Sunnuntai-ilta.
Vauva nukahtaa yöunilleen ihan poikkeuksellisen aikaisin, iltayhdeksältä.
Takana mukava, rauhallinen viikonloppu. Ikkunoissa marraskuun pimeys ja hiljalleen ropisevat sadepisarat.
Kaadetaan lasilliset viiniä (juu, juon silloin tällöin lasillisen, vaikka ollaan täysimetyksellä).
Isä ja äiti hakeutuvat lasit kädessä eri huoneisiin tuijottamaan omien läppäreidensä ruutuja. Isä tekee työjuttuja ja hakee puolileikillään uutta työtä. Äiti tekee työjuttuja ja surffailee blogeissa ja Facebookissa.
Niin. Halusin vain sanoa, että kaikkien lapsettomuussurujen jälkeen me ollaan nykyään ihan tavallinen pariskunta ja perhe. Tavallista onnellisempi kyllä, totta kai. Meidän murheet ja ongelmat ovat todella pieniä. En ikinä lakkaa ihmettelemästä tätä onnea ja kiitollisuutta.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Onni
Tarkalleen vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja: ensimmäinen IVF-hoitokierroksemme oli käynnissä. Olen iloinen, että minun tuli dokumentoitua juuri sen kierron tunnelmia (tänne blogiin siis). Tosin muistan ne vielä hyvin lukemattakin; tapahtumat ja tunteet ovat niin elävinä mielessä, että on suorastaan vaikea uskoa, että niistä on kulunut jo kokonainen vuosi. Eilisestä tasan vuosi sitten olin klinikalla munasolupunktiossa, töpöttelin kotiin vatsa särkevänä lyhyin askelin, nukuin sohvalla untuvapeiton alla ja olon parannuttua söin myöhäisen lounaan lähikulmien nepalilaisessa ravintolassa. Samaan aikaan klinikan laboratoriossa meidän sukusolumme kohtasivat toisensa petrimaljalla, ja yhdessä kohtaamisessa syntyi nyt kolmikuisen tyttäremme alku. Tästä päivästä vuosi sitten soitin iltapäivällä värisevällä äänellä klinikalle ja kyselin hedelmöittymistulosta, sain hyviä uutisia. Ylihuomisesta vuosi sitten kohtuuni tuikattiin yksi pieni ihmisalkio ja näin (tai halusin nähdä) enteen tulevasta lapsestamme. En muuten koskaan onnistunut näkemään ultralaitteen monitorilla sitä kuuluisaa valkoista pistettä, mutta on sen täytynyt siellä olla, koska nyt se jo hymisee unissaan pinnasängyssään. Miten vuosi voikin mennä niin nopeasti?
Kävin taas tänään vauvan kanssa vaunulenkillä samoilla metsäpoluilla, joilla olen kävellyt ja juossut monesti ennenkin viime vuosien aikana. Toukokuussa häntä odottaessani kävelin siellä lähes joka päivä. Pihlajat ovat nyt täynnä upean punaisia marjoja. Kun tyttäremme syntyi kesäkuun alussa, ne kukkivat valkoisena vaahtona. Ihailin pihlajankukkia jopa Kätilöopiston huoneemme ikkunasta. Syksyinen luonto on kaunis eri tavalla kuin alkukesäinen. Nyt rakastan jokaista marjaa, lehteä ja ruohonkortta ihan vain siitä syystä, että ne ovat kasvaneet tänä samana uskomattomana ja ihanana kesänä, jolloin vauvamme tuli maailmaan. Melkeinpä surettaa, kun tämän kesän lehdet alkavat putoilla ja kukat lakastua. Haluaisin säilöä koko tämän hetken pulloon luontoineen päivineen.
Olen oppinut elämään vähän paremmin hetkessä kuin viime postaukseni aikaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta olen saanutkin vähän tehtyä joitakin rästihommia, pikkuhiljaa. Tässä ja nyt on hyvä olla. Muutamana iltana olen tehnyt ihan vähäsen työjuttuja kotona. Sekin tuntuu hyvältä: minulla on yhä työminäni tallella, osaan vielä, innostun ja keksin uutta. Yhtä hyvältä tuntui kuitenkin sulkea tietokone ja kömpiä pimeässä sänkyyn jo nukkuvien vauvan ja miehen viereen. Kaikki asiat elämässä ovat aika lailla tasapainossa juuri nyt.
