Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa: haavat parantuneet hyvin, kohtu kutistunut eikä aristava. Paino on jopa vähän alle lähtöpainon, hemoglobiini tosi hyvä (141!), verenpaine alhainen. Ehkäisystäkin puhuttiin, ja mahdollisesta uudesta raskaudesta ja lapsettomuustaustasta. Lopuksi sain jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neuvola. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neuvola. Näytä kaikki tekstit
perjantai 1. elokuuta 2014
tiistai 13. toukokuuta 2014
Lääkärissä, osa 2
Kävin viime viikolla neuvolalääkärin vastaanotolla toisen kerran raskauden aikana. Rutiinikäynti, joka tehdään noin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa. Vastaanotto alkoi yllätyksekseni ultratutkimuksella, jossa varmistettiin vauvan olevan oikeassa asennossa. Olin kuvitellut, että neuvolassa ei ultrata lainkaan, koska lääkärinkään huoneessa ei ole ollut ultralaitetta. Ei siellä ollut nytkään, mutta menimme käymään toisessa huoneessa, jossa lääkäri suoritti tämän osan tutkimuksesta. Pääsin siis näkemään vilauksen vauvastamme ensimmäistä kertaa sitten tammikuisen rakenneultran! Kovin paljoa ei kylläkään näkynyt, koska tutkimus oli hetkessä ohi ja vauva on nyt sen verran suuri, että kuvaan mahtui kerrallaan vain pieni osa hänestä. Laitteetkaan eivät ehkä olleet yhtä hyvät kuin Kätilöopistolla? Joka tapauksessa pikkuinen lepäili mahassa pää alaspäin niin kuin pitääkin. Lääkärin mukaan pää oli jo matkalla lantion sisään mutta liikkui kuitenkin vielä vähän. Olen siis tulkinnut oikein ne vihlovat tuntemukset lantion luissa ja rustoissa: siellä se kaivautuu alaspäin.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Neuvola ja perhevalmennus
Viime aikoina olen päässyt nauttimaan Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston palveluista oikein kunnolla. Kahden viikon sisällä on ollut neuvolakäynti ja kaksi perhevalmennuskertaa. Helsinki on muuten hiljattain päivittänyt äitiysneuvolaohjelmaansa, terveydenhoitajan vastaanottokertoja on vähennetty ja käyntejä sijoiteltu tasaisemmin eri viikoille. Minulla oli aikoinaan ensimmäinen neuvolakäynti viikolla 8 ja seuraava vasta kahden ja puolen kuukauden päästä (rv 19), vähän tuoreemmat odottajat saavat nyt käydä myös viikoilla 13–16. Ensimmäistä lääkärikäyntiä on myös aikaistettu. Koska olen ikään kuin vanhan ja uuden ohjelman väliinputoaja, minulle tulee nyt vähemmän terkkarikäyntejä kuin kummankaan ohjelman mukaan kuuluisi. No ehkä minä selviän, kun kaikki on koko ajan sujunut niin hyvin eikä minulla ole ollut paljoa kysymyksiäkään. :)
Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.
Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.
Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.
Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.
Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!
Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.
Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.
Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.
Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.
Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!
torstai 6. maaliskuuta 2014
Oppikirjojen mukaan
Tällä viikolla (rv 27+x) kävin ensimmäistä kertaa neuvolalääkärin pakeilla. Neuvolakäynneistä on tullut minulle oikein juhlapäiviä, ja odotan niitä innolla jo pari viikkoa etukäteen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen kai ennenkin kirjoittanut siitä, miten minulle on tärkeää, että joku ammattilainen toteaa kaiken olevan hyvin. Jokainen uusi rivi äitiyskortissa on yksi saavutettu etappi tällä pitkällä matkalla, jonka ensimmäiset kolme vuotta poljettiin aivan paikoillaan.
Ennen lääkärikäyntiä piti tehdä tavanmukainen virtsatesti sekä mitata itse paino ja verenpaine erillisessä pisteessä. Pissatesti oli puhdas ja verenpaine melko matala kuten ennenkin. Puntari näytti nyt kilon verran isompaa lukemaa kuin kuukausi sitten, kuutisen kiloa enemmän kuin lähtötilanteessa. Ei paha. Tiedän, että painonnousu on hyvin yksilöllistä eikä isompikaan painonlisäys olisi perushoikalla naisella vaarallista. Tuntuu kuitenkin kivalta, kun paino on kasvanut noinkin maltillisesti: varmasti oma olo olisi raskaampi ja liikkuminen vaivalloisempaa, jos painaisin vaikka 12 kiloa enemmän kuin syksyllä.
