt siellä olla, koska nyt se jo hymisee unissaan pinnasängyssään. Miten vuosi voikin mennä niin nopeasti?

Kävin taas tänään vauvan kanssa vaunulenkillä samoilla metsäpoluilla, joilla olen kävellyt ja juossut monesti ennenkin viime vuosien aikana. Toukokuussa häntä odottaessani kävelin siellä lähes joka päivä. Pihlajat ovat nyt täynnä upean punaisia marjoja. Kun tyttäremme syntyi kesäkuun alussa, ne kukkivat valkoisena vaahtona. Ihailin pihlajankukkia jopa Kätilöopiston huoneemme ikkunasta. Syksyinen luonto on kaunis eri tavalla kuin alkukesäinen. Nyt rakastan jokaista marjaa, lehteä ja ruohonkortta ihan vain siitä syystä, että ne ovat kasvaneet tänä samana uskomattomana ja ihanana kesänä, jolloin vauvamme tuli maailmaan. Melkeinpä surettaa, kun tämän kesän lehdet alkavat putoilla ja kukat lakastua. Haluaisin säilöä koko tämän hetken pulloon luontoineen päivineen.

Olen oppinut elämään vähän paremmin hetkessä kuin viime postaukseni aikaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta olen saanutkin vähän tehtyä joitakin rästihommia, pikkuhiljaa. Tässä ja nyt on hyvä olla. Muutamana iltana olen tehnyt ihan vähäsen työjuttuja kotona. Sekin tuntuu hyvältä: minulla on yhä työminäni tallella, osaan vielä, innostun ja keksin uutta. Yhtä hyvältä tuntui kuitenkin sulkea tietokone ja kömpiä pimeässä sänkyyn jo nukkuvien vauvan ja miehen viereen. Kaikki asiat elämässä ovat aika lailla tasapainossa juuri nyt.

Raskauden jälkeen

Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa: haavat parantuneet hyvin, kohtu kutistunut eikä aristava. Paino on jopa vähän alle lähtöpainon, hemoglobiini tosi hyvä (141!), verenpaine alhainen. Ehkäisystäkin puhuttiin, ja mahdollisesta uudesta raskaudesta ja lapsettomuustaustasta. Lopuksi sain jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten.

Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.

Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.

Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.

Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...

Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.

Sairaalapäiviä

Nyt ei mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta haluan kirjoittaa seuraavaksi muutaman sanan vauvan ensimmäistä päivistä eli siitä ajasta, jonka vietimme sairaalassa synnytyksen jälkeen. Synnytyskertomushan päättyi siihen, kun meidät siirrettiin synnytysosastolta vuodeosastolle, minut pyörätuolilla sillä olin pyörtyä kun yritin kävellä. Saimme onneksi perhehuoneen ja vieläpä yhden osaston parhammista: siinä oli oma suihku ja wc. Jos jostakin haluaisin antaa Kätilöopistolle palautetta, niin siitä, että perhehuoneita ei ole tarpeeksi eikä niitä voi varata etukäteen. Mekin kuulimme saavamme perhehuoneen vasta siinä vaiheessa, kun lähdimme siirtymään osastolle. Ymmärrän kyllä, että huoneiden riittävyys on tilakysymys ja että Naistenklinikan remontti vielä vaikeuttaa tilannetta, mutta ainahan voi haaveilla.

Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja.  Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)

Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.

Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.

Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.

Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.

Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin  pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.

En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.

Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.

Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai

Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!

Tiheää imua ja pitkiä yöunia

Vauva täytti kuukauden ja on vihdoinkin kirinyt takaisin syntymäpainoonsa ja ohikin. Tasan neljän viikon ikäisenä hän painoi neuvolassa 4140 g! Saimme luvan vähentää korvikkeen käyttöä, mutta kerran tai kaksi päivässä hän vielä syö sitä, tarpeen mukaan. Ilmeisesti maitoa erittyy enemmän kuin alussa, koska tyttö ei enää asu rinnalla eikä vaikuta koko ajan nälkäiseltä. Yksi syöttö saattaa silti kestää tunnin tai puolitoista, joten melkoista tiheän imun kautta tässä on eletty.

Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)

Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu  hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.

Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.

Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"

Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!

Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.

Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.

Kaksiviikkoinen

On juhannusaatto. Tänä vuonna se ei eroa juuri mitenkään tavallisista arkipäivistä, sillä mies on ollut isyyslomalla vauvan syntymästä asti ja olemme olleet kolmestaan kotona jo monta päivää. Kotijuhannus, vähän parempaa ruokaa, sadetta, hiljainen kaupunki. Rakas pieni tyttömme on tänään kaksi viikkoa ja yhden päivän vanha. Kirjoittelen tähän joitakin sekalaisia havaintoja ja ajatuksia näistä ensipäivistä.

- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?

- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.

- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.

- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.

- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...

- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.

- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.

- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.

Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi:  How old is your baby? 

Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.

Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.

Raskauden loppumetreillä

Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.

Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.

Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.

Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.

Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.

Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.

Lomalla

Olen nyt ollut noin viikon verran äitiyslomalla. Tilassa, jonne en välillä enää uskonut pääseväni ikinä. Tämä on ollut ihan mahtavaa aikaa! Viimeinen viikko töissä oli jo vähän raskas, kaikenlaista piti saada valmiiksi, ajatukset harhailivat muualla ja pitkissä palavereissa oli väliin tukalaa istua. Ensimmäisenä lomapäivänä olin kuitenkin heti paljon pirteämpi ja energisempi. Kaikki on niin paljon kevyempää, kun saa tehdä hommia omassa tahdissaan ja esimerkiksi nukkua juuri silloin ja sen verran kuin tuntuu hyvältä. Minulla on varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, ja olen nauttinut kovasti kotona puuhailusta: tehnyt hyviä ruokia, siivonnut kaappeja, järjestänyt omia ja vauvan tavaroita, heittänyt rojua kierrätykseen ja sen sellaista. Osa on hommia, jotka olisi pitänyt tai kannattanut tehdä jo pari vuotta sitten, mutta en vain lapsettomuusahdistuksessani jaksanut tarttua niihin eivätkä ne tuntuneet edes tärkeiltä. Nyt huomaan, kuinka helppoja ja nopeita useimmat rästihommat sittenkin ovat ja kuinka hyvä mieli niiden hoitamisesta tulee.

Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...

Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.

Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.

Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.

Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?

Silloin ja nyt

Vuosi sitten maaliskuun alussa hakeuduimme lopultakin lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin yksityiselle klinikalle. Yritystä ja toivomista oli siinä vaiheessa takana jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Muistan hyvin, miltä tuntui soittaa klinikalle ja mennä ensimmäistä kertaa käymään siellä. Puhelinsoitto jännitti ehkä enemmän kuin mikään koskaan, enkä tahtonut millään saada painettua vihreän luurin kuvaa. Jollain tavalla kaikkein eniten pelotti sanoa asia ensimmäistä kertaa ääneen, se teki ongelmasta ikään kuin todellisemman ja vakavamman. Siihen asti se oli ollut olemassa vain meidän omassa maailmassamme, nyt siitä tuli lääketieteellinen fakta.

Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.

Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.

Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.

Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut.  Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.

Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.

Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.

Seesteinen keskiraskaus

Rv 22+5 tänään. Olen voinut tosi hyvin viimeisen reilun kuukauden ajan, toisin sanoen siitä lähtien kun pahoinvointi loppui. Ei selkäkipuja, ei liitoskipuja, ei närästystä, ei turvotusta, ei verenvuotoja. Ainoat raskausvaivat tällä hetkellä ovat ajoittainen väsymys – herään joka yö kerran käymään vessassa, ja sen jälkeen on vaikea saada unen päästä uudelleen kiinni – sekä nenän tukkoisuus. Jälkimmäistä on helpottanut turvallinen ja kivantuoksuinen öljy-mentoli-suihke. Lisäksi viime päivinä on ollut pieniä rytmihäiriöitä, mutta niitä minulla on ajoittain muutenkin ja ne ovat ilmeisesti aika tavallisia raskauden aikana. Olen tosi kiitollinen näin helposta raskauden vaiheesta ja samalla tiedostan koko ajan, että vaivoja saattaa ilmetä minä päivänä hyvänsä. Toisaalta olen vähän sitä mieltä, että olen jo kärsinyt oman osani raskausvaivoista kovan ja pitkään kestäneen pahoinvoinnin muodossa. Viimeisen kerran (tai ainakin toistaiseksi viimeisen) oksensin rv 18+0 suoraan kadunvarteen, huoh...

