Raskauden jälkeen

Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa: haavat parantuneet hyvin, kohtu kutistunut eikä aristava. Paino on jopa vähän alle lähtöpainon, hemoglobiini tosi hyvä (141!), verenpaine alhainen. Ehkäisystäkin puhuttiin, ja mahdollisesta uudesta raskaudesta ja lapsettomuustaustasta. Lopuksi sain jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten.

Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.

Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.

Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.

Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...

Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.

Raskauden loppumetreillä

Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.

Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.

Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.

Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.

Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.

Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.

Juhlapäivä tämäkin

Tänään on minun, meidän, meidän kaikkien kolmen laskettu aika. Olen aiemmin varonut kertomasta täällä ihan tarkkaa päivämäärää tunnistamisen pelossa, mutta onkohan sillä enää mitään väliä? Asioista vähän perillä olevat pystyvät kyllä päättelemään sen muutenkin. Tänään se siis on, tasan 38 viikkoa munasolupunktiosta ja solujen hedelmöityksestä. Voi sitä voittajafiilistä operaation jälkeen! Onnistumiseen en heti silloin uskaltanut uskoa, mutta jo se, että selvisin toimenpiteestä ja se oli helpompi kuin olin pelännyt. Sitten tuli lisää hyviä uutisia, sukusolumme hedelmöittyivät hienosti ja lähes kaikki alkiot rupesivat jakautumaan.

Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.

Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.

Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.

Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.

Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.

Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.

Ei vielä

Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.

Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.

Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.

Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.

Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?

Helteestä, keväästä ja h-hetkestä

Kaikki joskus raskauden kokeneet ja lapsia saaneet tuttuni ovat kertoneet, että raskaana oleminen on pahinta helteisellä säällä. Täytyy myöntää, että väitteessä on ehkä jotain perää. Itse selvisin silti melko helpolla tästä reilun viikon hellejaksosta, joka hellitteli Etelä-Suomea toukokuussa 2014. Kieltämättä yleinen oleminen oli raskaampaa kuin viileällä säällä ja levätä piti enemmän, mutta jaksoin kuitenkin kävellä kilometrikaupalla joka päivä, käydä kaupungilla ja Ikeassa, touhuta kotona, leipoa raparperipiirakkaa, silittää vauvanvaatteita... Pari viimeistä yötä ovat tosin olleet kamalan hikisiä ja levottomia, kun lämpötila täällä sisällä ei ole enää juuri laskenut yöksikään siitä + 28 asteesta. Tänään sää onkin sitten kääntynyt huomattavasti viileämmäksi ja sateiseksi.

Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!

Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.

Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.

Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.

Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.

39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.

Lääkärissä, osa 2

Kävin viime viikolla neuvolalääkärin vastaanotolla toisen kerran raskauden aikana. Rutiinikäynti, joka tehdään noin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa. Vastaanotto alkoi yllätyksekseni ultratutkimuksella, jossa varmistettiin vauvan olevan oikeassa asennossa. Olin kuvitellut, että neuvolassa ei ultrata lainkaan, koska lääkärinkään huoneessa ei ole ollut ultralaitetta. Ei siellä ollut nytkään, mutta menimme käymään toisessa huoneessa, jossa lääkäri suoritti tämän osan tutkimuksesta. Pääsin siis näkemään vilauksen vauvastamme ensimmäistä kertaa sitten tammikuisen rakenneultran! Kovin paljoa ei kylläkään näkynyt, koska tutkimus oli hetkessä ohi ja vauva on nyt sen verran suuri, että kuvaan mahtui kerrallaan vain pieni osa hänestä. Laitteetkaan eivät ehkä olleet yhtä hyvät kuin Kätilöopistolla? Joka tapauksessa pikkuinen lepäili mahassa pää alaspäin niin kuin pitääkin. Lääkärin mukaan pää oli jo matkalla lantion sisään mutta liikkui kuitenkin vielä vähän. Olen siis tulkinnut oikein ne vihlovat tuntemukset lantion luissa ja rustoissa: siellä se kaivautuu alaspäin.

Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.

Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.

Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas  yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!

Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.

Odotusslämäri

Olen aina tykännyt täyttää ystäväkirjoja ja muita kyselyjä. Helmi haastoi minut tällaiseen, kun itse vähän vihjasin. Alun perin slämärin on laatinut Hysteerinen Hyeena.

Oma ikäsi
Yli 30, alle 40.

Monesko lapsi
Ensimmäinen.

Missä kuussa on laskettu aikasi
Olen ylivarovainen enkä paljasta tätäkään, vaikka kai se on täältä jostain luettavissa. Touko–kesäkuun vaihteessa.

Raskausviikko
36 viikkoa ja rapiat täynnä.

Viikon parhaat hetket
Ihan kaikki hetket, paitsi yöt. Äitiyslomalla olo on ihanaa.

Onnellinen vai ailahteleva
Tasaisen onnellinen ja seesteinen, nykyään jopa luottavainen.

Koska kerroit perheellesi ja ystäville
Perheelle kerrottiin isänpäivänä, kun 11 raskausviikkoa alkoi olla täynnä. Ystäville olen kertonut myöhemmin, pikkuhiljaa.

Alkuraskauden oireesi
Väsymys ja hirvittävä pahoinvointi. Ei mitään pelkkää kuvotusta vaan ihan päivittäistä oksentelua. Ja kesti pitkään; "alkuraskaus" kuulostaa tässä yhteydessä vitsiltä. Olen niin iloinen, että se vaihe on ohi!

Nykyiset oireesi
Jotain pientä. Nenä on kestotukossa, se on vähän inhottavaa etenkin yöllä (mieskin valitti juuri, että hänen on vaikea nukkua kun minä tuhisen ja rohisen niin pahasti). Yleisesti vähän kankea olo, lasketaanko se oireeksi? Pystyn kuitenkin vieläkin esimerkiksi kävelemään ihan hyvin kilometrikaupalla ja vetämään joka päivä Converset tai lenkkarit jalkaan. Pitää vissiin olla kiitollinen, että se onnistuu vielä näillä viikoilla. :)

Raskausarpia
Ei yhtään. Luulen, että minun ihotyypilläni niitä ei ehkä tulekaan. Keskellä mahaa on haalea ruskehtava pystyviiva. Vitsailin miehelleni, että se muodostuu siksi, että mahdollisen hätäsektion yhteydessä voidaan näppärästi leikata vatsa auki viivaa pitkin. Toinen oli vähän sen näköinen, että pitäiskö tuota uskoa.

Nukkuminen
Vieläkin kai suhteellisen hyvin, ainakin moniin muihin verrattuna. Herään kyllä useamman kerran yössä käymään vessassa tai kääntämään kylkeä, ja joskus ihan harjoitussupistukset herättävät. Saan kuitenkin onneksi yleensä hyvin uudelleen unen. Nyt äitiyslomalla voi nukkua aamuisin pidempään ja ottaa vaikka päiväunia, joten koen yleisesti ottaen saavani tarpeeksi unta.

