Kuulumisia

Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.

Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)

Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.

Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.

Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.

Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.

Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.

Sydän

Kävimme tänään varhaisultrassa. Löytyi kasvanut kohtu, ruskuaispussi, lapsivettä ja itse päähenkilö, vajaan sentin mittainen. Pieni valkoinen sydän pulputti iloisesti. Kaikki on niin kuin pitääkin.

Tähän asti en ole aivan täysillä pystynyt uskomaan siihen, että ihme olisi tosiaan tapahtumassa. Nyt se on helpompi uskoa. Hymyilyttää. Toivon hymyn aiheita koko maailmalle.

(Pitää jatkaa töitä. Kirjoitan myöhemmin enemmän!)

Nettiraskaus

Lämpimät kiitokset vielä toistamiseen kaikille teille, jotka kommentoivat kahteen edelliseen postaukseen! Olen ollut ihan liikuttunut huomatessani, kuinka moni on onnitellut niin vilpittömästi ja elänyt mukana tunnelmissani. Olen pitänyt tätä blogia vasta puolitoista kuukautta ja saanut jo noin monta noin ihanaa lukijaa. Kiitos.

Tuntuu hassulta ajatella, kuinka moni on jo mahtanut lukea raskaaksitulostani kaikkine yksityiskohtineen, vaikka oikeassa elämässä en ole kertonut siitä kenellekään. No, miehelleni tietysti, ja klinikan ja neuvolan henkilökunnalle, mutta en muille. Emmekä aiokaan kertoa vielä hyvään toviin, vaikka kaikki menisi hyvinkin. Tunnelmamme ovat noiden parin ensimmäisen satumaisen päivän jälkeen olleet lähinnä varovaisen odottelevia. Kunpa päivät kuluisivat nopeasti, kunpa kaikki menisi hyvin, kunpa pikkuinen ylipäänsä olisi siellä... Minulla on edelleen ollut hyvin vähän mitään selviä raskausoireita, mikä on toisaalta tietysti hyvä asia – pystyn viettämään ihan normaalia elämää – mutta toisaalta myös jännittävää: olisi niin ihana saada varmuus siitä, että vatsassa tosiaan asuu joku. Muutaman viime päivän aikana minulle on kuitenkin tullut se sellainen jännästi erilainen olo, jota odotin jo ennen raskaustestiä. Tuntuu siltä, että kroppa ei ole ihan sama kuin ennen, vaikka voinkin sinänsä hyvin. Rinnat ovat edelleen kipeät ja paisuneet ja vatsassa on jatkuvaa pientä paineentunnetta. Palelen koko ajan (viime päivinä on ollut myös pientä flunssaa), ja etenkin iltaisin väsyttää enemmän kuin ennen. Lisäksi joudun melkein joka yö käymään vessassa, mitä tapahtuu minulle normaalisti ehkä pari kertaa vuodessa.

Tänään on kulunut tasan viikko siitä aamusta, kun tein testin. Noin kahden viikon kuluttua pääsemme varhaisultraan. Siihen asti pidättelen hengitystä; jos sieltä tulee hyviä uutisia, uskallan ehkä jo iloita vähän ja varovasti. Siihen asti kuulostelen, tunnustelen ja ihmettelen tätä muutosta. Ensimmäinen neuvola-aika on sekin jo varattu. Jos kaikki menee hyvin. Kerroin eräälle kommentoijalle, että en oikein osannut suhtautua asiaan, kun neuvolan puhelimeen vastannut hoitaja onnitteli heti varatessani ensikäyntiaikaa. Ja viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran kysymään tarjoilijalta alkoholitonta juomavaihtoehtoa. Tunsin itseni melkein huijariksi, joka vain kuvittelee olevansa raskaana. En tunne vielä kuuluvani oikeasti siihen kastiin. Tämä on niin haurasta, kaikki voi tuhoutua pienessä hetkessä.

Vielä yksi juttu. Tiedän, että joissakin blogin lukijoissa näiden uutisten kuuleminen on voinut herättää myös kateuden tai epäreiluuden tunteita. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos näin on. Olen lukemattomia kertoja kokenut ristiriitaisia fiiliksiä kuullessani tuttavien vauvauutisia tai lukiessani niitä blogeista jo ennen, kuin aloitin tämän oman kirjoittamisen. Minun tarinanihan näyttää täällä netissä naurettavan helpolta: nainen alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, menee ensimmäiseen IVF-hoitoon ja pam, tulee kuukauden päästä raskaaksi. Ei se ihan noin helposti mennyt. Kieltämättä IVF sujui meillä oikeastaan joka vaiheessa hurjan hyvin, mistä olen ikuisesti kiitollinen (mille, kenelle? – en tiedä). Sitä ennen olivat kuitenkin ne kolme pitkää vuotta. En väitä, että olisin jotenkin "ansainnut" tämän raskauden niiden kolmen vuoden kärsimyksillä. Olen vain tosi, tosi onnekas. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni teistäkin muistakin on.