Lääkärikäynti oli tosi nopea ja rutiinimainen; olin vastaanottohuoneessa sisällä ehkä kymmenen minuuttia! Sinä aikana lääkäri ehti kuitenkin kysellä voinnista, tehdä tutkimukset ja kirjata tiedot koneelle ja äitiyskorttiin. Hän oli ihan mukava vanhempi nainen, eikä minulle jäänyt käynnistä mitenkään kiireistä vaikutelmaa. Nyt vatsaani mittailtiin ensimmäistä kertaa (ihan tavallisella mittanauhalla!), ja kohdunpohjan korkeus oli 24,5 cm. Lääkäri näytti myöhemmin koneelta, että mitta on tismalleen keskikäyrällä viikkoihin nähden, ei erityisen pieni eikä suuri. Sydänääniä kuunneltiin myös, ne olivat hieman rauhallisemmat kuin aikaisemmilla kerroilla. Sitten lääkäri katsoi vielä kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan kiinni niin kuin pitääkin. Vauvan tarjonnasta ei vielä ollut puhetta; itse joudun ihan puhtaasti arvailemaan, miten päin hän mahtaa vatsassa milloinkin olla.
Hemoglobiinia ei tällä kertaa mitattu, mutta sain kehotuksen alkaa syödä nyt lisärautaa, koska arvo oli jo kuukausi sitten vain vähän yli 120 ja lienee laskenut siitä. Vatsavaivojen pelossa olen toivonut koko ajan, että välttyisin rautatableteilta, mutta kävin nyt kuitenkin kuuliaisesti ostamassa niitä. Minä en syö punaista lihaa lainkaan, ja vaikka yritän kompensoida sitä ruisleivällä, pinaatilla ja sen sellaisilla, on kai ihan järkevää nauttia tässä tilassa ylimääräistä rautavalmistetta. (Jos tulee kauhea ummetus, aion kyllä lopettaa! ;) )
Lopuksi lääkäri totesi raskauteni etenevän "oppikirjojen mukaan" ja sanoi, että tämä oli tässä, ellei itselläsi ole jotain mielen päällä. Minulla ei ollut, ja sanottiin kiitos hei. Välillä tulee vastaanotoilla sellainen olo, että pitäisikö sitä oikein yrittämällä yrittää keksiä joitain kysymyksiä tai huolenaiheita, kun monilla muillakin tuntuu niitä olevan. Toisaalta olen aina ennenkin ollut varsin perusterve, ja esimerkiksi lapsettomuusklinikallakin olimme varmaan tosi helppoja asiakkaita: ei itketty, ei kysytty liian vaikeita, oltiin otettu etukäteen hyvin selvää asioista jne. (Totta kai asiakkaalla tai potilaalla on oikeus itkeä ja kysellä vastaanotolla ilman, että hänet leimattaisiin hankalaksi tapaukseksi, en minä sitä tarkoita!) Pitää tietenkin olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja kyllä minä olenkin. Välillä tulee vieläkin hetkiä, jolloin on vaikea uskoa, että onni olisi tosiaan kääntynyt ja meidänkin tarinamme voisi päättyä onnellisesti.
PS. Jos olet raskaana etkä ole vielä lukenut tämänpäiväisen Hesarin juttua kohtukuolemista, ystävän neuvo: älä lue sitä! Ihan kauhean surullista.
Ennen lääkärikäyntiä piti tehdä tavanmukainen virtsatesti sekä mitata itse paino ja verenpaine erillisessä pisteessä. Pissatesti oli puhdas ja verenpaine melko matala kuten ennenkin. Puntari näytti nyt kilon verran isompaa lukemaa kuin kuukausi sitten, kuutisen kiloa enemmän kuin lähtötilanteessa. Ei paha. Tiedän, että painonnousu on hyvin yksilöllistä eikä isompikaan painonlisäys olisi perushoikalla naisella vaarallista. Tuntuu kuitenkin kivalta, kun paino on kasvanut noinkin maltillisesti: varmasti oma olo olisi raskaampi ja liikkuminen vaivalloisempaa, jos painaisin vaikka 12 kiloa enemmän kuin syksyllä.