Raskauden aikaiset himot
Sitrushedelmät! Syksyllä melkein elin mandariineilla ja satsumoilla, talvella ja keväällä taas appelsiinit ovat olleet tosi hyviä. Tuoremehua kuluu myös paljon. Muutenkin kaikki raikas, makea ja vähän kirpeä on maistunut hyvin: muut hedelmät, marjat, vihannekset, mehut ja smoothiet. Ruisleipä ja juusto, rasvaton maito.

Raskauden aikaiset ällötykset
Näitähän sitten riittää.
Hajut: Pahimpia ruoan- ja rasvankäryt, myös sellainen tosi kuuman kaasu- tai pizzauunin haju, jollaista saattaa haistaa ravintolan ulkopuolella. :( Kaikki hajuvedet, mutta myös monet muut kosmetiikkatuotteet, ns. miedon tuoksuisetkin (Nivea, Avène).
Ruoat: Näitä on yllättäen vähemmän, koska pahoinvointikaudellakin pystyin yleensä ainakin lounasaikaan syömään melkein kaikkia ruoka-aineita. Kala ja kana eivät oikein ole maistuneet, etenkään paistettuina (punaista lihaa en syö muutenkaan). Kalanrasva ällöttää erityisesti. Halloumia en pystynyt syömään ainakaan puoleen vuoteen, kun kerran voin siitä pahoin ihan alkuraskaudessa. Tuore timjami on ehkä vieläkin pannassa, tai en ainakaan uskalla kokeilla: oksensin kerran syksyllä syötyäni timjamimarinoitua kanaa, ja sen jälkeen timjamintuoksuinen tiskiainekin joutui lähtemään keittiöstä.
Paikat: Kaikki Punnitse & säästä -myymälät, pari lähiöravintolaa meidän ostarilla. Ja Tukholma! Olimme Tukholmassa viikonloppureissulla pari viikkoa raskaustestin tekemisen jälkeen, ja olin suurimman osan ajasta huonovointinen ja väsynyt. Lopulta oksensin kadulle ravintolaillallisen päätteeksi. Sen jälkeen ihan jo kuvien näkeminen kyseisestä kaupungista on herättänyt inhotusta. Psyykkista, tiedän, ei voi kuin toivoa, että menee aikanaan ohi.
Satunnaiset kohteet: Tietty vaaleanpunainen värisävy. Jotkin tv-ohjelmat, joita katselin viime syksynä.

Vauvan liikkeet
Tunsin ekan kerran 18. viikolla, tosin meni muutama päivä ennen kuin uskoin niiden todella olevan liikkeitä. Siitä lähtien ollut päivittäin, mutta vauva vaikuttaa kuitenkin ennemmin rauhalliselta kuin hyperaktiiviselta tapaukselta. Viime viikkoina liikkeet ovat olleet enimmäkseen venyttelyä ja pään kaivautumista lantioon, kun kohdussa on niin vähän tilaa.

Näkyykö
Todellakin näkyy.

Tekonimi
On ollut kaksikin. En uskalla paljastaa tässä, ettei kukaan tunnista.

Teidän biisi
Meillä ei ole biisiä. Enkä aio ottaa tästä huono äiti -viittaa harteilleni. Ehkä biisi löytyy sitten, kun lapsi on syntynyt?

Hankitut äitiysvaatteet
Neljät äitiysfarkut: ensin H&M:stä kahdet, jotka olivat aivan surkeaa laatua, ja niistä viisastuneena Bebesistä kahdet tosi hyvät Noppies-merkkiset. Muutama paita, pari mekkoa, parit sukkahousut.

Napa sisällä vai ulkona
Sisällä, mutta tätä nykyä melkein litteä.

Mahtuvatko sormukset edelleen sormeen
Mahtuvat, mutta en ehkä oikein enää uskalla käyttää, kun kerran oli vaikeuksia saada ne pois. Kotioloissa en ole muutenkaan koskaan pitänyt sormuksia, joten äitiyslomalla käyttöä olisi melko vähän.

Lirahteleeko
Välillä joo. :D

Tiedättekö sukupuolen tai aiotteko ottaa selvää
Tiedämme. (Sitähän sää kysyit!) :)

Miten raskaus on muuttanut kehoasi
Ei juuri muuten kuin että maha on kasvanut. Ulkopuoliset ovat sanoneet samaa, joten ei ole pelkästään oma arvioni. Rinnat ovat suurentuneet hieman, ostin muutamat isomman kuppikoon rintsikat, mutta vanhojakin pystyy vielä ihan hyvin käyttämään. Vartalon asento on muuttunut mahan myötä erilaiseksi, takapainoisemmaksi.

Ennakoivia supistuksia
Nykyään paljon, kymmenittäin päivässä. Tulee sekä levossa että rasituksessa. Eivät ole kipeitä, mutta joskus tuntuu vähän epämiellyttää kiristystä ja hengitys saattaa muuttua.

Pelottaako synnytys
Ei, ihme kyllä. Mietityttää kyllä.

Millaista synnytyskokemusta toivoisit
Että vauva syntyisi terveenä. Että jäisi sellainen olo, että minua kuunneltiin ja sain itse vaikuttaa synnytykseeni. Että pystyisin olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä, pystyasennossa ja muutenkin erilaisissa asennoissa fiiliksen mukaan. Että osaisin kuunnella kehoani ja ottaa supistukset vastaan ystävinä jännittämättä lihaksia turhaan. Että kohdalle sattuisi empaattinen ja kannustava kätilö. Että vauva syntyisi terveenä.

Aiotko imettää
Aion yrittää sitä, sanotaan näin. Itsestään selväähän ei ole, että se kaikilla onnistuu.

Odotuksen virstanpylväät
Positiivisen raskaustestin tekeminen ensimmäistä kertaa yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen! En unohda sitä ikinä. Varhaisultra, niskaturvotusultra ja rakenneultra. Joillekin tärkeille ihmisille kertominen. Äitiyslomalle siirtyminen.

Raskaustoteemi
??

Viikon viisaus
Ei minulla taida olla mitään viisauksia. Mikä toimii yhdelle, ei toimi kaikille. Ehkä neuvoisin, että loppuraskaudessakin kannattaa tehdä kaikkea mitä tekisi normaalistikin (liikkuminen, lattian kuuraaminen ym. "hankalat asennot") niin kauan kuin se ei tunnu pahalta, mutta rauhallisesti ja itseään kuunnellen. Itseltään ei kuitenkaan saa vaatia liikaa, vaan täytyy muistaa levätä, kerätä voimia ja tehdä sellaista, mistä nauttii.