Kävin taas tänään vauvan kanssa vaunulenkillä samoilla metsäpoluilla, joilla olen kävellyt ja juossut monesti ennenkin viime vuosien aikana. Toukokuussa häntä odottaessani kävelin siellä lähes joka päivä. Pihlajat ovat nyt täynnä upean punaisia marjoja. Kun tyttäremme syntyi kesäkuun alussa, ne kukkivat valkoisena vaahtona. Ihailin pihlajankukkia jopa Kätilöopiston huoneemme ikkunasta. Syksyinen luonto on kaunis eri tavalla kuin alkukesäinen. Nyt rakastan jokaista marjaa, lehteä ja ruohonkortta ihan vain siitä syystä, että ne ovat kasvaneet tänä samana uskomattomana ja ihanana kesänä, jolloin vauvamme tuli maailmaan. Melkeinpä surettaa, kun tämän kesän lehdet alkavat putoilla ja kukat lakastua. Haluaisin säilöä koko tämän hetken pulloon luontoineen päivineen.
Olen oppinut elämään vähän paremmin hetkessä kuin viime postaukseni aikaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta olen saanutkin vähän tehtyä joitakin rästihommia, pikkuhiljaa. Tässä ja nyt on hyvä olla. Muutamana iltana olen tehnyt ihan vähäsen työjuttuja kotona. Sekin tuntuu hyvältä: minulla on yhä työminäni tallella, osaan vielä, innostun ja keksin uutta. Yhtä hyvältä tuntui kuitenkin sulkea tietokone ja kömpiä pimeässä sänkyyn jo nukkuvien vauvan ja miehen viereen. Kaikki asiat elämässä ovat aika lailla tasapainossa juuri nyt.
tiistai 19. elokuuta 2014
Carpe diem
Olen aina ollut niin kutsuttu sitku-ihminen. Sellainen, joka on tyytyväinen vasta sitten kun tietyt asiat elämässä ovat kunnossa. Sitku olen päässyt ylioppilaaksi ja muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Sitku olen löytänyt elämäni miehen. Sitku olen valmistunut. Sitku minulla on vakituinen työpaikka. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Siihenhän minä jäin junnaamaan elämässäni moneksi vuodeksi; sillä verukkeella, etten voi olla onnellinen, ennen kuin meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi, en enää koskaan valita mistään ja olen aina tyytyväinen kaikkeen.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
perjantai 1. elokuuta 2014
Raskauden jälkeen
Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa: haavat parantuneet hyvin, kohtu kutistunut eikä aristava. Paino on jopa vähän alle lähtöpainon, hemoglobiini tosi hyvä (141!), verenpaine alhainen. Ehkäisystäkin puhuttiin, ja mahdollisesta uudesta raskaudesta ja lapsettomuustaustasta. Lopuksi sain jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Sairaalapäiviä
Nyt ei mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta haluan kirjoittaa seuraavaksi muutaman sanan vauvan ensimmäistä päivistä eli siitä ajasta, jonka vietimme sairaalassa synnytyksen jälkeen. Synnytyskertomushan päättyi siihen, kun meidät siirrettiin synnytysosastolta vuodeosastolle, minut pyörätuolilla sillä olin pyörtyä kun yritin kävellä. Saimme onneksi perhehuoneen ja vieläpä yhden osaston parhammista: siinä oli oma suihku ja wc. Jos jostakin haluaisin antaa Kätilöopistolle palautetta, niin siitä, että perhehuoneita ei ole tarpeeksi eikä niitä voi varata etukäteen. Mekin kuulimme saavamme perhehuoneen vasta siinä vaiheessa, kun lähdimme siirtymään osastolle. Ymmärrän kyllä, että huoneiden riittävyys on tilakysymys ja että Naistenklinikan remontti vielä vaikeuttaa tilannetta, mutta ainahan voi haaveilla.
Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja. Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)
Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.
Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.
Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.
Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.
Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.
Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.
Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai
Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!
Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja. Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)
Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.
Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.
Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.
Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.
Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.
Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.
Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai
Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Suku jatkuu
Lähetimme viikko sitten maistraattiin paperin, jossa ilmoitimme vauvan nimet. Kaksi etunimeä ja sukunimi. Emme kuulu kirkkoon, joten lasta ei kasteta. Nimiäisiä vietetään elokuun puolella, mutta lähipiirimme on saanut kuulla nimen jo ennakkoon ja se on meillä nyt käytössä.
Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.
Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.
Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)
Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.
Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.
Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.
Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)
Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Tiheää imua ja pitkiä yöunia
Vauva täytti kuukauden ja on vihdoinkin kirinyt takaisin syntymäpainoonsa ja ohikin. Tasan neljän viikon ikäisenä hän painoi neuvolassa 4140 g! Saimme luvan vähentää korvikkeen käyttöä, mutta kerran tai kaksi päivässä hän vielä syö sitä, tarpeen mukaan. Ilmeisesti maitoa erittyy enemmän kuin alussa, koska tyttö ei enää asu rinnalla eikä vaikuta koko ajan nälkäiseltä. Yksi syöttö saattaa silti kestää tunnin tai puolitoista, joten melkoista tiheän imun kautta tässä on eletty.
Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)
Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.
Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.
Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"
Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!
Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.
Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.
Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)
Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.
Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.
Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"
Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!
Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.
Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Kaksiviikkoinen
On juhannusaatto. Tänä vuonna se ei eroa juuri mitenkään tavallisista arkipäivistä, sillä mies on ollut isyyslomalla vauvan syntymästä asti ja olemme olleet kolmestaan kotona jo monta päivää. Kotijuhannus, vähän parempaa ruokaa, sadetta, hiljainen kaupunki. Rakas pieni tyttömme on tänään kaksi viikkoa ja yhden päivän vanha. Kirjoittelen tähän joitakin sekalaisia havaintoja ja ajatuksia näistä ensipäivistä.
- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?
- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.
- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.
- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.
- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...
- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.
- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.
- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.
Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi: How old is your baby?
Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.
Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.
- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?
- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.
- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.
- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.
- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...
- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.
- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.
- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.
Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi: How old is your baby?
Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.
Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Synnytyskertomus
Ennen vauvan syntymää mietin, etten todennäköisesti halua ollenkaan kirjoittaa postausta näin henkilökohtaisista asioista. Nyt taas ajattelen, että ehdottomasti haluan jakaa positiivisen synnytyskokemukseni muillekin. Minua ärsyttää suuresti se Suomessa (ja varmaan muuallakin) vallalla oleva kulttuuri, jossa kerrotaan synnytyksistä kauhutarinoita, liioitellaan ja mässäillään ja jossa paras äiti on se, joka on kärsinyt eniten. Tahtoisin nyt välittää itse ihan toisenlaista viestiä.
Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.
Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).
Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.
Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)
Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:
Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."
Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.
Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.
Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.
Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.
Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.
--------------------
Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.
Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
---------------------
Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.
En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.
Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.
Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).
Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.
Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)
Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:
Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."
Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.
Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.
Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.
Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.
Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.
--------------------
Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.
Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
---------------------
Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.
En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Against all odds
Hei, onnellinen Silmu täällä! Kuinka moni arvasi blogihiljaisuuden syyn oikein? En sitten turhaan kirjoittanut viime postauksessa raskauden loppumetreistä: vain reilu vuorokausi sen julkaisusta, ja tyttövauva oli jo maailmasta.
Hän on ihana, täydellinen. Hänellä on tumma, lyhyt, tuuhea tukka ja tummansiniset silmät. Hän olikin lopulta aika iso: 4070 g ja 52 cm. Tuhti tyttö tuntuu juuri oikealta meille, vaikka me molemmat vanhemmat olemme olleet selvästi pienempiä vastasyntyneinä. Luonteeltaan hän vaikuttaa melko rauhalliselta ja tyyneltä, mutta osaa pitää ääntäkin tarvttaessa.
Kirjoitan myöhemmin enemmän synnytyksestä ja muusta. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, melkein pilkulleen toiveideni mukaan.
Pääsimme eilen kotiin sairaalasta, ajelimme taksilla halki alkukesän kukoistuksen ja vehreyden. Kaikki oli samanlaista kuin vielä muutama päivä aiemmin ja kuitenkin täysin erilaista. Ihmiset kulkivat sunnuntai-iltapäivän askareissaan, ajoivat polkupyörällä, kantoivat kauppakasseja eivätkä yhtään tienneet, että kahden ihmisen elämä oli juuri muuttunut täydellisesti. Bussikaistaa jyristävät linja-autot, jotka ennen kuljettivat minua avuliaasti paikasta toiseen, olivat muuttuneet potentiaaliseksi uhkaksi, joka voi tehdä jotain pahaa minun lapselleni. Kun taksikuski lähti matkaan Kätilöopiston pihasta, radiossa alkoi soida Phil Collinsin lälly balladi Against All Odds. Niin. En tiedä, oliko lapsen saapuminen meidän perheeseen ihan kaikkien todennäköisyyksien vastaista, mutta melko mahdottomalta se ainakin tuntui vielä vuosi sitten. Sillä hetkellä tuli itku.
Hän on ihana, täydellinen. Hänellä on tumma, lyhyt, tuuhea tukka ja tummansiniset silmät. Hän olikin lopulta aika iso: 4070 g ja 52 cm. Tuhti tyttö tuntuu juuri oikealta meille, vaikka me molemmat vanhemmat olemme olleet selvästi pienempiä vastasyntyneinä. Luonteeltaan hän vaikuttaa melko rauhalliselta ja tyyneltä, mutta osaa pitää ääntäkin tarvttaessa.
Kirjoitan myöhemmin enemmän synnytyksestä ja muusta. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, melkein pilkulleen toiveideni mukaan.