Lääkärikäynti oli tosi nopea ja rutiinimainen; olin vastaanottohuoneessa sisällä ehkä kymmenen minuuttia! Sinä aikana lääkäri ehti kuitenkin kysellä voinnista, tehdä tutkimukset ja kirjata tiedot koneelle ja äitiyskorttiin. Hän oli ihan mukava vanhempi nainen, eikä minulle jäänyt käynnistä mitenkään kiireistä vaikutelmaa. Nyt vatsaani mittailtiin ensimmäistä kertaa (ihan tavallisella mittanauhalla!), ja kohdunpohjan korkeus oli 24,5 cm. Lääkäri näytti myöhemmin koneelta, että mitta on tismalleen keskikäyrällä viikkoihin nähden, ei erityisen pieni eikä suuri. Sydänääniä kuunneltiin myös, ne olivat hieman rauhallisemmat kuin aikaisemmilla kerroilla. Sitten lääkäri katsoi vielä kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan kiinni niin kuin pitääkin. Vauvan tarjonnasta ei vielä ollut puhetta; itse joudun ihan puhtaasti arvailemaan, miten päin hän mahtaa vatsassa milloinkin olla.
Hemoglobiinia ei tällä kertaa mitattu, mutta sain kehotuksen alkaa syödä nyt lisärautaa, koska arvo oli jo kuukausi sitten vain vähän yli 120 ja lienee laskenut siitä. Vatsavaivojen pelossa olen toivonut koko ajan, että välttyisin rautatableteilta, mutta kävin nyt kuitenkin kuuliaisesti ostamassa niitä. Minä en syö punaista lihaa lainkaan, ja vaikka yritän kompensoida sitä ruisleivällä, pinaatilla ja sen sellaisilla, on kai ihan järkevää nauttia tässä tilassa ylimääräistä rautavalmistetta. (Jos tulee kauhea ummetus, aion kyllä lopettaa! ;) )
Lopuksi lääkäri totesi raskauteni etenevän "oppikirjojen mukaan" ja sanoi, että tämä oli tässä, ellei itselläsi ole jotain mielen päällä. Minulla ei ollut, ja sanottiin kiitos hei. Välillä tulee vastaanotoilla sellainen olo, että pitäisikö sitä oikein yrittämällä yrittää keksiä joitain kysymyksiä tai huolenaiheita, kun monilla muillakin tuntuu niitä olevan. Toisaalta olen aina ennenkin ollut varsin perusterve, ja esimerkiksi lapsettomuusklinikallakin olimme varmaan tosi helppoja asiakkaita: ei itketty, ei kysytty liian vaikeita, oltiin otettu etukäteen hyvin selvää asioista jne. (Totta kai asiakkaalla tai potilaalla on oikeus itkeä ja kysellä vastaanotolla ilman, että hänet leimattaisiin hankalaksi tapaukseksi, en minä sitä tarkoita!) Pitää tietenkin olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja kyllä minä olenkin. Välillä tulee vieläkin hetkiä, jolloin on vaikea uskoa, että onni olisi tosiaan kääntynyt ja meidänkin tarinamme voisi päättyä onnellisesti.
PS. Jos olet raskaana etkä ole vielä lukenut tämänpäiväisen Hesarin juttua kohtukuolemista, ystävän neuvo: älä lue sitä! Ihan kauhean surullista.
torstai 6. helmikuuta 2014
Neuvolapalveluista ja elämän muuttumisesta
Tällä viikolla oli taas neuvolakäynti, järjestyksessään kolmas. Kaikki eivät varmaan koe näin, mutta minusta on aina kivaa mennä neuvolaan, ja oikein odotan käyntejä etukäteen. Tuntuu mukavalta, kun joku asiantuntija seuraa raskauden kulkua ja toteaa, että omat mittani ja arvoni ovat normaalit. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että tässä ollaan raskaana, eikä sekään ole itsestäänselvyys, että kotimaassa on näinkin hyvin toimiva julkinen terveydenhuolto.