Lomalla

Olen nyt ollut noin viikon verran äitiyslomalla. Tilassa, jonne en välillä enää uskonut pääseväni ikinä. Tämä on ollut ihan mahtavaa aikaa! Viimeinen viikko töissä oli jo vähän raskas, kaikenlaista piti saada valmiiksi, ajatukset harhailivat muualla ja pitkissä palavereissa oli väliin tukalaa istua. Ensimmäisenä lomapäivänä olin kuitenkin heti paljon pirteämpi ja energisempi. Kaikki on niin paljon kevyempää, kun saa tehdä hommia omassa tahdissaan ja esimerkiksi nukkua juuri silloin ja sen verran kuin tuntuu hyvältä. Minulla on varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, ja olen nauttinut kovasti kotona puuhailusta: tehnyt hyviä ruokia, siivonnut kaappeja, järjestänyt omia ja vauvan tavaroita, heittänyt rojua kierrätykseen ja sen sellaista. Osa on hommia, jotka olisi pitänyt tai kannattanut tehdä jo pari vuotta sitten, mutta en vain lapsettomuusahdistuksessani jaksanut tarttua niihin eivätkä ne tuntuneet edes tärkeiltä. Nyt huomaan, kuinka helppoja ja nopeita useimmat rästihommat sittenkin ovat ja kuinka hyvä mieli niiden hoitamisesta tulee.

Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...

Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.

Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.

Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.

Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?

Loppuraskautta ja tähänastisia tunnelmia

Huomenna alkaa 33. raskausviikko, ollaan siis jo todella pitkällä. Viimeistä raskauskolmannestakin on kuljettu jo hyvän matkaa  (joidenkin lähteiden mukaan se alkaa jo 25. viikolla). Laskettuun aikaan on enää vähän alle kaksi kuukautta. Äitiysloman alkuun vajaa kolme viikkoa; työpäiviä on jäljellä vielä vähemmän, koska väliin tulee pääsiäisloma. Positiivisen raskaustestin tekemisestä sen sijaan on jo yli puoli vuotta, se oli 25. syyskuuta. Olen siis jo yli puoli vuotta elänyt elämää, jossa voin todistetusti tulla raskaaksi, siirtynyt hitaasti lapsettomasta naisesta tulevaksi äidiksi. Hurjaa. Aika on mennyt toisaalta nopeasti ja toisaalta hitaasti.

Minun kokemuksissani raskaus ei ole (ainakaan tähän mennessä) jakautunut kolmanneksiin vaan ainoastaan kahteen erilaiseen jaksoon, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Suunnilleen lokakuun alusta joulukuun loppuun olin tosi huonovointinen, raskaus ei näkynyt ulospäin vielä yhtään, enkä uskaltanut ajatella itse vauvaa juuri ollenkaan enkä ollut kertonutkaan asiasta kovin monelle. Tammikuun alusta näihin päiviin taas olen voinut ihan loistavasti, maha on kasvanut kohisten ja vauvan syntymäkin on pikkuhiljaa alkanut tuntua ihan mahdolliselta, jopa todelliselta asialta. "Alkuraskaus" siis  ikään kuin jatkui 12 viikon täytyttyä pitkälle keskiraskauden puolelle, ja "loppuraskaus" taas tuntuu ihan samanlaiselta kuin keskiraskaus sitten, kun se viimein minun kohdallani alkoi.

 Nyt energisen keskiraskauden pitäisi olla jo takana ja loppuraskauden vaivojen jyllätä, mutta minulla ei niitä juurikaan vieläkään ole. Toki maha on jo aika iso ja painava ja vaikeuttaa hyvän asennon löytämistä esimerkiksi nukkumaan mennessä, mutta enimmäkseen nukun kuitenkin ihan hyvin. Yhtä tai kahta vessakäyntiä lukuunottamatta. Ei ole minkäänlaisia selkäkipuja, närästystä tai turvotusta enkä ole tietääkseni kokenut edes ensimmäistäkään harjoitussupistusta, saati sitten oikeita. Jaksan vielä hyvin kävellä niin reippaasti, että ohittelen ihmisiä kadulla, ja kuljen aina portaita viidenteenkin kerrokseen sen sijaan että käyttäisin hissiä. Kumartuminen ja kengännauhojen sitominen alkaa olla vähän hankalaa, kun vatsa on yksinkertaisesti pallona tiellä eikä jousta yhtään. Yritän kumminkin joka päivä kumarrella, kyykistellä ja vaikka istua lattialle leikkimään kissan kanssa, ylipäänsä tehdä mahdollisimman vaihtelevia liikkeitä, jotta pysyisin liikuntakykyisenä mahdollisimman pitkään. Turhaa kai sanoakaan, kuinka kiitollinen edelleen olen näin helposta raskaudesta – varsinkin, kun ikäni puolesta kuuluisin jo melkein riskiryhmään.

Vatsa on aikamoinen jalkapallo: pyöreä, kiinteä ja kasvanut ihan suoraan eteenpäin. Takaapäin raskautta ei kuulemma vieläkään juuri huomaa. Hassua tässä on se, että omasta mielestäni maha on jo jostain tammikuun alusta asti tuntunut tosi isolta, mutta valokuvien perusteella se oli vielä maaliskuun alussa (3 kk ennen laskettua aikaa) oikeasti ihan pieni kumpu. Kasvua on vaikea huomata itse, kun vatsa on joka tapauksessa joka päivä isompi kuin koskaan ennen.

Vauvan asentoa joudun vieläkin arvuuttelemaan; ensi viikolla on neuvola, ehkä siellä saan kuulla jotain faktaakin. Pari viikkoa sitten tunsin paljon teräviä potkuja jossain oman napani yläpuolella, ja silloin arvelin, että vauvan jalkaterät olisivat siinä kohdassa. Viime aikoina liikkeet ovat olleet paljon epämääräisempiä ja laaja-alaisempia, ennemminkin paineentunnetta kuin mitään selkeitä potkuja tai tönäisyjä. Epäilenkin, että vauvan selkä ja takapuoli olisivat nyt suoraan vatsanahkani alla ja jalat potkisivat minun selkärankaani tai sisäelimiäni kohti (jolloin potkuja ei tunne samalla tavalla). Siitä ei ole mitään käsitystä, onko pää ylhäällä vai alhaalla. Ilmeisesti sikiöt voivat vielä näilläkin viikoilla vaihtaa asentoa, mutta luulisi sen tuntuvan aikamoisena myllerryksenä!

Mieliala on rauhallinen, seesteinen ja hyvä: suhtaudun kaikkeen tulevaan vihdoinkin aika luottavaisesti. Ajattelen synnytystä ainakin jollain lailla joka päivä, mutta se ei herätä varsinaisesti kauhua tai ahdistusta. (Paitsi hetken aikaa tässä hiljattain, kun eräs vasta synnyttänyt ystäväni lähetti sähköpostilla varsin brutaalin kuvauksen tapahtumasta.) Minun on hyvin vaikea mieltää etukäteen, millaiselta synnytyskipu tuntuu ja miten itse mahdan suhtautua siihen. Hormonien aiheuttamasta tunneherkkyydestä tai itkupotkuraivareista en vieläkään tiedä mitään. Vauvan hoidosta, yövalvomisista ja muusta ajattelen vähän samoin kuin synnytyksestä: aika näyttää, millaista se oikeasti on. Toki olen lukenut ja opiskellut kaikenlaista vauva-aikaan liittyvää, mutta sitäkin on vielä aika vaikea mieltää konkreettisesti omalla kohdalla.

