sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kuulumisia ja ajatuksia

Rv 25+6. Raskaus on oikeasti jo aika pitkällä, pian alkaa viimeinen kolmannes. (En ole ihan varma mistä viikosta se alkaa, kun eri lähteissä on vähän erilaista tietoa, mutta kaipa viimeistään tuossa maaliskuun alussa eli kolme kuukautta ennen laskettua aikaa). Vointi on ihan loistavan hyvä, välillä melkein jopa unohdan olevani raskaana. Sitten kun joutuu kumartumaan tai nousemaan portaita, sen kyllä aina muistaa. :) Tammikuussa ja helmikuun alussa, kun vatsa otti isoa kasvuspurttia, minulla oli välillä iltaisin hiukan tukala olo ja vatsaa kiristeli. Nyt kasvutahti on selvästi rauhoittunut, eikä noita tuntemuksia enää juurikaan ole. Myös painonnousu on ilmeisesti hidastunut jonkin verran. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan vasta kuutisen kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta, kaikki tuo tosin vasta joulun jälkeen eli pahoinvointivaiheen loputtua.

Vauvan liikkeet ovat muuttuneet yhä vahvemmiksi, ja hän tuntuu olevan useammin hereillä myös päiväsaikaan. Välillä on kuin hän työntäisi itseään oikein voimalla parempaan asentoon! Myös istukan kohdalla – suurin piirtein navan ympärillä – jossa ei aiemmin ole tuntunut yhtään mitään, aistin välillä epämääräistä paineen tunnetta. Selviä potkuja tai muita siinä ei kuitenkaan vieläkään tunnu.

Tällä viikolla näin sattumalta meidän lapsettomuuslääkärin eräässä kaupassa ja kuulin kaksi eri tavoin yllättävää raskausuutista. Lääkärin näkeminen herätti monenlaisia tuntemuksia (en siis ole tavannut häntä lokakuisen varhaisultran jälkeen). Pakko myöntää, että välttelin hänen kohtaamistaan ja pysähdyin yhtäkkiä hirveän kiinnostuneena pitkäksi aikaa tutkimaan erään hyllyn tuotteita. Ihan ok lääkäri, mutta haluaisin itse valita, milloin tapaan häntä ja milloin en.

Raskausuutiset sitten. Toinen tuli eräältä työkaverilta, jota en tunne kovin hyvin ja jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään henkilökohtaista. Jostain syystä olin ajatellut hänen olevan ihminen, joka ei ehkä halua lapsia eikä ole kovin kiinnostunut puhumaankaan niistä. En ollut vielä suoraan kertonut hänelle omastakaan raskaudestanikaan, vaikka hän oli sen varmasti jo huomannut. Nyt kun sanoin jääväni keväällä äitiyslomalle, hän kertoi olevansa itse samassa tilanteessa, pari kuukautta jäljessä vain. Ei pitäisi koskaan luulla tietävänsä, mitä kukakin haluaa, eikä luokitella ihmisiä mihinkään kategorioihin. Siitäs sain; asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät.

Toisen uutisen kuulin ainoalta tuntemaltani tosielämän kohtalotoverilta, joka on toivonut lasta suunnilleen yhtä kauan kuin me ja käynyt pitkään hoidoissa. Hänkin on nyt onnellisesti raskaana, ja laskettu aika on myöhemmin kesällä. Hän oli pelännyt kertoa iloisia uutisia minulle, ja minä olin pelännyt kertoa omiani hänelle. Niin ihanaa! Nyt meidän molempien toive on vuosien jälkeen toteutumassa samana kesänä, ja voimme vielä joskus tavata vauvatreffien merkeissä. Elämä on sittenkin joskus oikeudenmukaista.

Jonkin verran olen nyt uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, ja olemme suunnitelleet kovasti muitakin hankintoja. Pienten vaatteiden peseminen ja silittäminen on kyllä ihanin kotityö ikinä. Vaunut ovat mietinnässä, ensi viikolla pääsemme koeajamaan ystävien vaunuja ihan oikeissa olosuhteissa ja oikealla vauvakuormalla. Meillä molemmilla on viikon talviloma maaliskuussa, ja silloin olisi tarkoitus remontoida ja sisustaa nykyistä työhuonetta lastenhuoneeksi. Kummallista: olen odottanut vuosia, että pääsisin valitsemaan tapettia ja lastenvaunuja, enkä ole koskaan uskaltanut perehtyä vaihtoehtoihin kunnolla. Nyt, kun tuollaiset jutut ovat oikeasti ajankohtaisia, olen vieläkin aika varovainen. Kaipa sitä ajattelee, ettei parane hötkyillä, kun asiat voisivat yhäkin mennä pieleen. Mutta todennäköisyydet ovat nyt ehdottomasti meidän puolella.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Ärsyttää

Helsingin Sanomien Elämä ja terveys -sivuilla oli eilen pieni juttu raskauspahoinvoinnista. Seitsemän kysymystä, joihin oli pyydetty vastaus Oulun yliopistollisen sairaalan erikoislääkäriltä. Kiinnostava aihe ja tärkeää, että tästä kirjoitetaan, ajattelin ensin. Oma pahoinvointi on vielä tuoreessa muistissa.