Pääsimme eilen kotiin sairaalasta, ajelimme taksilla halki alkukesän kukoistuksen ja vehreyden. Kaikki oli samanlaista kuin vielä muutama päivä aiemmin ja kuitenkin täysin erilaista. Ihmiset kulkivat sunnuntai-iltapäivän askareissaan, ajoivat polkupyörällä, kantoivat kauppakasseja eivätkä yhtään tienneet, että kahden ihmisen elämä oli juuri muuttunut täydellisesti. Bussikaistaa jyristävät linja-autot, jotka ennen kuljettivat minua avuliaasti paikasta toiseen, olivat muuttuneet potentiaaliseksi uhkaksi, joka voi tehdä jotain pahaa minun lapselleni. Kun taksikuski lähti matkaan Kätilöopiston pihasta, radiossa alkoi soida Phil Collinsin lälly balladi Against All Odds. Niin. En tiedä, oliko lapsen saapuminen meidän perheeseen ihan kaikkien todennäköisyyksien vastaista, mutta melko mahdottomalta se ainakin tuntui vielä vuosi sitten. Sillä hetkellä tuli itku.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Raskauden loppumetreillä
Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Juhlapäivä tämäkin
Tänään on minun, meidän, meidän kaikkien kolmen laskettu aika. Olen aiemmin varonut kertomasta täällä ihan tarkkaa päivämäärää tunnistamisen pelossa, mutta onkohan sillä enää mitään väliä? Asioista vähän perillä olevat pystyvät kyllä päättelemään sen muutenkin. Tänään se siis on, tasan 38 viikkoa munasolupunktiosta ja solujen hedelmöityksestä. Voi sitä voittajafiilistä operaation jälkeen! Onnistumiseen en heti silloin uskaltanut uskoa, mutta jo se, että selvisin toimenpiteestä ja se oli helpompi kuin olin pelännyt. Sitten tuli lisää hyviä uutisia, sukusolumme hedelmöittyivät hienosti ja lähes kaikki alkiot rupesivat jakautumaan.
Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.
Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.
Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.
Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.
Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.
Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.
Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.
Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.
Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.
Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.
Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.
Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.
lauantai 31. toukokuuta 2014
Ei vielä
Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
tiistai 27. toukokuuta 2014
Helteestä, keväästä ja h-hetkestä
Kaikki joskus raskauden kokeneet ja lapsia saaneet tuttuni ovat kertoneet, että raskaana oleminen on pahinta helteisellä säällä. Täytyy myöntää, että väitteessä on ehkä jotain perää. Itse selvisin silti melko helpolla tästä reilun viikon hellejaksosta, joka hellitteli Etelä-Suomea toukokuussa 2014. Kieltämättä yleinen oleminen oli raskaampaa kuin viileällä säällä ja levätä piti enemmän, mutta jaksoin kuitenkin kävellä kilometrikaupalla joka päivä, käydä kaupungilla ja Ikeassa, touhuta kotona, leipoa raparperipiirakkaa, silittää vauvanvaatteita... Pari viimeistä yötä ovat tosin olleet kamalan hikisiä ja levottomia, kun lämpötila täällä sisällä ei ole enää juuri laskenut yöksikään siitä + 28 asteesta. Tänään sää onkin sitten kääntynyt huomattavasti viileämmäksi ja sateiseksi.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
torstai 22. toukokuuta 2014
Ajatuksia lähenevästä synnytyksestä
Hei kaikki! Olen pyöritellyt tätä postausta mielessäni jo monta viikkoa, mutta ehkäpä se on parasta kirjoittaa nyt tässä vaiheessa valmiiksi, kun laskettuun aikaan on enää alle kaksi viikkoa. Vielä äitiysloman alkaessa synnytys tuntui melko kaukaiselta, mutta nyt olen ruvennut sisäistämään, että se voi oikeasti alkaa milloin vain. Mitään selviä merkkejä siitä ei ole vielä ilmennyt; neuvolan tätien mukaan vauvan pää on nyt kuitenkin kiinnittynyt syvälle lantioon, mikä on hyvä juttu. Supistukset ovat pysyneet ennakoivina eli käytännösssä kivuttomina. Viime yönä heräsin ensimmäistä kertaa pariin vähän kipeämpään supistukseen ja ehdin ihan hetken jo miettiä, että nytkö se lähtö tulee. Ei tullut – kävin vessassa ja nukahdin kohta uudelleen.
Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!
Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?
Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.
Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.
Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!
Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!
Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!
Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?
Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.
Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.
Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!
Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!
tiistai 13. toukokuuta 2014
Lääkärissä, osa 2
Kävin viime viikolla neuvolalääkärin vastaanotolla toisen kerran raskauden aikana. Rutiinikäynti, joka tehdään noin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa. Vastaanotto alkoi yllätyksekseni ultratutkimuksella, jossa varmistettiin vauvan olevan oikeassa asennossa. Olin kuvitellut, että neuvolassa ei ultrata lainkaan, koska lääkärinkään huoneessa ei ole ollut ultralaitetta. Ei siellä ollut nytkään, mutta menimme käymään toisessa huoneessa, jossa lääkäri suoritti tämän osan tutkimuksesta. Pääsin siis näkemään vilauksen vauvastamme ensimmäistä kertaa sitten tammikuisen rakenneultran! Kovin paljoa ei kylläkään näkynyt, koska tutkimus oli hetkessä ohi ja vauva on nyt sen verran suuri, että kuvaan mahtui kerrallaan vain pieni osa hänestä. Laitteetkaan eivät ehkä olleet yhtä hyvät kuin Kätilöopistolla? Joka tapauksessa pikkuinen lepäili mahassa pää alaspäin niin kuin pitääkin. Lääkärin mukaan pää oli jo matkalla lantion sisään mutta liikkui kuitenkin vielä vähän. Olen siis tulkinnut oikein ne vihlovat tuntemukset lantion luissa ja rustoissa: siellä se kaivautuu alaspäin.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
lauantai 10. toukokuuta 2014
Odotusslämäri
Olen aina tykännyt täyttää ystäväkirjoja ja muita kyselyjä. Helmi haastoi minut tällaiseen, kun itse vähän vihjasin. Alun perin slämärin on laatinut Hysteerinen Hyeena.
Oma ikäsi
Yli 30, alle 40.
Monesko lapsi
Ensimmäinen.
Missä kuussa on laskettu aikasi
Olen ylivarovainen enkä paljasta tätäkään, vaikka kai se on täältä jostain luettavissa. Touko–kesäkuun vaihteessa.
Raskausviikko
36 viikkoa ja rapiat täynnä.
Viikon parhaat hetket
Ihan kaikki hetket, paitsi yöt. Äitiyslomalla olo on ihanaa.
Onnellinen vai ailahteleva
Tasaisen onnellinen ja seesteinen, nykyään jopa luottavainen.
Koska kerroit perheellesi ja ystäville
Perheelle kerrottiin isänpäivänä, kun 11 raskausviikkoa alkoi olla täynnä. Ystäville olen kertonut myöhemmin, pikkuhiljaa.
Alkuraskauden oireesi
Väsymys ja hirvittävä pahoinvointi. Ei mitään pelkkää kuvotusta vaan ihan päivittäistä oksentelua. Ja kesti pitkään; "alkuraskaus" kuulostaa tässä yhteydessä vitsiltä. Olen niin iloinen, että se vaihe on ohi!
Nykyiset oireesi
Jotain pientä. Nenä on kestotukossa, se on vähän inhottavaa etenkin yöllä (mieskin valitti juuri, että hänen on vaikea nukkua kun minä tuhisen ja rohisen niin pahasti). Yleisesti vähän kankea olo, lasketaanko se oireeksi? Pystyn kuitenkin vieläkin esimerkiksi kävelemään ihan hyvin kilometrikaupalla ja vetämään joka päivä Converset tai lenkkarit jalkaan. Pitää vissiin olla kiitollinen, että se onnistuu vielä näillä viikoilla. :)
Raskausarpia
Ei yhtään. Luulen, että minun ihotyypilläni niitä ei ehkä tulekaan. Keskellä mahaa on haalea ruskehtava pystyviiva. Vitsailin miehelleni, että se muodostuu siksi, että mahdollisen hätäsektion yhteydessä voidaan näppärästi leikata vatsa auki viivaa pitkin. Toinen oli vähän sen näköinen, että pitäiskö tuota uskoa.
Nukkuminen
Vieläkin kai suhteellisen hyvin, ainakin moniin muihin verrattuna. Herään kyllä useamman kerran yössä käymään vessassa tai kääntämään kylkeä, ja joskus ihan harjoitussupistukset herättävät. Saan kuitenkin onneksi yleensä hyvin uudelleen unen. Nyt äitiyslomalla voi nukkua aamuisin pidempään ja ottaa vaikka päiväunia, joten koen yleisesti ottaen saavani tarpeeksi unta.
Raskauden aikaiset himot
Sitrushedelmät! Syksyllä melkein elin mandariineilla ja satsumoilla, talvella ja keväällä taas appelsiinit ovat olleet tosi hyviä. Tuoremehua kuluu myös paljon. Muutenkin kaikki raikas, makea ja vähän kirpeä on maistunut hyvin: muut hedelmät, marjat, vihannekset, mehut ja smoothiet. Ruisleipä ja juusto, rasvaton maito.