Kaiken kaikkiaan olo on hyvin positiivinen ja levollinen. Nautin raskaudesta – tätä en olisi viime syksynä ikinä uskonut sanovani! – ja olen kovin, kovin iloinen, että sain sittenkin kokea kaiken tämän. Ehkä raskaus ei tuntuisi ihan näin helpolta, jos se olisi alkanut helposti, en tiedä?

Oppikirjojen mukaan

Tällä viikolla (rv 27+x) kävin ensimmäistä kertaa neuvolalääkärin pakeilla. Neuvolakäynneistä on tullut minulle oikein juhlapäiviä, ja odotan niitä innolla jo pari viikkoa etukäteen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen kai ennenkin kirjoittanut siitä, miten minulle on tärkeää, että joku ammattilainen toteaa kaiken olevan hyvin. Jokainen uusi rivi äitiyskortissa on yksi saavutettu etappi tällä pitkällä matkalla, jonka ensimmäiset kolme vuotta poljettiin aivan paikoillaan.

Ennen lääkärikäyntiä piti tehdä tavanmukainen virtsatesti sekä mitata itse paino ja verenpaine erillisessä pisteessä. Pissatesti oli puhdas ja verenpaine melko matala kuten ennenkin. Puntari näytti nyt kilon verran isompaa lukemaa kuin kuukausi sitten, kuutisen kiloa enemmän kuin lähtötilanteessa. Ei paha. Tiedän, että painonnousu on hyvin yksilöllistä eikä isompikaan painonlisäys olisi perushoikalla naisella vaarallista. Tuntuu kuitenkin kivalta, kun paino on kasvanut noinkin maltillisesti: varmasti oma olo olisi raskaampi ja liikkuminen vaivalloisempaa, jos painaisin vaikka 12 kiloa enemmän kuin syksyllä.

Lääkärikäynti oli tosi nopea ja rutiinimainen; olin vastaanottohuoneessa sisällä ehkä kymmenen minuuttia! Sinä aikana lääkäri ehti kuitenkin kysellä voinnista, tehdä tutkimukset ja kirjata tiedot koneelle ja äitiyskorttiin. Hän oli ihan mukava vanhempi nainen, eikä minulle jäänyt käynnistä mitenkään kiireistä vaikutelmaa. Nyt vatsaani mittailtiin ensimmäistä kertaa (ihan tavallisella mittanauhalla!), ja kohdunpohjan korkeus oli 24,5 cm. Lääkäri näytti myöhemmin koneelta, että mitta on tismalleen keskikäyrällä viikkoihin nähden, ei erityisen pieni eikä suuri. Sydänääniä kuunneltiin myös, ne olivat hieman rauhallisemmat kuin aikaisemmilla kerroilla. Sitten lääkäri katsoi vielä kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan kiinni niin kuin pitääkin. Vauvan tarjonnasta ei vielä ollut puhetta; itse joudun ihan puhtaasti arvailemaan, miten päin hän mahtaa vatsassa milloinkin olla.

Hemoglobiinia ei tällä kertaa mitattu, mutta sain kehotuksen alkaa syödä nyt lisärautaa, koska arvo oli jo kuukausi sitten vain vähän yli 120 ja lienee laskenut siitä. Vatsavaivojen pelossa olen toivonut koko ajan, että välttyisin rautatableteilta, mutta kävin nyt kuitenkin kuuliaisesti ostamassa niitä. Minä en syö punaista lihaa lainkaan, ja vaikka yritän kompensoida sitä ruisleivällä, pinaatilla ja sen sellaisilla, on kai ihan järkevää nauttia tässä tilassa ylimääräistä rautavalmistetta. (Jos tulee kauhea ummetus, aion kyllä lopettaa! ;) )

Lopuksi lääkäri totesi raskauteni etenevän "oppikirjojen mukaan" ja sanoi, että tämä oli tässä, ellei itselläsi ole jotain mielen päällä. Minulla ei ollut, ja sanottiin kiitos hei. Välillä tulee vastaanotoilla sellainen olo, että pitäisikö sitä oikein yrittämällä yrittää keksiä joitain kysymyksiä tai huolenaiheita, kun monilla muillakin tuntuu niitä olevan. Toisaalta olen aina ennenkin ollut varsin perusterve, ja esimerkiksi lapsettomuusklinikallakin olimme varmaan tosi helppoja asiakkaita: ei itketty, ei kysytty liian vaikeita, oltiin otettu etukäteen hyvin selvää asioista jne. (Totta kai asiakkaalla tai potilaalla on oikeus itkeä ja kysellä vastaanotolla ilman, että hänet leimattaisiin hankalaksi tapaukseksi, en minä sitä tarkoita!) Pitää tietenkin olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja kyllä minä olenkin. Välillä tulee vieläkin hetkiä, jolloin on vaikea uskoa, että onni olisi tosiaan kääntynyt ja meidänkin tarinamme voisi päättyä onnellisesti.

PS. Jos olet raskaana etkä ole vielä lukenut tämänpäiväisen Hesarin juttua kohtukuolemista, ystävän neuvo: älä lue sitä! Ihan kauhean surullista.

Kuulumisia ja ajatuksia

Rv 25+6. Raskaus on oikeasti jo aika pitkällä, pian alkaa viimeinen kolmannes. (En ole ihan varma mistä viikosta se alkaa, kun eri lähteissä on vähän erilaista tietoa, mutta kaipa viimeistään tuossa maaliskuun alussa eli kolme kuukautta ennen laskettua aikaa). Vointi on ihan loistavan hyvä, välillä melkein jopa unohdan olevani raskaana. Sitten kun joutuu kumartumaan tai nousemaan portaita, sen kyllä aina muistaa. :) Tammikuussa ja helmikuun alussa, kun vatsa otti isoa kasvuspurttia, minulla oli välillä iltaisin hiukan tukala olo ja vatsaa kiristeli. Nyt kasvutahti on selvästi rauhoittunut, eikä noita tuntemuksia enää juurikaan ole. Myös painonnousu on ilmeisesti hidastunut jonkin verran. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan vasta kuutisen kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta, kaikki tuo tosin vasta joulun jälkeen eli pahoinvointivaiheen loputtua.

Vauvan liikkeet ovat muuttuneet yhä vahvemmiksi, ja hän tuntuu olevan useammin hereillä myös päiväsaikaan. Välillä on kuin hän työntäisi itseään oikein voimalla parempaan asentoon! Myös istukan kohdalla – suurin piirtein navan ympärillä – jossa ei aiemmin ole tuntunut yhtään mitään, aistin välillä epämääräistä paineen tunnetta. Selviä potkuja tai muita siinä ei kuitenkaan vieläkään tunnu.

Tällä viikolla näin sattumalta meidän lapsettomuuslääkärin eräässä kaupassa ja kuulin kaksi eri tavoin yllättävää raskausuutista. Lääkärin näkeminen herätti monenlaisia tuntemuksia (en siis ole tavannut häntä lokakuisen varhaisultran jälkeen). Pakko myöntää, että välttelin hänen kohtaamistaan ja pysähdyin yhtäkkiä hirveän kiinnostuneena pitkäksi aikaa tutkimaan erään hyllyn tuotteita. Ihan ok lääkäri, mutta haluaisin itse valita, milloin tapaan häntä ja milloin en.