Ohjelmassa oli ensin perusjuttuja: pissatesti (puhdas), verenpaine (hyvä), paino ja hemoglobiini. Painoa oli nyt kertynyt 3 kg neljässä viikossa, mutta kuitenkin yhteensä vasta viitisen kiloa koko raskauden aikana. Terveydenhoitaja sanoi olevan ihan normaalia, että painonnousu on välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Vatsaa ei mitattu, mutta hän totesi sen olevan silmin nähden kasvanut viime kerrasta. Hoikilla naisilla on kuulemma lähes aina niin, että maha todellakin pullahtaa näkyvästi esiin muusta vartalosta.
Hemoglobiiniarvoni oli edelleen 122, mistä olen tosi iloinen. Äidinpuoleisessa suvussa lähes kaikilla naisilla on huono hemoglobiini, ja minullakin se oli lapsena alhainen. Teini-iästä alkaen se on kuitenkin ollut ihan hyvä, ja olen joskus luovuttanut vertakin. En syö punaista lihaa, mutta varsinkin nyt raskausaikana olen yrittänyt kiinnittää raudansaantiin muutoin erityistä huomiota: syön lähes pelkästään ruisleipää ja lounaalla valitsen mielelläni sellaisen ruoan, jossa on pinaattia. Ei huvittaisi joutua käyttämään mitään rautalisää, koska ne aiheuttavat kuulemma usein ummetusta... Onneksi nyt ei ole mitään akuuttia pelkoa asiasta!
Sitten kuunneltiin taas vauvan sydänääniä, ja hoitaja tunnusteli kohdun kasvua vatsanpeitteiden läpi. Vauvalla oli taaskin hurja syke, neuvolakorttiin kirjattiin +150. Sopii hyvin saamaamme tyttöennusteeseen. Terkkaria nauratti, kun vauvan syke meni aluksi oikeaa kiitolaukkaa mutta rauhoittui sitten vähän, ihan kuin pikkuinen olisi ymmärtänyt, että ei tämä tutkiminen niin vaarallista olekaan. Kohtu on kuulemma kasvanut hyvin, korkein kohta on jo kymmenisen senttiä navan yläpuolella. Ei ihme että mahaa välillä oikein kiristää, kun kudokset venyvät.
Tällä kerralla sain myös raskaustodistuksen Kelaa varten, aika juhlavaa! Lisäksi oli tarkoitus käydä läpi niin sanottua perheen voimavarakyselyä, ja mieskin oli tullut sitä varten mukaan. Olimme täyttäneet lomakkeen ihan huolellisesti, mutta naureskelimme kyllä monessa kohdassa. Kaikki väittämät tuntuivat niin itsestään selviltä ja luonnollisilta, kun lapsi on näin pitkään odotettu ja toivottu. Joo, meillä on riittävät taidot kotitöiden suorittamiseen (esim. ruoanlaitto, pyykinpesu). Juu, ymmärrämme että lapsen syntymä voi muuttaa parisuhdettamme. En pelkää sitä, että lapsen syntymä muuttaa elämää: sitä vartenhan tässä on lasta toivottu ja suunniteltu, jotta elämä muuttuisi uudenlaiseksi! Dinkkuelämää on meidän osalta nähty jo ihan tarpeeksi. Onneksi terveydenhoitaja oli samoilla linjoilla eikä yrittänyt väkisin keskustella meidän voimavaroista. Yhteensä koko lomakkeeseen käytettiin aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Miehelle tämän käynnin suurin anti taisikin olla siinä, että hän kuuli ensimmäistä kertaa lapsensa sydänäänet. Ymmärrän, että vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä on tärkeää pohtia, mutta nuo lomakkeet taitavat toimia ennen muuta seulana tai henkilökunnan työkaluna: näkevät, minkä perheiden kohdalla on tarvetta keskustella asioista enemmän tai tarjota lisätukea.
Seuraava käynti on kuukauden päästä, ja silloin onkin vuorossa lääkärineuvola. En olekaan tavannut ketään lääkäriä sen jälkeen, kun olimme lapsettomuusklinikan varhaisultrassa lokakuun puolivälissä. Ei ole kyllä ollut oikein tarvettakaan; tämä on ollut monella tapaa helppo raskaus. Toivottavasti jatkuisikin sellaisena.