Raskauden aikaiset ällötykset
Näitähän sitten riittää.
Hajut: Pahimpia ruoan- ja rasvankäryt, myös sellainen tosi kuuman kaasu- tai pizzauunin haju, jollaista saattaa haistaa ravintolan ulkopuolella. :( Kaikki hajuvedet, mutta myös monet muut kosmetiikkatuotteet, ns. miedon tuoksuisetkin (Nivea, Avène).
Ruoat: Näitä on yllättäen vähemmän, koska pahoinvointikaudellakin pystyin yleensä ainakin lounasaikaan syömään melkein kaikkia ruoka-aineita. Kala ja kana eivät oikein ole maistuneet, etenkään paistettuina (punaista lihaa en syö muutenkaan). Kalanrasva ällöttää erityisesti. Halloumia en pystynyt syömään ainakaan puoleen vuoteen, kun kerran voin siitä pahoin ihan alkuraskaudessa. Tuore timjami on ehkä vieläkin pannassa, tai en ainakaan uskalla kokeilla: oksensin kerran syksyllä syötyäni timjamimarinoitua kanaa, ja sen jälkeen timjamintuoksuinen tiskiainekin joutui lähtemään keittiöstä.
Paikat: Kaikki Punnitse & säästä -myymälät, pari lähiöravintolaa meidän ostarilla. Ja Tukholma! Olimme Tukholmassa viikonloppureissulla pari viikkoa raskaustestin tekemisen jälkeen, ja olin suurimman osan ajasta huonovointinen ja väsynyt. Lopulta oksensin kadulle ravintolaillallisen päätteeksi. Sen jälkeen ihan jo kuvien näkeminen kyseisestä kaupungista on herättänyt inhotusta. Psyykkista, tiedän, ei voi kuin toivoa, että menee aikanaan ohi.
Satunnaiset kohteet: Tietty vaaleanpunainen värisävy. Jotkin tv-ohjelmat, joita katselin viime syksynä.
Vauvan liikkeet
Tunsin ekan kerran 18. viikolla, tosin meni muutama päivä ennen kuin uskoin niiden todella olevan liikkeitä. Siitä lähtien ollut päivittäin, mutta vauva vaikuttaa kuitenkin ennemmin rauhalliselta kuin hyperaktiiviselta tapaukselta. Viime viikkoina liikkeet ovat olleet enimmäkseen venyttelyä ja pään kaivautumista lantioon, kun kohdussa on niin vähän tilaa.
Näkyykö
Todellakin näkyy.
Tekonimi
On ollut kaksikin. En uskalla paljastaa tässä, ettei kukaan tunnista.
Teidän biisi
Meillä ei ole biisiä. Enkä aio ottaa tästä huono äiti -viittaa harteilleni. Ehkä biisi löytyy sitten, kun lapsi on syntynyt?
Hankitut äitiysvaatteet
Neljät äitiysfarkut: ensin H&M:stä kahdet, jotka olivat aivan surkeaa laatua, ja niistä viisastuneena Bebesistä kahdet tosi hyvät Noppies-merkkiset. Muutama paita, pari mekkoa, parit sukkahousut.
Napa sisällä vai ulkona
Sisällä, mutta tätä nykyä melkein litteä.
Mahtuvatko sormukset edelleen sormeen
Mahtuvat, mutta en ehkä oikein enää uskalla käyttää, kun kerran oli vaikeuksia saada ne pois. Kotioloissa en ole muutenkaan koskaan pitänyt sormuksia, joten äitiyslomalla käyttöä olisi melko vähän.
Lirahteleeko
Välillä joo. :D
Tiedättekö sukupuolen tai aiotteko ottaa selvää
Tiedämme. (Sitähän sää kysyit!) :)
Miten raskaus on muuttanut kehoasi
Ei juuri muuten kuin että maha on kasvanut. Ulkopuoliset ovat sanoneet samaa, joten ei ole pelkästään oma arvioni. Rinnat ovat suurentuneet hieman, ostin muutamat isomman kuppikoon rintsikat, mutta vanhojakin pystyy vielä ihan hyvin käyttämään. Vartalon asento on muuttunut mahan myötä erilaiseksi, takapainoisemmaksi.
Ennakoivia supistuksia
Nykyään paljon, kymmenittäin päivässä. Tulee sekä levossa että rasituksessa. Eivät ole kipeitä, mutta joskus tuntuu vähän epämiellyttää kiristystä ja hengitys saattaa muuttua.
Pelottaako synnytys
Ei, ihme kyllä. Mietityttää kyllä.