Raskausuutiset sitten. Toinen tuli eräältä työkaverilta, jota en tunne kovin hyvin ja jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään henkilökohtaista. Jostain syystä olin ajatellut hänen olevan ihminen, joka ei ehkä halua lapsia eikä ole kovin kiinnostunut puhumaankaan niistä. En ollut vielä suoraan kertonut hänelle omastakaan raskaudestanikaan, vaikka hän oli sen varmasti jo huomannut. Nyt kun sanoin jääväni keväällä äitiyslomalle, hän kertoi olevansa itse samassa tilanteessa, pari kuukautta jäljessä vain. Ei pitäisi koskaan luulla tietävänsä, mitä kukakin haluaa, eikä luokitella ihmisiä mihinkään kategorioihin. Siitäs sain; asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät.

Toisen uutisen kuulin ainoalta tuntemaltani tosielämän kohtalotoverilta, joka on toivonut lasta suunnilleen yhtä kauan kuin me ja käynyt pitkään hoidoissa. Hänkin on nyt onnellisesti raskaana, ja laskettu aika on myöhemmin kesällä. Hän oli pelännyt kertoa iloisia uutisia minulle, ja minä olin pelännyt kertoa omiani hänelle. Niin ihanaa! Nyt meidän molempien toive on vuosien jälkeen toteutumassa samana kesänä, ja voimme vielä joskus tavata vauvatreffien merkeissä. Elämä on sittenkin joskus oikeudenmukaista.

Jonkin verran olen nyt uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, ja olemme suunnitelleet kovasti muitakin hankintoja. Pienten vaatteiden peseminen ja silittäminen on kyllä ihanin kotityö ikinä. Vaunut ovat mietinnässä, ensi viikolla pääsemme koeajamaan ystävien vaunuja ihan oikeissa olosuhteissa ja oikealla vauvakuormalla. Meillä molemmilla on viikon talviloma maaliskuussa, ja silloin olisi tarkoitus remontoida ja sisustaa nykyistä työhuonetta lastenhuoneeksi. Kummallista: olen odottanut vuosia, että pääsisin valitsemaan tapettia ja lastenvaunuja, enkä ole koskaan uskaltanut perehtyä vaihtoehtoihin kunnolla. Nyt, kun tuollaiset jutut ovat oikeasti ajankohtaisia, olen vieläkin aika varovainen. Kaipa sitä ajattelee, ettei parane hötkyillä, kun asiat voisivat yhäkin mennä pieleen. Mutta todennäköisyydet ovat nyt ehdottomasti meidän puolella.

Neuvolapalveluista ja elämän muuttumisesta

Tällä viikolla oli taas neuvolakäynti, järjestyksessään kolmas. Kaikki eivät varmaan koe näin, mutta minusta on aina kivaa mennä neuvolaan, ja oikein odotan käyntejä etukäteen. Tuntuu mukavalta, kun joku asiantuntija seuraa raskauden kulkua ja toteaa, että omat mittani ja arvoni ovat normaalit. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että tässä ollaan raskaana, eikä sekään ole itsestäänselvyys, että kotimaassa on näinkin hyvin toimiva julkinen terveydenhuolto.

Ohjelmassa oli ensin perusjuttuja: pissatesti (puhdas), verenpaine (hyvä), paino ja hemoglobiini. Painoa oli nyt kertynyt 3 kg neljässä viikossa, mutta kuitenkin yhteensä vasta viitisen kiloa koko raskauden aikana. Terveydenhoitaja sanoi olevan ihan normaalia, että painonnousu on välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Vatsaa ei mitattu, mutta hän totesi sen olevan silmin nähden kasvanut viime kerrasta. Hoikilla naisilla on kuulemma lähes aina niin, että maha todellakin pullahtaa näkyvästi esiin muusta vartalosta.

Hemoglobiiniarvoni oli edelleen 122, mistä olen tosi iloinen. Äidinpuoleisessa suvussa lähes kaikilla naisilla on huono hemoglobiini, ja minullakin se oli lapsena alhainen. Teini-iästä alkaen se on kuitenkin ollut ihan hyvä, ja olen joskus luovuttanut vertakin. En syö punaista lihaa, mutta varsinkin nyt raskausaikana olen yrittänyt kiinnittää raudansaantiin muutoin erityistä huomiota: syön lähes pelkästään ruisleipää ja lounaalla valitsen mielelläni sellaisen ruoan, jossa on pinaattia. Ei huvittaisi joutua käyttämään mitään rautalisää, koska ne aiheuttavat kuulemma usein ummetusta... Onneksi nyt ei ole mitään akuuttia pelkoa asiasta!

Sitten kuunneltiin taas vauvan sydänääniä, ja hoitaja tunnusteli kohdun kasvua vatsanpeitteiden läpi. Vauvalla oli taaskin hurja syke, neuvolakorttiin kirjattiin +150. Sopii hyvin saamaamme tyttöennusteeseen. Terkkaria nauratti, kun vauvan syke meni aluksi oikeaa kiitolaukkaa mutta rauhoittui sitten vähän, ihan kuin pikkuinen olisi ymmärtänyt, että ei tämä tutkiminen niin vaarallista olekaan. Kohtu on kuulemma kasvanut hyvin, korkein kohta on jo kymmenisen senttiä navan yläpuolella. Ei ihme että mahaa välillä oikein kiristää, kun kudokset venyvät.

Tällä kerralla sain myös raskaustodistuksen Kelaa varten, aika juhlavaa! Lisäksi oli tarkoitus käydä läpi niin sanottua perheen voimavarakyselyä, ja mieskin oli tullut sitä varten mukaan. Olimme täyttäneet lomakkeen ihan huolellisesti, mutta naureskelimme kyllä monessa kohdassa. Kaikki väittämät tuntuivat niin itsestään selviltä ja luonnollisilta, kun lapsi on näin pitkään odotettu ja toivottu. Joo, meillä on riittävät taidot kotitöiden suorittamiseen (esim. ruoanlaitto, pyykinpesu). Juu, ymmärrämme että lapsen syntymä voi muuttaa parisuhdettamme. En pelkää sitä, että lapsen syntymä muuttaa elämää: sitä vartenhan tässä on lasta toivottu ja suunniteltu, jotta elämä muuttuisi uudenlaiseksi! Dinkkuelämää on meidän osalta nähty jo ihan tarpeeksi. Onneksi terveydenhoitaja oli samoilla linjoilla eikä yrittänyt väkisin keskustella meidän voimavaroista. Yhteensä koko lomakkeeseen käytettiin aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Miehelle tämän käynnin suurin anti taisikin olla siinä, että hän kuuli ensimmäistä kertaa lapsensa sydänäänet. Ymmärrän, että vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä on tärkeää pohtia, mutta nuo lomakkeet taitavat toimia ennen muuta seulana tai henkilökunnan työkaluna: näkevät, minkä perheiden kohdalla on tarvetta keskustella asioista enemmän tai tarjota lisätukea.