Ohjelmassa oli ensin perusjuttuja: pissatesti (puhdas), verenpaine (hyvä), paino ja hemoglobiini. Painoa oli nyt kertynyt 3 kg neljässä viikossa, mutta kuitenkin yhteensä vasta viitisen kiloa koko raskauden aikana. Terveydenhoitaja sanoi olevan ihan normaalia, että painonnousu on välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Vatsaa ei mitattu, mutta hän totesi sen olevan silmin nähden kasvanut viime kerrasta. Hoikilla naisilla on kuulemma lähes aina niin, että maha todellakin pullahtaa näkyvästi esiin muusta vartalosta.
Hemoglobiiniarvoni oli edelleen 122, mistä olen tosi iloinen. Äidinpuoleisessa suvussa lähes kaikilla naisilla on huono hemoglobiini, ja minullakin se oli lapsena alhainen. Teini-iästä alkaen se on kuitenkin ollut ihan hyvä, ja olen joskus luovuttanut vertakin. En syö punaista lihaa, mutta varsinkin nyt raskausaikana olen yrittänyt kiinnittää raudansaantiin muutoin erityistä huomiota: syön lähes pelkästään ruisleipää ja lounaalla valitsen mielelläni sellaisen ruoan, jossa on pinaattia. Ei huvittaisi joutua käyttämään mitään rautalisää, koska ne aiheuttavat kuulemma usein ummetusta... Onneksi nyt ei ole mitään akuuttia pelkoa asiasta!
Sitten kuunneltiin taas vauvan sydänääniä, ja hoitaja tunnusteli kohdun kasvua vatsanpeitteiden läpi. Vauvalla oli taaskin hurja syke, neuvolakorttiin kirjattiin +150. Sopii hyvin saamaamme tyttöennusteeseen. Terkkaria nauratti, kun vauvan syke meni aluksi oikeaa kiitolaukkaa mutta rauhoittui sitten vähän, ihan kuin pikkuinen olisi ymmärtänyt, että ei tämä tutkiminen niin vaarallista olekaan. Kohtu on kuulemma kasvanut hyvin, korkein kohta on jo kymmenisen senttiä navan yläpuolella. Ei ihme että mahaa välillä oikein kiristää, kun kudokset venyvät.
Tällä kerralla sain myös raskaustodistuksen Kelaa varten, aika juhlavaa! Lisäksi oli tarkoitus käydä läpi niin sanottua perheen voimavarakyselyä, ja mieskin oli tullut sitä varten mukaan. Olimme täyttäneet lomakkeen ihan huolellisesti, mutta naureskelimme kyllä monessa kohdassa. Kaikki väittämät tuntuivat niin itsestään selviltä ja luonnollisilta, kun lapsi on näin pitkään odotettu ja toivottu. Joo, meillä on riittävät taidot kotitöiden suorittamiseen (esim. ruoanlaitto, pyykinpesu). Juu, ymmärrämme että lapsen syntymä voi muuttaa parisuhdettamme. En pelkää sitä, että lapsen syntymä muuttaa elämää: sitä vartenhan tässä on lasta toivottu ja suunniteltu, jotta elämä muuttuisi uudenlaiseksi! Dinkkuelämää on meidän osalta nähty jo ihan tarpeeksi. Onneksi terveydenhoitaja oli samoilla linjoilla eikä yrittänyt väkisin keskustella meidän voimavaroista. Yhteensä koko lomakkeeseen käytettiin aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Miehelle tämän käynnin suurin anti taisikin olla siinä, että hän kuuli ensimmäistä kertaa lapsensa sydänäänet. Ymmärrän, että vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä on tärkeää pohtia, mutta nuo lomakkeet taitavat toimia ennen muuta seulana tai henkilökunnan työkaluna: näkevät, minkä perheiden kohdalla on tarvetta keskustella asioista enemmän tai tarjota lisätukea.
Seuraava käynti on kuukauden päästä, ja silloin onkin vuorossa lääkärineuvola. En olekaan tavannut ketään lääkäriä sen jälkeen, kun olimme lapsettomuusklinikan varhaisultrassa lokakuun puolivälissä. Ei ole kyllä ollut oikein tarvettakaan; tämä on ollut monella tapaa helppo raskaus. Toivottavasti jatkuisikin sellaisena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)