Jutun alku olikin lupaava ja asiallisesti kirjoitettu. Raskauspahoinvointi on yleinen fysiologinen reaktio, joka johtuu istukkahormonin määrän kasvusta elimistössä ja jota kokee yhdeksän odottajaa kymmenestä. Ei ole tavallisesti vaarallista sen paremmin äidille kuin vauvallekaan eikä ennusta vaikeaa synnytystä. Mutta sitten:


7) Onko kyse siitä, ettei nainen ole valmis äidiksi?  
Pahoinvointi ei välttämättä liity siihen, mutta se voi osin olla alitajuinen reaktio tilanteeseen. Pahoinvointi on usein sidoksissa mielialan ongelmiin.
Esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset äidit kärsivät usein ja voimakkaistakin oireista. Heillä voi olla turvattomuuden tunteita. Hehän ovat erossa suvusta, vieraassa maassa ja vieraan kielen keskellä.


Siis mitä helvettiä (pardon my French)?!! Ensin kerrotaan  raskauspahoinvoinnin olevan normaali ja melko harmiton fysiologinen reaktio, sitten annetaan ymmärtää, että se "ei välttämättä liity" siihen, että nainen ei olisi valmis äidiksi. Mutta että useimmiten siis liittyy? Että suuri osa niistä 90 %.stä odottajia kärsisi mielialan ongelmista ja/tai ei olisi valmis äidiksi? Okei...

Emme tietysti voi tietää, mitä juttuun haastateltu lääkäri on oikeasti sanonut ja miten paljon toimittaja on muokannut tai lyhentänyt haastattelua. Mutta niin asiantuntijoiden kuin asiantuntijoiden sanoja referoivien toimittajien pitäisikin olla erityisen tarkkoja siitä, miten asiantuntijan sanat esitetään mediassa. Koska niillä on ihan erilainen painoarvo kuin kadunnaisten haastatteluilla, joissa vaikka Silmu Silmunen, 35 v., kertoo omasta pahoinvoinnistaan. Asiantuntijoiden pitäisi esiintyä ja heidät tulisi esittää mediassa mahdollisimman puolueettomina. Heidän pitäisi kumota tai kyseenalaistaa paikkansapitämättömiä vanhan kansan käsityksiä, ei pönkittää niitä. Vaikka pahoinvoinnilla ja "mielialan ongelmilla" onkin todellisuudessa pieni yhteys, se ei selitä pahoinvointia suurimmalla osalla niistä odottajista, jotka joutuvat halaamaan vessanpönttöä tai pitämään nenästä kiinni kävellessään pizzerian ohi. Vastauksen alku olisi voinut kuulua jotenkin näin:

Pahoinvointi ei tavallisesti liity siihen, mutta se voi joskus harvoin olla osin alitajuinen reaktio tilanteeseen. Pahoinvointi on lähinnä yksittäistapauksissa sidoksissa mielialan ongelmiin.

Sivumennen sanoen en myöskään oikein pidä siitä sävystä, jolla maahanmuuttajataustaisia äitejä tuossa jutussa käsitellään (vaikka olen aikaisemminkin kuullut maahanmuuttajuuden ja raskauspahoinvoinnin yhteydestä ja siinä on varmasti jotain perää). Eikö syyttävä sormi saisi osoittaa ennemminkin kohti tätä "vieraan maan" yhteiskuntaa, joka ei ole onnistunut kotouttamaan ja integroimaan mamuäitejä joukkoonsa ja opettamaan heille riittävää kielitaitoa?

Suututtaa niin, että ryhdyn kohta tosissani tekemään tekstianalyysia niistä tavoista, joilla äitiyttä (ja maahanmuuttajuutta) käsitellään valtamediassa.