Seuraava käynti on kuukauden päästä, ja silloin onkin vuorossa lääkärineuvola. En olekaan tavannut ketään lääkäriä sen jälkeen, kun olimme lapsettomuusklinikan varhaisultrassa lokakuun puolivälissä. Ei ole kyllä ollut oikein tarvettakaan; tämä on ollut monella tapaa helppo raskaus. Toivottavasti jatkuisikin sellaisena.

Seesteinen keskiraskaus

Rv 22+5 tänään. Olen voinut tosi hyvin viimeisen reilun kuukauden ajan, toisin sanoen siitä lähtien kun pahoinvointi loppui. Ei selkäkipuja, ei liitoskipuja, ei närästystä, ei turvotusta, ei verenvuotoja. Ainoat raskausvaivat tällä hetkellä ovat ajoittainen väsymys – herään joka yö kerran käymään vessassa, ja sen jälkeen on vaikea saada unen päästä uudelleen kiinni – sekä nenän tukkoisuus. Jälkimmäistä on helpottanut turvallinen ja kivantuoksuinen öljy-mentoli-suihke. Lisäksi viime päivinä on ollut pieniä rytmihäiriöitä, mutta niitä minulla on ajoittain muutenkin ja ne ovat ilmeisesti aika tavallisia raskauden aikana. Olen tosi kiitollinen näin helposta raskauden vaiheesta ja samalla tiedostan koko ajan, että vaivoja saattaa ilmetä minä päivänä hyvänsä. Toisaalta olen vähän sitä mieltä, että olen jo kärsinyt oman osani raskausvaivoista kovan ja pitkään kestäneen pahoinvoinnin muodossa. Viimeisen kerran (tai ainakin toistaiseksi viimeisen) oksensin rv 18+0 suoraan kadunvarteen, huoh...

Vatsa alkoi näkyä vaatteiden altakin siinä joulun maissa, ja tammikuun aikana se on kasvanut kohisten. Nyt se on jo varsin pallomainen. Ilmeisesti se ei ihan valtavan suuri kuitenkaan vielä ole, koska juuri pari päivää sitten kerroin raskaudesta yhdelle työkaverille ja hän ei ollut ainakaan omien sanojensa mukaan huomannut mitään. Ensi viikolla on taas neuvolakäynti, ja silloin vatsan kasvua pitäisi jo mitattaman. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan noin 5 kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta; aika kohtuullista kai.

Vauva on tällä viikolla alkanut liikkua aktiivisemmin myös päiväsaikaan. Tai sitten liikkeet ovat vain voimistuneet niin, että ne on helpompi tuntea. Rakenneultran mukaan minulla on istukka kohdun etuseinämässä, ja vatsassa on toden totta kohta, jossa liikkeitä ei juurikaan tunnu.

Ostin eilen ihka ensimmäiset vauvanvaatteet tulevalle lapsellemme. Lindexin Newborn-mallistossa oli niin suloisia, vaaleita, neutraaleja pukineita. Söpöjä ne ovat kyllä muissakin liikkeissä. Kiikuttaessani ostoksia kassalle tuli taas se hämmentävä tunne, joka on tullut ekalla kerralla neuvolassa, Kätilöopistolla, äitiysvaatteita ostaessa, alkoholitonta kuohuviiniä pyytäessä jne.: olenko minä ihan oikeasti tässä ostamassa vaatteita meidän vauvalle? Jokainen rajapyykki, jokainen ekakerta tekee vauvan odotuksesta vähän konkreettisempaa. Kotona en malttanut laittaa pikku vaatteita kaappiin (tai pyykkikoriinhan ne oikeastaan ihan ensiksi menevät) vaan jätin ne näkyville yhden tuolin selkämykselle. Siinä niitä on helppo silitellä aina ohi kulkiessaan. Tuntuu jo vähän siltä, kuin niihin olisi tarttunut pieni palanen sitä persoonaa, jonka päälle ne sitten kesällä puetaan.

Elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri nyt. Totta kai odotan jo alkukesää ja vauvan syntymää, mutta en mitenkään malttamattomana. Nautin joka hetkestä ja jokaisesta uudesta kokemuksesta jo ennen sitä. Elämä on jotenkin helppoa ja kevyttä, niin erilaista kuin vielä vajaa vuosi sitten. Ei ole kiire minnekään. Ei ole tietoakaan siitä painavasta, ahdistavasta epätietoisuudesta, joka leimasi kaikkea monen vuoden ajan. Tässä ja nyt on hyvä olla.

Rakenneultra

Kävimme tällä viikolla rakenneultrassa. Taas matkattiin asiakkaan roolissa Kätilöopistolle, tällä kertaa talvisessa aamuhämärässä ja kipakassa pakkasessa. Nyt oli jo paljon helpompi uskoa olevansa siellä ihan oikeasta syystä, kun mahakin on silmin nähtävissä ja äitiyshousut jalassa. Odotushuoneessa uskallettiin jo vähän vitsaillakin.

Kätilö oli eri kuin viime kerralla, ystävällinen ja varsin asiallinen. Hän näytti meille ensin vauvan sivukuvaa ja totesi tämän vilkuttavan katselijoille pienillä sormillaan. Sitten hän siirtyi mittailemaan erilaisia asioita muista kuvakulmista, muun muassa pään läpimittaa. Oudommat kuvakulmat eivät avautuneet tällaisille maallikoille hirveän hyvin, mutta tärkeintä oli kuulla, että kaikki rakenteet olivat normaalit ja mitat vastasivat kehityksen ajankohtaa. Saimme muistoksi pari hienoa profiilikuvaa, joissa näkyy vauvan pää ja pieni nyrkki. Edelleen hän näyttää sivukuvassa enemmän isältään.

Ja niin, sitten kysyttiin, haluammeko tarkastella sukupuolta. Halusimme. Kätilö sai zoomattua suoraan vauvan jalkoväliin ja totesi, että kyllä tämä kovasti näyttää tytöltä. Niin se näytti omiinkin silmiini. Pieneltä tytöltä. Meille tulee mitä todennäköisimmin tyttö. Ei prinsessaa, ei neitiä, ei kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen puettua olentoa, vaan pikkuinen tytöntyllerö.

En tiedä, onko sukupuolella lopulta paljonkaan merkitystä. Pieni poika olisi ihan varmasti aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta minusta on jotenkin aivan ekstraihanaa tietää odottavansa tyttöä. Ihan lähipiirissäni ei ole koskaan ollut poikia, joten pikkupojat ovat minulle hiukan vieraampia otuksia. Tytön kanssa on ehkä helpompi jakaa sellaisia juttuja, joista olen itse nauttinut lapsena. Jos hän myöhemmin osoittautuukin pojaksi, ei se mitään haittaa tietenkään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin vahvasti, että hän on tyttö.

