Nopeasti vähän kuulumisia työpäivän lomasta. Olen nyt kahtena iltana pistänyt itseeni follikkelia stimuloivaa hormonia. Ensimmäisellä kerralla hermostutti. Hoitajan demonstroidessa kaikki näytti harvinaisen selkeältä, mutta pistosopetuksesta oli ehtinyt kulua jo kolme viikkoa, kun viimein päästiin tositoimiin. Miehelläni oli opit selvästi paremmin muistissa, ja hän kiinnitti näppärästi lääkeampullin ja neulan pistoskynään. No, hänen ei tarvitse konkreettisesti pistää piikkiä eikä varsinkaan omaan lihaansa, joten on kenties helpompi keskittyä tekniikkaan. Pistäminen sujui kyllä hyvin heti ekalla kerralla – sain kaiken lääkkeen tuikattua siististi vatsanahkaani, pisaraakaan ei mennyt hukkaan eikä pistoskohtaa hetken päästä edes erottanut silmällä.
Henkisesti piikittäminen onkin ollut isompi juttu. Muistan koko ajan, että vatsassani uiskentelee hevoskuurillinen ylimääräistä hormonia, ja pohdin mitä se tekee munasarjoilleni. Ainakin hormonit ovat löytäneet tiensä oikeaan paikkaan; alavatsassa tuntui jo eilen ovulaatiomaista kiristelyä ja pinkeyttä, ja farkut puristavat oudosti mahan kohdalta. Onneksi käytän muutenkin paljon mekkoja ja hameita, joiden alle vatsan saa helpommin piiloon. Kukaan tuskin ihmettelee mitään, jos kuljen koko ensi viikon mekossa.
Muuten olo on ihan normaali eikä mitään sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Vielä kolme piikkiä, sitten saan kuulla lääkäriltä, mitä hormonit ovat saaneet aikaan.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu jotenkin ihanalta tuntea konkreettisesti, että vatsassa on jotain meneillään. Ihan kuin toivo, joka on ollut minulta tosi kauan hukassa, nostaisi hiukan päätään.
Ihanaa, että toivo on nostanut päätään. Ihana tunne.
VastaaPoistaMiten siellä muuten voidaan? Taisit olla jo ultrassakin? Itse olen menossa huomenna tarkistamaan tilannetta. Onpa kiva, kun on joku, joka on samassa tilanteessa ja hoitomme etenee vielä melko lailla samaan tahtiin. Kiva vaihtaa ajatuksia. :)
Jee, ihkaensimmäinen kommentti blogiini! Kiitos!
VastaaPoistaVoin oikein hyvin, välillä jopa unohdan meneillä olevan hoidon hetkeksi, kun olo on niin normaali. ;) Olin tosiaan jo ekassa kontrolliultrassa, ja kaikki oli kunnossa. Taidan kirjoittaa siitä tarkemmin uuteen postaukseen. On kyllä tosi kivaa, että on vertaistukea. <3 Oikeassa elämässä en halua kertoa ystävilleni ainakaan hoitojen tarkoista aikatauluista, eikä mieskään koe tätä ihan samalla lailla kuin minä, ihan biologisista syistä siis. Joten kiitokset myötäelämisestä sinulle, Helmi!