Jouduimme yrittämään lapsen saamista niin monta vuotta, että olin oikeastaan jo menettänyt toivoni ja alkanut hyväksyä sen mahdollisuuden, että meistä ei koskaan tulisi kenenkään vanhempia. Kuten jotkut lukijat ehkä muistavat, en suhtautunut ensimmäiseen IVF-hoitoommekaan kovin toiveikkaasti. Ajattelin lähinnä, että kokeillaan nyt kaikki vaihtoehdot, niin ei sitten jälkeenpäin kaduta, että ei yritetty tarpeeksi. Hoidon aikana oli kuitenkin yksi päivä, joka oli hyvin toiveikas ja satumainen, ja se oli alkionsiirtopäivä syyskuun alkupuolella. Kirjoitin silloin blogiin, että mieleni oli vähän herkistynyt ja tunnelma jotenkin taianomainen. Mutta en ole kertonut teille ihan kaikkea, mitä tuona päivänä tapahtui.
Ennen klinikalle menoa istuin eräässä Helsingin keskustan kahvilassa juomassa kivennäisvettä; tuntia ennen alkionsiirtoa piti juoda litra nestettä. Katselin ulos Aleksanterinkadulle. Oli todella lämmin ja aurinkoinen alkusyksyn päivä, ihmiset vielä miltei kesävaatteissa. Kadulla käveli viimeisillään raskaana oleva nainen, jonka vatsaa keveä vaatetus korosti. Ihan ensin se vähän ärsyttikin: tuokin tuossa raskaana ja noin onnellinen, olenkohan minä koskaan? Hetken päästä kahvilan ohi kulki toinen hyvin näkyvästi raskaana oleva. Ja sitten vielä kolmas. Ajattelin, että kolme on hyvä luku, ja lopetin laskemisen.
Käänsin katseeni kahvilan sisätiloihin. Hetken päästä sinne tuli seurue, jossa oli mukana ehkä kaksivuotias pieni tyttö. Hyvin suloinen, jäntevä, tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, juuri sellainen, kuin meidän geeneistä voisi ajatella syntyvän. Itse asiassa aika samannäköinen kuin olen itse ollut lapsuudenkuvissani. Hänellä oli värikkäät retrotyyliset vaatteet, juuri sellaiset, joihin voisin kuvitella oman lapseni pukevani. Ajattelin, että tämä on nyt hyvä merkki. Join kivennäisveteni loppuun ja lähdin kohta kävelemään auringonpaisteessa kohti klinikkaa.
Minä en ole mitenkään taikauskoinen enkä usko sen pikkutytön tulleen kertomaan, että meille saapuu vielä joskus oma tyttö. Enteitä näkee missä vain jos haluaa nähdä, niitä voi aina tulkita parhain päin jos niin haluaa. Jos raskaus ja vauvat ovat ajatuksissa, odottavia äitejä näkyy tunnetusti kaikkialla. Sinä päivänä halusin poimia tuollaiset enteet kaikesta siitä ihmisvilinästä, jota kaupungilla näin, ja halusin tulkita ne toiveikkaasti. Ja asiat sattuivat menemään juuri niin kuin olin toivonut.
lauantai 25. tammikuuta 2014
lauantai 18. tammikuuta 2014
Rakenneultra
Kävimme tällä viikolla rakenneultrassa. Taas matkattiin asiakkaan roolissa Kätilöopistolle, tällä kertaa talvisessa aamuhämärässä ja kipakassa pakkasessa. Nyt oli jo paljon helpompi uskoa olevansa siellä ihan oikeasta syystä, kun mahakin on silmin nähtävissä ja äitiyshousut jalassa. Odotushuoneessa uskallettiin jo vähän vitsaillakin.
Kätilö oli eri kuin viime kerralla, ystävällinen ja varsin asiallinen. Hän näytti meille ensin vauvan sivukuvaa ja totesi tämän vilkuttavan katselijoille pienillä sormillaan. Sitten hän siirtyi mittailemaan erilaisia asioita muista kuvakulmista, muun muassa pään läpimittaa. Oudommat kuvakulmat eivät avautuneet tällaisille maallikoille hirveän hyvin, mutta tärkeintä oli kuulla, että kaikki rakenteet olivat normaalit ja mitat vastasivat kehityksen ajankohtaa. Saimme muistoksi pari hienoa profiilikuvaa, joissa näkyy vauvan pää ja pieni nyrkki. Edelleen hän näyttää sivukuvassa enemmän isältään.
