Kuinka mahdoton tapahtui

Muutamakin lukija on pyytänyt kirjoittamaan jotain mahdollisista raskausoireista ja aavisteluista. No, joudun tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että en ihan oikeasti aavistanut juuri mitään. Olen aina kuvitellut, että jos joskus tulen raskaaksi, pystyisin aistimaan sen jollain salaperäisellä tavalla – että olo olisi jotenkin erilainen. Ei se ollut. Lisäksi olen, niin kuin varmaan moni muukin, jo aiemmin diagnosoinut itseltäni kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin raskauden ensi oireet vaikka kuinka monessa yrityskierrossa. Ne eivät koskaan johtaneet muuhun kuin siihen, että kuukautiset alkoivat yleensä heti seuraavana päivänä. Ja tässä IVF-kierrossa oli kaiken kukkuraksi rankka hormonilääkitys, joka aiheutti samantapaisia oireita.

Sen totesin jo paljon ennen testipäivää, että rintani olivat tosi kipeät, arat, paisuneet ja välillä jotenkin kihelmöivät. Mutta ne ovat kipeät aina ennen menkkoja, ja tiesin myös Lugesteronin aiheuttavan vastaavia oireita. Ei siis aihetta toivoon. Suunnilleen viimeisen viikon ajan olen palellut tosi paljon – mutta säätilakin viileni juuri samoihin aikoihin, eikä meidän taloyhtiössä ole vielä kytketty lämmitystä päälle. Nenä on ollut välillä tukossa, mutta onhan se joskus muutenkin. Ja meillä kotona on ollut viime aikoina kieltämättä aika pölyistä. Alavatsassa on ollut kiristystä tai paineen tunnetta, mutta ei sekään mitään ihan ennenkokematonta ole. Välillä on tuntunut teräviä vihlaisuja (repäisykipuja?), jos esimerkiksi aivastaa tai yskäisee rajusti. Lisäksi varsinkin viime viikolla jossain kohdun seudulla tuntui jonkin verran teräviä pistoksia, oikeastaan vähän samanlaisia kuin punktiossa tai aukiolotutkimuksessa. Mutta ymmärrettävää, että jotain tuntemuksia on, kun ajattelee mitä kaikkea vatsaparkani on joutunut käymään läpi viimeisen kuukauden aikana.

Alkion laskennallisen kiinnittymisen aikoihin oli pari päivää vatsakipuja (juuri samoihin aikoihin, kun pyörryin yöllä vessassa!). Mutta ne olivat aika lieviä, väliin kuukautiskipumaista jomotusta, väliin terävämpiä kipuja (vähän kuin punktion jälkeinen särky). Siitä kuuluisasta kiinnittymisvuodosta ei tullut mitään merkkiä. Joten en tosiaan uskaltanut asettaa toiveita mitenkään huikean korkealle ennen testipäivän aamua. Kun tiistai-iltana kävimme yöpuulle, sanoin miehelleni viimeiseksi ennen nukahtamista: Se on kuitenkin negatiivinen.

Meidän klinikalla on käytäntönä, että asiakas tekee raskaustestin itse kotona ja tarvittaessa tulos varmistetaan verikokeella. Sain sieltä mukaani yhden testin, sellaisen Clearbluen, johon tulee joko plus- tai miinusmerkki. Testipäivän aamuna heräsin tavalliseen tapaan kuuden jälkeen. Oli aivan pimeää ja hiljaista. Kävin vessassa ja nostin testin pesukoneen päälle odottamaan; tuloksen piti ilmestyä kolmessa minuutissa. Vaakasuora miinusviiva lähti heti muodostumaan. Ajattelin katkerana, että ei siihen kuitenkaan tule mitään muuta, ja lähdin antamaan kissalle aamuruokaa ja raikasta vettä. Sitten katsoin seinäkelloa: ainakin kaksi minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Palasin kylpyhuoneeseen. Pesukoneen kannella hymyili aivan selvä plusmerkki.

Suoraan sanoen en muista, mitä muutaman seuraavan sekunnin aikana tapahtui. Tunne oli niin ylitsevuotava, että hetkestä ei ole muistikuvia. Hyppäsikö sydän kurkkuun? Otin ehkä tukea pesukoneesta. Varmaan otin testin käteeni ja katsoin sitä lähempää. Koska seuraavassa hetkessä kipitin testi kädessäni makuuhuoneeseen herättämään miestäni. Kulta, se oli positiivinen.

Kun klinikka aukesi, soitin sinne ja varasin heti ajan verikokeeseen. Sain samalla ohjeet, miten Lugesteronia käytetään tukihoitona vielä viikon verran mutta vähennetään annostusta pikkuhiljaa. Lupasin tulla verikokeeseen tunnin päästä. Sitä ennen oli kuitenkin käytävä apteekissa ostamassa lisää Lugesteronia. Olin käyttänyt vihoviimeisen kapselin edellisenä iltana, ja niin varma olin negatiivisesta tuloksesta ollut, etten ollut ostanut varapakkausta etukäteen, vaikka resepti oli olemassa.

Kävin verikokeessa. Seuraavana päivänä sain klinikalta ehkä elämäni parhaan puhelun: Tämän mukaan olet raskaana. Onneksi olkoon. Varattiin varhaisultra kolmen viikon päähän. En tiedä, miten jaksan odottaa sinne saakka. Jos varhaisultrassa on kaikki kunnossa ja sydämensyke näkyy, keskenmenon riski on kuulemma enää hyvin pieni. 

Oireita ei edelleenkään ole juuri tuon enempää. Eilen aamupäivällä tunsin töissä hyvin lievää kuvotuksen tunnetta, joka meni ohi, kun söin omenan. Olin aika hyvilläni siitä: pahoinvointihan kertonee, että kaikki on hyvin ja jotain on vatsassa meneillään.

Olen yhtäaikaa huolissani ja tasaisen onnellinen. Tiedän hyvin, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Samalla olen kuitenkin ihmeen rauhallinen ja luottavainen. Ajattelen niin, että olen jo nyt saanut kokea jotain sellaista, mitä ei voida koskaan ottaa minulta pois. En halua antaa pelon särkeä tätä.

Epätoivo

Kaikki viime viikon toivo ja taika on karissut pois. Jostain syystä minulla on vahva aavistus, että en tee ensi viikolla(kaan) positiivista raskaustestiä. Olo on juuri sellainen kuin aina ennen kuukautisten alkua, paitsi että Lugesteron vahvistaa kaikki oireet kymmenkertaisiksi. Finnejä, rasvaiset hiukset, kipeät ja paisuneet rinnat, palelua, ärtyisä ja alakuloinen olo. Vatsa ei sentään ainakaan toistaiseksi ole kipeä. Tiedän, että kaikki tuo voi johtua lääkkeistäkin. Mutta aavistuksilleni en voi mitään.

Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?

Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä  tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?

Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.

Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?