Jos minulle olisi pahimman pahoinvoinnin keskellä, vuosien lapsettomuuden ja raskaiden hoitojen jälkeen tultu puhumaan "mielialan ongelmista" ja siitä, etten vain ole "valmis äidiksi", olisin varmaankin lyönyt. Ja luojalle kiitos, että tuo lääkäri toimii Oulussa eli mahdollimman kaukana meikäläisestä.




perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystävänpäivänä

Haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää kaikille teille, jotka olette seuranneet ja kommentoineet blogiani! Olette minulle tärkeitä.

torstai 6. helmikuuta 2014

Neuvolapalveluista ja elämän muuttumisesta

Tällä viikolla oli taas neuvolakäynti, järjestyksessään kolmas. Kaikki eivät varmaan koe näin, mutta minusta on aina kivaa mennä neuvolaan, ja oikein odotan käyntejä etukäteen. Tuntuu mukavalta, kun joku asiantuntija seuraa raskauden kulkua ja toteaa, että omat mittani ja arvoni ovat normaalit. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että tässä ollaan raskaana, eikä sekään ole itsestäänselvyys, että kotimaassa on näinkin hyvin toimiva julkinen terveydenhuolto.

Ohjelmassa oli ensin perusjuttuja: pissatesti (puhdas), verenpaine (hyvä), paino ja hemoglobiini. Painoa oli nyt kertynyt 3 kg neljässä viikossa, mutta kuitenkin yhteensä vasta viitisen kiloa koko raskauden aikana. Terveydenhoitaja sanoi olevan ihan normaalia, että painonnousu on välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Vatsaa ei mitattu, mutta hän totesi sen olevan silmin nähden kasvanut viime kerrasta. Hoikilla naisilla on kuulemma lähes aina niin, että maha todellakin pullahtaa näkyvästi esiin muusta vartalosta.

Hemoglobiiniarvoni oli edelleen 122, mistä olen tosi iloinen. Äidinpuoleisessa suvussa lähes kaikilla naisilla on huono hemoglobiini, ja minullakin se oli lapsena alhainen. Teini-iästä alkaen se on kuitenkin ollut ihan hyvä, ja olen joskus luovuttanut vertakin. En syö punaista lihaa, mutta varsinkin nyt raskausaikana olen yrittänyt kiinnittää raudansaantiin muutoin erityistä huomiota: syön lähes pelkästään ruisleipää ja lounaalla valitsen mielelläni sellaisen ruoan, jossa on pinaattia. Ei huvittaisi joutua käyttämään mitään rautalisää, koska ne aiheuttavat kuulemma usein ummetusta... Onneksi nyt ei ole mitään akuuttia pelkoa asiasta!

Sitten kuunneltiin taas vauvan sydänääniä, ja hoitaja tunnusteli kohdun kasvua vatsanpeitteiden läpi. Vauvalla oli taaskin hurja syke, neuvolakorttiin kirjattiin +150. Sopii hyvin saamaamme tyttöennusteeseen. Terkkaria nauratti, kun vauvan syke meni aluksi oikeaa kiitolaukkaa mutta rauhoittui sitten vähän, ihan kuin pikkuinen olisi ymmärtänyt, että ei tämä tutkiminen niin vaarallista olekaan. Kohtu on kuulemma kasvanut hyvin, korkein kohta on jo kymmenisen senttiä navan yläpuolella. Ei ihme että mahaa välillä oikein kiristää, kun kudokset venyvät.

Tällä kerralla sain myös raskaustodistuksen Kelaa varten, aika juhlavaa! Lisäksi oli tarkoitus käydä läpi niin sanottua perheen voimavarakyselyä, ja mieskin oli tullut sitä varten mukaan. Olimme täyttäneet lomakkeen ihan huolellisesti, mutta naureskelimme kyllä monessa kohdassa. Kaikki väittämät tuntuivat niin itsestään selviltä ja luonnollisilta, kun lapsi on näin pitkään odotettu ja toivottu. Joo, meillä on riittävät taidot kotitöiden suorittamiseen (esim. ruoanlaitto, pyykinpesu). Juu, ymmärrämme että lapsen syntymä voi muuttaa parisuhdettamme. En pelkää sitä, että lapsen syntymä muuttaa elämää: sitä vartenhan tässä on lasta toivottu ja suunniteltu, jotta elämä muuttuisi uudenlaiseksi! Dinkkuelämää on meidän osalta nähty jo ihan tarpeeksi. Onneksi terveydenhoitaja oli samoilla linjoilla eikä yrittänyt väkisin keskustella meidän voimavaroista. Yhteensä koko lomakkeeseen käytettiin aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Miehelle tämän käynnin suurin anti taisikin olla siinä, että hän kuuli ensimmäistä kertaa lapsensa sydänäänet. Ymmärrän, että vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä on tärkeää pohtia, mutta nuo lomakkeet taitavat toimia ennen muuta seulana tai henkilökunnan työkaluna: näkevät, minkä perheiden kohdalla on tarvetta keskustella asioista enemmän tai tarjota lisätukea.