Puolivälissä ja neuvolassa

Rv  20+0, eli raskauden puoliväli! Tuntuu välillä vieläkin aika uskomattomalta, että ollaan näin pitkällä ja että kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Maha näkyy jo selvästi, se on kauniin pyöristynyt. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä kysynyt tai kommentoinut asiaa suoraan. Ja ne uudet tuntemukset, joita viimeksi kuvailin, ovat tosiaan vauvan liikkeitä. Ihanaa. Ne ovat sellaisia pieniä pulpahduksia tai muljahduksia, täysin kivuttomia, täysin erilaisia kuin ruoansulatuksen aiheuttamat. Kerran tuntui, kuin vauva olisi koputtanut kolme kertaa kevyesti samaan kohtaan (toivottavasti se ei halua vielä tulla ulos! :) ). Pari kertaa olen tuntenut liikkeen jopa mahan ulkopuolelle, kun olen maannut käsi paljaan vatsan päällä.

Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.

2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.

Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.

Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.

Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.

Uudenvuodentervehdys

Hei pitkästä aikaa! Vieläköhän täällä käy ketään?

Tänään on rv 18+1. Uskomatonta, että raskauden puoliväli on jo kohta käsillä. Maha alkaa jo näkyä paksuimpienkin vaatteiden alta. Käytin omia vanhoja housujani joululomaan saakka, mutta ne alkoivat tuntua ikävän kiristäviltä vaikka vielä jalkaan menivätkin. Juuri ennen joulua ostin sitten ensimmäiset äitiysvaatteet (ja tilasin netistä lisää, Englannista asti). Vatsa on kasvanut ihan viime viikkoina niin nopeasti, että kun menen uudenvuoden jälkeen töihin, tilastani ei varmaan ole mitään epäselvyyttä. Aika harvalle työkaverille olen toistaiseksi kertonut vauvasta – kohtapa ei enää tarvitsekaan, kun he näkevät sen itse. Jee.

Painoa on tullut vasta kaksi kiloa lähtötilanteeseen nähden. Nautin pyöristyneen vatsan näkemisestä ja silittelystä. Miestä nauratti, kun kävimme hiljattain Stockmannilla ja pysähdyin ihailemaan kuvaani kaikista mahdollisista peileistä. Näytti kuulemma siltä, kuin olisin varmistellut parin minuutin välein, että maha on edelleen olemassa. Mutta onhan se aika ihmeellistä kaiken jälkeen.

Odotan kovasti ensimmäistä merkkiä vauvan liikkeistä. Muutamia kertoja hiljaa maatessani olen jo ollut tuntevinani alavatsassa sellaista, mitä en ole mielestäni ennen tuntenut. En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko se sitä mitä kuvittelen. Tuntemukset ovat ennemminkin pieniä muljahduksia kuin niitä paljonpuhuttuja ilmakuplia tai keijukaisen siiven hipaisuja.

Olen voinut oikein hyvin nyt, kun pahoinvointi on vihdoin hellittänyt. En halua pelotella, mutta minulla se kesti aika tarkkaan siihen asti, kunnes 16 viikkoa tuli täyteen. Sen jälkeenkin olen joutunut oksentamaan, jos ruokailujen väli on venynyt turhan pitkäksi; viimeksi näin kävi eilen. Mutta tämä on erilaista pahoinvointia: ällötys tulee aaltona, joka kestää korkeintaan kymmenen minuuttia, ja oksennuksen jälkeen olo on kohta ihan hyvä. Pitää vain muistaa syödä tiheästi hedelmiä tai muita välipaloja, niin eivätköhän nuo kohtaukset pysy poissa.

Muutoin on tosi hyvä olo, eikä tällä hetkellä ole mitään pahempia oireita. Väsymystä, yöheräilyä, lievää ummetusta, portaissa hengästymistä toki, mutta ne ovat kaikki aika pieniä ongelmia ja vieläpä sellaisia, joita pystyy jonkin verran kontrolloimaan. Olen ihmeen rauhallinen, seesteinen, onnellinen ja koko ajan hyvällä tuulella. Toivon kaikille hyvää ja suhtaudun kaikkeen positiivisesti. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minulla on voimaa vähän jopa muille jaettavaksi. Nt-ultran jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut alkaa uskoa, että meille tosiaan tulee vauva. Ensi kesänä meillä on vauva. Ja kaikki menee hyvin. Minä selviän, me selviämme yhdessä.

Sukulaisille ja ystäville kertominen on tehnyt kaikesta vielä kauniimpaa ja konkreettisempaa. On ollut ihana seurata heidän reaktioitaan ja myötäelämistään, kun yllättävät uutiset on kerrottu: riemunkiljahduksia, kyyneleitä, halauksia. Kaikki puhuvat luontevasti "teidän vauvasta", ja se saa minutkin luottamaan lujemmin siihen, että vauva meille tulee.

Loppiaisen jälkeen meillä on toinen neuvolakäynti – vasta toinen, vaikka raskaus on silloin jo melkein puolessavälissä. Sitä seuraavalla viikolla on rakenneultra. En osaa vielä jännittää sitä kauheasti, mutta totta kai pitää valmistautua siihen, että sieltä voi tulla huonojakin uutisia. Olemme päättäneet kysyä sukupuolta mutta emme vielä tiedä, kerrommeko sitä muille. Kertomatta jättäminen saattaisi hillitä vaaleanpunaisten tai -sinisten pikkuvaatteiden tulvaa ainakin ennen kesäkuuta, hih. Toisaalta en tiedä, pystynkö olemaan hiljaa, jos itse tiedän sukupuolen. Tietyt ihmiset ovat nyt jo varmoja siitä, kumpi meille on tulossa. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta asiasta.

Kaikesta seesteisyydestä huolimatta en ole vielä uskaltanut tehdä muita hankintoja kuin vauvakirjan, jonka ostin jo marraskuun alussa. Ehkä sen rakenneultran jälkeen sitten, jos kaikki menee siellä hyvin. Onhan tässä vielä monta kuukautta aikaa hankkia, vertailla ja harkita, mitä tarvitaan. Viime päivinä olen sentään uskaltautunut hiukan tutustumaan vaunujen maailmaan ja pohtinut, millaisia ominaisuuksia meidän perheessä kaivattaisiin lastenvaunuilta. Olen yleensäkin enemmän suunnittelevaa kuin hötkyilevää tyyppiä. Minua jopa vähän ärsyttää, kun ihmiset kyselevät aiotteko...?, oletteko päättäneet...? Ei aiota vielä mitään, ei ole päätetty! Jos yli kolmen vuoden lapsettomuus ei ole mitään muuta hyvää tuonut, niin ainakin sen, että en osaa enää pitää mitään asiaa elämässä itsestään selvänä. Aikominen ja päättäminen merkitsevät aika vähän, jos asiat vain sattuvat menemään toisin.

2013 oli todella hyvä vuosi. Toivon sydämestäni, että 2014 on vielä parempi, kaikille teille blogitutuille myös! En ole päättänyt, mitä teen tämän blogin suhteen. Mieleni tekisi jatkaa kirjoittelua, ja ehkä vähän erilaisella otteella ja laajemmalla aihevalikoimalla, mutta alkuperäinen lapsettomuusblogi ei enää oikein tunnu sopivalta alustalta siihen. Ideoita kenelläkään? Joka tapauksessa lupaan, että en lopeta blogia enkä aloita uutta kertomatta siitä täällä. Joten kuulemisiin ensi vuonna!