Ja niin, sitten kysyttiin, haluammeko tarkastella sukupuolta. Halusimme. Kätilö sai zoomattua suoraan vauvan jalkoväliin ja totesi, että kyllä tämä kovasti näyttää tytöltä. Niin se näytti omiinkin silmiini. Pieneltä tytöltä. Meille tulee mitä todennäköisimmin tyttö. Ei prinsessaa, ei neitiä, ei kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen puettua olentoa, vaan pikkuinen tytöntyllerö.
En tiedä, onko sukupuolella lopulta paljonkaan merkitystä. Pieni poika olisi ihan varmasti aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta minusta on jotenkin aivan ekstraihanaa tietää odottavansa tyttöä. Ihan lähipiirissäni ei ole koskaan ollut poikia, joten pikkupojat ovat minulle hiukan vieraampia otuksia. Tytön kanssa on ehkä helpompi jakaa sellaisia juttuja, joista olen itse nauttinut lapsena. Jos hän myöhemmin osoittautuukin pojaksi, ei se mitään haittaa tietenkään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin vahvasti, että hän on tyttö.
Kätilö oli eri kuin viime kerralla, ystävällinen ja varsin asiallinen. Hän näytti meille ensin vauvan sivukuvaa ja totesi tämän vilkuttavan katselijoille pienillä sormillaan. Sitten hän siirtyi mittailemaan erilaisia asioita muista kuvakulmista, muun muassa pään läpimittaa. Oudommat kuvakulmat eivät avautuneet tällaisille maallikoille hirveän hyvin, mutta tärkeintä oli kuulla, että kaikki rakenteet olivat normaalit ja mitat vastasivat kehityksen ajankohtaa. Saimme muistoksi pari hienoa profiilikuvaa, joissa näkyy vauvan pää ja pieni nyrkki. Edelleen hän näyttää sivukuvassa enemmän isältään.
Ja niin, sitten kysyttiin, haluammeko tarkastella sukupuolta. Halusimme. Kätilö sai zoomattua suoraan vauvan jalkoväliin ja totesi, että kyllä tämä kovasti näyttää tytöltä. Niin se näytti omiinkin silmiini. Pieneltä tytöltä. Meille tulee mitä todennäköisimmin tyttö. Ei prinsessaa, ei neitiä, ei kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen puettua olentoa, vaan pikkuinen tytöntyllerö.
En tiedä, onko sukupuolella lopulta paljonkaan merkitystä. Pieni poika olisi ihan varmasti aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta minusta on jotenkin aivan ekstraihanaa tietää odottavansa tyttöä. Ihan lähipiirissäni ei ole koskaan ollut poikia, joten pikkupojat ovat minulle hiukan vieraampia otuksia. Tytön kanssa on ehkä helpompi jakaa sellaisia juttuja, joista olen itse nauttinut lapsena. Jos hän myöhemmin osoittautuukin pojaksi, ei se mitään haittaa tietenkään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin vahvasti, että hän on tyttö.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Puolivälissä ja neuvolassa
Rv 20+0, eli raskauden puoliväli! Tuntuu välillä vieläkin aika uskomattomalta, että ollaan näin pitkällä ja että kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Maha näkyy jo selvästi, se on kauniin pyöristynyt. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä kysynyt tai kommentoinut asiaa suoraan. Ja ne uudet tuntemukset, joita viimeksi kuvailin, ovat tosiaan vauvan liikkeitä. Ihanaa. Ne ovat sellaisia pieniä pulpahduksia tai muljahduksia, täysin kivuttomia, täysin erilaisia kuin ruoansulatuksen aiheuttamat. Kerran tuntui, kuin vauva olisi koputtanut kolme kertaa kevyesti samaan kohtaan (toivottavasti se ei halua vielä tulla ulos! :) ). Pari kertaa olen tuntenut liikkeen jopa mahan ulkopuolelle, kun olen maannut käsi paljaan vatsan päällä.
Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.
2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.
Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.
Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.
Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.
Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.
2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.
Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.
Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.
Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)