Seuraava käynti on kuukauden päästä, ja silloin onkin vuorossa lääkärineuvola. En olekaan tavannut ketään lääkäriä sen jälkeen, kun olimme lapsettomuusklinikan varhaisultrassa lokakuun puolivälissä. Ei ole kyllä ollut oikein tarvettakaan; tämä on ollut monella tapaa helppo raskaus. Toivottavasti jatkuisikin sellaisena.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Seesteinen keskiraskaus

Rv 22+5 tänään. Olen voinut tosi hyvin viimeisen reilun kuukauden ajan, toisin sanoen siitä lähtien kun pahoinvointi loppui. Ei selkäkipuja, ei liitoskipuja, ei närästystä, ei turvotusta, ei verenvuotoja. Ainoat raskausvaivat tällä hetkellä ovat ajoittainen väsymys – herään joka yö kerran käymään vessassa, ja sen jälkeen on vaikea saada unen päästä uudelleen kiinni – sekä nenän tukkoisuus. Jälkimmäistä on helpottanut turvallinen ja kivantuoksuinen öljy-mentoli-suihke. Lisäksi viime päivinä on ollut pieniä rytmihäiriöitä, mutta niitä minulla on ajoittain muutenkin ja ne ovat ilmeisesti aika tavallisia raskauden aikana. Olen tosi kiitollinen näin helposta raskauden vaiheesta ja samalla tiedostan koko ajan, että vaivoja saattaa ilmetä minä päivänä hyvänsä. Toisaalta olen vähän sitä mieltä, että olen jo kärsinyt oman osani raskausvaivoista kovan ja pitkään kestäneen pahoinvoinnin muodossa. Viimeisen kerran (tai ainakin toistaiseksi viimeisen) oksensin rv 18+0 suoraan kadunvarteen, huoh...

Vatsa alkoi näkyä vaatteiden altakin siinä joulun maissa, ja tammikuun aikana se on kasvanut kohisten. Nyt se on jo varsin pallomainen. Ilmeisesti se ei ihan valtavan suuri kuitenkaan vielä ole, koska juuri pari päivää sitten kerroin raskaudesta yhdelle työkaverille ja hän ei ollut ainakaan omien sanojensa mukaan huomannut mitään. Ensi viikolla on taas neuvolakäynti, ja silloin vatsan kasvua pitäisi jo mitattaman. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan noin 5 kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta; aika kohtuullista kai.

Vauva on tällä viikolla alkanut liikkua aktiivisemmin myös päiväsaikaan. Tai sitten liikkeet ovat vain voimistuneet niin, että ne on helpompi tuntea. Rakenneultran mukaan minulla on istukka kohdun etuseinämässä, ja vatsassa on toden totta kohta, jossa liikkeitä ei juurikaan tunnu.

Ostin eilen ihka ensimmäiset vauvanvaatteet tulevalle lapsellemme. Lindexin Newborn-mallistossa oli niin suloisia, vaaleita, neutraaleja pukineita. Söpöjä ne ovat kyllä muissakin liikkeissä. Kiikuttaessani ostoksia kassalle tuli taas se hämmentävä tunne, joka on tullut ekalla kerralla neuvolassa, Kätilöopistolla, äitiysvaatteita ostaessa, alkoholitonta kuohuviiniä pyytäessä jne.: olenko minä ihan oikeasti tässä ostamassa vaatteita meidän vauvalle? Jokainen rajapyykki, jokainen ekakerta tekee vauvan odotuksesta vähän konkreettisempaa. Kotona en malttanut laittaa pikku vaatteita kaappiin (tai pyykkikoriinhan ne oikeastaan ihan ensiksi menevät) vaan jätin ne näkyville yhden tuolin selkämykselle. Siinä niitä on helppo silitellä aina ohi kulkiessaan. Tuntuu jo vähän siltä, kuin niihin olisi tarttunut pieni palanen sitä persoonaa, jonka päälle ne sitten kesällä puetaan.

Elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri nyt. Totta kai odotan jo alkukesää ja vauvan syntymää, mutta en mitenkään malttamattomana. Nautin joka hetkestä ja jokaisesta uudesta kokemuksesta jo ennen sitä. Elämä on jotenkin helppoa ja kevyttä, niin erilaista kuin vielä vajaa vuosi sitten. Ei ole kiire minnekään. Ei ole tietoakaan siitä painavasta, ahdistavasta epätietoisuudesta, joka leimasi kaikkea monen vuoden ajan. Tässä ja nyt on hyvä olla.