Ihan kohta

Nyt eletään jänniä aikoja! Kuukautiset alkoivat tänään, ja se tarkoittaa sitä, että huomenillalla pistän ensimmäisen IVF-hormonipiikin. Soitin heti aamulla klinikalle, ja mukava kätilö otti tiedot ylös ja kertasi kanssani piikitysprosessin. Ensimmäinen seurantaultra on vasta maanantaina, onneksi jo aamulla. Tuntuu aika hurjalta, että joudumme pistämään noin monta päivää omin päin ilman kenenkään valvontaa, mutta kaipa ne siellä tietävät, mitä tekevät. Aina voi onneksi soittaa, jos ongelmia ilmenee.

Punktion ajankohtaa en vielä tiedä, eikä sitä kuulemma yleensä päätetä ensimmäisessä kontrolliultrassakaan vaan myöhemmin. Töiden järjestelyn kannalta se on vähän harmi, mutta toisaalta kuka tahansa voi sairastua yllättäen ja joutua pariksi päiväksi sairauslomalle. Ei kai tämä sen kummempaa ole.

Huomaan, että suhtaudun koko koeputkihoitoon ensisijaisesti lääketieteellisenä ihmiskokeena. Minusta on ihan mielenkiintoista nähdä, miten kroppani reagoi isoihin hormonimääriin, mitä punktiosta saadaan saaliiksi ja miten itse jaksan hoidot henkisesti ja fyysisesti. Kummallinen potilas? ;) No, biologia ja kemia olivat lukiossa lempiaineitani ja harkitsin joskus jopa lääkikseen hakemista. Vaikka luonnontieteistä ei lopulta tullutkaan uraa, jonkinlainen kiinnostus on jäänyt. Sen sijaan en uskalla ollenkaan ajatella sitä mahdollisuutta, mikä tämän hoitosyklin päässä saattaa odottaa: kolmas perheenjäsen? Meille? Pessimisti ei pety, kun ei mitään odotakaan.

Toisaalta taas. Viimeisten parin kuukauden aikana olen ihmeekseni huomannut olevani jokseenkin sinut lapsettomuuden kanssa, hyväksynyt sen osaksi elämääni ja jopa totutellut ajatukseen, että se saattaa olla lopullinen asiaintila. Mutta niin vain taas vihlaisi kovaa, kun kuulin tänään sattumalta töissä, että eräs etäisesti tuntemani, toisessa kaupungissa työskentelevä kollegani odottaa vauvaa. Ei niin, että se olisi millään tavalla minulta pois (siitä vaiheesta olen onneksi jo päässyt yli). Mutta ihmettelen ihan aidosti, miten kaikki muut voivat onnistua ja me rämmitään aina vain tässä samassa suossa, vuodesta toiseen.

Ilta on muutenkin ollut vähän vaikea. Ärsyttää, surettaa, pelottaa, väsyttää. Sanoinkin miehelleni, että hoito olisi helpompi kestää, jos voisi käpertyä seuraaviksi neljäksi viikoksi omaan kotiin eikä tarvitsisi tavata muita ihmisiä. Olo helpotti vasta juoksulenkillä, niin kuin aina käy. Tulee mitä on tullakseen, kyllä se kestetään!