Vatsa alkoi näkyä vaatteiden altakin siinä joulun maissa, ja tammikuun aikana se on kasvanut kohisten. Nyt se on jo varsin pallomainen. Ilmeisesti se ei ihan valtavan suuri kuitenkaan vielä ole, koska juuri pari päivää sitten kerroin raskaudesta yhdelle työkaverille ja hän ei ollut ainakaan omien sanojensa mukaan huomannut mitään. Ensi viikolla on taas neuvolakäynti, ja silloin vatsan kasvua pitäisi jo mitattaman. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan noin 5 kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta; aika kohtuullista kai.

Vauva on tällä viikolla alkanut liikkua aktiivisemmin myös päiväsaikaan. Tai sitten liikkeet ovat vain voimistuneet niin, että ne on helpompi tuntea. Rakenneultran mukaan minulla on istukka kohdun etuseinämässä, ja vatsassa on toden totta kohta, jossa liikkeitä ei juurikaan tunnu.

Ostin eilen ihka ensimmäiset vauvanvaatteet tulevalle lapsellemme. Lindexin Newborn-mallistossa oli niin suloisia, vaaleita, neutraaleja pukineita. Söpöjä ne ovat kyllä muissakin liikkeissä. Kiikuttaessani ostoksia kassalle tuli taas se hämmentävä tunne, joka on tullut ekalla kerralla neuvolassa, Kätilöopistolla, äitiysvaatteita ostaessa, alkoholitonta kuohuviiniä pyytäessä jne.: olenko minä ihan oikeasti tässä ostamassa vaatteita meidän vauvalle? Jokainen rajapyykki, jokainen ekakerta tekee vauvan odotuksesta vähän konkreettisempaa. Kotona en malttanut laittaa pikku vaatteita kaappiin (tai pyykkikoriinhan ne oikeastaan ihan ensiksi menevät) vaan jätin ne näkyville yhden tuolin selkämykselle. Siinä niitä on helppo silitellä aina ohi kulkiessaan. Tuntuu jo vähän siltä, kuin niihin olisi tarttunut pieni palanen sitä persoonaa, jonka päälle ne sitten kesällä puetaan.

Elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri nyt. Totta kai odotan jo alkukesää ja vauvan syntymää, mutta en mitenkään malttamattomana. Nautin joka hetkestä ja jokaisesta uudesta kokemuksesta jo ennen sitä. Elämä on jotenkin helppoa ja kevyttä, niin erilaista kuin vielä vajaa vuosi sitten. Ei ole kiire minnekään. Ei ole tietoakaan siitä painavasta, ahdistavasta epätietoisuudesta, joka leimasi kaikkea monen vuoden ajan. Tässä ja nyt on hyvä olla.

Ultra bra

Meillä oli tällä viikolla aika niskaturvotusultraan eli ensimmäiseen julkisen puolen tarjoamaan seulontatutkimukseen. Oli todella kaunis alkutalven päivä, aurinko paistoi ja maa oli kevyessä kuurassa. Jouduin käymään tutkimuksessa kesken työpäivän ja selitin jotain epämääräistä lääkärikäynnistä. Minun oli loppuun asti vaikea uskoa, että minä olen todella tässä 65A:n bussissa, matkalla asiakkaaksi Kätilöopistolle, jossa olen aina tähän asti saanut käydä vain muiden vauvoja katsomassa. Mutta totta se oli, vastaanottovirkailijan tietokoneelta löytyivät minun henkilötietoni ja minulle varattu aika.

Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.

Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3

Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!

Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."

Niinpä niin.

Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.