Millaista synnytyskokemusta toivoisit
Että vauva syntyisi terveenä. Että jäisi sellainen olo, että minua kuunneltiin ja sain itse vaikuttaa synnytykseeni. Että pystyisin olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä, pystyasennossa ja muutenkin erilaisissa asennoissa fiiliksen mukaan. Että osaisin kuunnella kehoani ja ottaa supistukset vastaan ystävinä jännittämättä lihaksia turhaan. Että kohdalle sattuisi empaattinen ja kannustava kätilö. Että vauva syntyisi terveenä.
Aiotko imettää
Aion yrittää sitä, sanotaan näin. Itsestään selväähän ei ole, että se kaikilla onnistuu.
Odotuksen virstanpylväät
Positiivisen raskaustestin tekeminen ensimmäistä kertaa yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen! En unohda sitä ikinä. Varhaisultra, niskaturvotusultra ja rakenneultra. Joillekin tärkeille ihmisille kertominen. Äitiyslomalle siirtyminen.
Raskaustoteemi
??
Viikon viisaus
Ei minulla taida olla mitään viisauksia. Mikä toimii yhdelle, ei toimi kaikille. Ehkä neuvoisin, että loppuraskaudessakin kannattaa tehdä kaikkea mitä tekisi normaalistikin (liikkuminen, lattian kuuraaminen ym. "hankalat asennot") niin kauan kuin se ei tunnu pahalta, mutta rauhallisesti ja itseään kuunnellen. Itseltään ei kuitenkaan saa vaatia liikaa, vaan täytyy muistaa levätä, kerätä voimia ja tehdä sellaista, mistä nauttii.
Oma ikäsi
Yli 30, alle 40.
Monesko lapsi
Ensimmäinen.
Missä kuussa on laskettu aikasi
Olen ylivarovainen enkä paljasta tätäkään, vaikka kai se on täältä jostain luettavissa. Touko–kesäkuun vaihteessa.
Raskausviikko
36 viikkoa ja rapiat täynnä.
Viikon parhaat hetket
Ihan kaikki hetket, paitsi yöt. Äitiyslomalla olo on ihanaa.
Onnellinen vai ailahteleva
Tasaisen onnellinen ja seesteinen, nykyään jopa luottavainen.
Koska kerroit perheellesi ja ystäville
Perheelle kerrottiin isänpäivänä, kun 11 raskausviikkoa alkoi olla täynnä. Ystäville olen kertonut myöhemmin, pikkuhiljaa.
Alkuraskauden oireesi
Väsymys ja hirvittävä pahoinvointi. Ei mitään pelkkää kuvotusta vaan ihan päivittäistä oksentelua. Ja kesti pitkään; "alkuraskaus" kuulostaa tässä yhteydessä vitsiltä. Olen niin iloinen, että se vaihe on ohi!
Nykyiset oireesi
Jotain pientä. Nenä on kestotukossa, se on vähän inhottavaa etenkin yöllä (mieskin valitti juuri, että hänen on vaikea nukkua kun minä tuhisen ja rohisen niin pahasti). Yleisesti vähän kankea olo, lasketaanko se oireeksi? Pystyn kuitenkin vieläkin esimerkiksi kävelemään ihan hyvin kilometrikaupalla ja vetämään joka päivä Converset tai lenkkarit jalkaan. Pitää vissiin olla kiitollinen, että se onnistuu vielä näillä viikoilla. :)
Raskausarpia
Ei yhtään. Luulen, että minun ihotyypilläni niitä ei ehkä tulekaan. Keskellä mahaa on haalea ruskehtava pystyviiva. Vitsailin miehelleni, että se muodostuu siksi, että mahdollisen hätäsektion yhteydessä voidaan näppärästi leikata vatsa auki viivaa pitkin. Toinen oli vähän sen näköinen, että pitäiskö tuota uskoa.
Nukkuminen
Vieläkin kai suhteellisen hyvin, ainakin moniin muihin verrattuna. Herään kyllä useamman kerran yössä käymään vessassa tai kääntämään kylkeä, ja joskus ihan harjoitussupistukset herättävät. Saan kuitenkin onneksi yleensä hyvin uudelleen unen. Nyt äitiyslomalla voi nukkua aamuisin pidempään ja ottaa vaikka päiväunia, joten koen yleisesti ottaen saavani tarpeeksi unta.
Raskauden aikaiset himot
Sitrushedelmät! Syksyllä melkein elin mandariineilla ja satsumoilla, talvella ja keväällä taas appelsiinit ovat olleet tosi hyviä. Tuoremehua kuluu myös paljon. Muutenkin kaikki raikas, makea ja vähän kirpeä on maistunut hyvin: muut hedelmät, marjat, vihannekset, mehut ja smoothiet. Ruisleipä ja juusto, rasvaton maito.
Raskauden aikaiset ällötykset
Näitähän sitten riittää.