Ultra bra

Meillä oli tällä viikolla aika niskaturvotusultraan eli ensimmäiseen julkisen puolen tarjoamaan seulontatutkimukseen. Oli todella kaunis alkutalven päivä, aurinko paistoi ja maa oli kevyessä kuurassa. Jouduin käymään tutkimuksessa kesken työpäivän ja selitin jotain epämääräistä lääkärikäynnistä. Minun oli loppuun asti vaikea uskoa, että minä olen todella tässä 65A:n bussissa, matkalla asiakkaaksi Kätilöopistolle, jossa olen aina tähän asti saanut käydä vain muiden vauvoja katsomassa. Mutta totta se oli, vastaanottovirkailijan tietokoneelta löytyivät minun henkilötietoni ja minulle varattu aika.

Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.

Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3

Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!

Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."

Niinpä niin.

Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.

Isänpäivä

Kävimme vanhempieni luona isänpäivänviikonloppuna ja kerroimme iloisen uutisen, että heistä tulee isovanhempia. (Mieheni vanhemmat kuulevat uutiset tulevana viikonloppuna, kun tapaamme heitä.) Vastaanotto oli ihanin mahdollinen, varsinkin äitini meni aivan sekaisin onnesta. En usko, että olen koskaan ennen tehnyt ketään ihmistä yhtä onnelliseksi.

Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin  (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.

Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.

Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin.  Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.

----------------

Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.

Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti  yhtään mitään.

Toistaiseksi viimeinen klinikkakäynti

Kerroin jo, että kävimme kolmisen viikkoa sitten varhaisultrassa lapsettomuusklinikalla. Mutta en ole kertonut, mitä muuta siellä tapahtui ultrauksen lisäksi.

Ultran jälkeen lääkäri laati minulle äitiyskortin, johon merkittiin nämä ensimmäiset tiedot ja joka seuraa mukana sitten neuvolaan. Puhuttiin siitä, mitä neuvolassa tapahtuu ja millaisia tutkimuksia raskauden aikana tehdään. Sitten puhuttiin niistä yhdeksästä alkiosta, jotka odottavat meitä pakastimessa, mikäli joskus toivomme lisää lapsia. Kysyin, kannattaako meidän tällä historialla yrittääkään raskaaksi tuloa luonnonmenetelmällä vai otammeko suoraan yhteyttä klinikkaan. Lääkärin mielestä ei missään nimessä kannata jäädä yrittämään ja odottamaan, mutta hän varoitti myös, että selittämätön lapsettomuus ei ole ehkäisykeino ja että imetyksen aikanakin voi tulla uudelleen raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen läpikäyminen voi kuulemma aiheuttaa naisen elimistössä sellaisia muutoksia, että niiden jälkeen raskaus voi onnistua spontaanistikin. Hän sanoi nähneensä useita tapauksia. Hassua ajatellakin!

Lääkärimme kertoi myös vaihtavansa työpaikkaa toiselle helsinkiläisklinikalle. Jos haluamme seurata häntä sinne mahdollista pikkusisarusta toivoessamme, ei kuulemma tarvitse kuin ottaa yhteyttä uuteen klinikkaan. He hoitavat sitten pakastealkioiden kuljetuksen toiseen paikkaan. Ilmeisesti sellaista tapahtuu aika usein, sillä Helsingin lapsettomuusklinikkakentällä on tapahtunut todella paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana, kun olen itse seurannut alaa. Moni lääkäri on vaihtanut työnantajaa ja varmasti vienyt potilaita mukanaan. Helmin blogista luin hiljattain, että loppuvuodesta tänne ollaan avaamassa kokonaan uutta klinikkaa lääkärikeskus Dextran alaisuuteen.

No, juuri tämänhetkisen pahoinvoinnin kourissa tuntuu, etten ikinä uskalla tai halua tulla toista kertaa raskaaksi, mutta eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Jos mieli muuttuu, saatamme hyvinkin haluta vaihtaa klinikkaa ja jatkaa käymistä tutulla lääkärillä. Vaikka vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole ollut ihan sellaista kuin toivoisin, hän on kuitenkin todella miellyttävä tehdessään kliinisiä toimenpiteitä, mikä on ehkä vielä tärkeämpää. Ja kieltämättä hän suunnitteli ja toteutti meille todella onnistuneen IVF-hoidon. En oikein näe, miksi pitäisi jatkaa käymistä vanhalla klinikalla, kun molemmat meitä hoitaneet lääkärit ovat nyt lähteneet muualle töihin ja klinikan toiminnassa on koko ajan ollut tiettyjä pieniä ongelmakohtia. Toki olen klinikalle valtavan kiitollinen tästä lopputuloksesta – mutta kyllä siitä on maksettukin, rahaa siis.

Meidän lapsettomuusklinikkataival näyttää siis tällä erää jäävän onnellisen lyhyeksi. Olimme ensikäynnillä maaliskuun alussa, ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet hyvää vauhtia eteenpäin: uuden kierron alettua verikokeet ja aukiolotutkimus, ja kahteen seuraavaan kiertoon lääkkeetön inseminaatio. Kaksi kiertoa jäi väliin klinikan kesätauon vuoksi, mutta niiden aikana ehdimme kerätä voimia ja valmistautua henkisesti IVF-hoitoon, joka sitten aloitettiin elokuun lopussa. Syyskuussa kontrolliultrat ja toimeenpiteet ja sitten lokakuussa varhaisultra. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, ettei tämä olisi voinut paljon paremmin mennä.

-------------------

Tänään on rv 10+4. Tämä ja viime viikko ovat olleet aika hirveitä. Pahoinvointi on lisääntynyt niin, että olen oksentanut melkein joka päivä, pahimmillaan sekä aamulla että illalla. Kuvotus alkaa yleensä voimistua iltapäivällä ja huipentuu iltakahdeksan-yhdeksän maissa vessanpöntön halailuun. Ihan sama, mitä on illan aikana syönyt: se tulee ylös. Väsymys on uskomattoman kovaa, ja jotenkin se tekee pahoinvoinnistakin raskaampaa. Onneksi meillä on niin joustava työaika, että olen pystynyt tekemään hommia aika paljon oman rytmini mukaan: mennyt aamulla myöhempään, lähtenyt välillä aikaisemmin, ollut kotona yökkimässä ja tehnyt etätöitä voimieni mukaan. Jossain muussa työssä olisin ehkä jo joutunut ottamaan sairauslomaa, mutta tässä tilanteessa on ihan hyvä, että pystyn edistämään hommiani edes jonkun verran. Elättelen toiveita, että ensi viikolla pahoinvointi jo helpottaisi. Ja jos ei helpota, niin on se kuitenkin sen arvoista.

Kuulumisia

Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.

Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)

Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.

Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.

Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.

Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.

Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.