Hajut: Pahimpia ruoan- ja rasvankäryt, myös sellainen tosi kuuman kaasu- tai pizzauunin haju, jollaista saattaa haistaa ravintolan ulkopuolella. :( Kaikki hajuvedet, mutta myös monet muut kosmetiikkatuotteet, ns. miedon tuoksuisetkin (Nivea, Avène).
Ruoat: Näitä on yllättäen vähemmän, koska pahoinvointikaudellakin pystyin yleensä ainakin lounasaikaan syömään melkein kaikkia ruoka-aineita. Kala ja kana eivät oikein ole maistuneet, etenkään paistettuina (punaista lihaa en syö muutenkaan). Kalanrasva ällöttää erityisesti. Halloumia en pystynyt syömään ainakaan puoleen vuoteen, kun kerran voin siitä pahoin ihan alkuraskaudessa. Tuore timjami on ehkä vieläkin pannassa, tai en ainakaan uskalla kokeilla: oksensin kerran syksyllä syötyäni timjamimarinoitua kanaa, ja sen jälkeen timjamintuoksuinen tiskiainekin joutui lähtemään keittiöstä.
Paikat: Kaikki Punnitse & säästä -myymälät, pari lähiöravintolaa meidän ostarilla. Ja Tukholma! Olimme Tukholmassa viikonloppureissulla pari viikkoa raskaustestin tekemisen jälkeen, ja olin suurimman osan ajasta huonovointinen ja väsynyt. Lopulta oksensin kadulle ravintolaillallisen päätteeksi. Sen jälkeen ihan jo kuvien näkeminen kyseisestä kaupungista on herättänyt inhotusta. Psyykkista, tiedän, ei voi kuin toivoa, että menee aikanaan ohi.
Satunnaiset kohteet: Tietty vaaleanpunainen värisävy. Jotkin tv-ohjelmat, joita katselin viime syksynä.
Vauvan liikkeet
Tunsin ekan kerran 18. viikolla, tosin meni muutama päivä ennen kuin uskoin niiden todella olevan liikkeitä. Siitä lähtien ollut päivittäin, mutta vauva vaikuttaa kuitenkin ennemmin rauhalliselta kuin hyperaktiiviselta tapaukselta. Viime viikkoina liikkeet ovat olleet enimmäkseen venyttelyä ja pään kaivautumista lantioon, kun kohdussa on niin vähän tilaa.
Näkyykö
Todellakin näkyy.
Tekonimi
On ollut kaksikin. En uskalla paljastaa tässä, ettei kukaan tunnista.
Teidän biisi
Meillä ei ole biisiä. Enkä aio ottaa tästä huono äiti -viittaa harteilleni. Ehkä biisi löytyy sitten, kun lapsi on syntynyt?
Hankitut äitiysvaatteet
Neljät äitiysfarkut: ensin H&M:stä kahdet, jotka olivat aivan surkeaa laatua, ja niistä viisastuneena Bebesistä kahdet tosi hyvät Noppies-merkkiset. Muutama paita, pari mekkoa, parit sukkahousut.
Napa sisällä vai ulkona
Sisällä, mutta tätä nykyä melkein litteä.
Mahtuvatko sormukset edelleen sormeen
Mahtuvat, mutta en ehkä oikein enää uskalla käyttää, kun kerran oli vaikeuksia saada ne pois. Kotioloissa en ole muutenkaan koskaan pitänyt sormuksia, joten äitiyslomalla käyttöä olisi melko vähän.
Lirahteleeko
Välillä joo. :D
Tiedättekö sukupuolen tai aiotteko ottaa selvää
Tiedämme. (Sitähän sää kysyit!) :)
Miten raskaus on muuttanut kehoasi
Ei juuri muuten kuin että maha on kasvanut. Ulkopuoliset ovat sanoneet samaa, joten ei ole pelkästään oma arvioni. Rinnat ovat suurentuneet hieman, ostin muutamat isomman kuppikoon rintsikat, mutta vanhojakin pystyy vielä ihan hyvin käyttämään. Vartalon asento on muuttunut mahan myötä erilaiseksi, takapainoisemmaksi.
Ennakoivia supistuksia
Nykyään paljon, kymmenittäin päivässä. Tulee sekä levossa että rasituksessa. Eivät ole kipeitä, mutta joskus tuntuu vähän epämiellyttää kiristystä ja hengitys saattaa muuttua.
Pelottaako synnytys
Ei, ihme kyllä. Mietityttää kyllä.
Millaista synnytyskokemusta toivoisit
Että vauva syntyisi terveenä. Että jäisi sellainen olo, että minua kuunneltiin ja sain itse vaikuttaa synnytykseeni. Että pystyisin olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä, pystyasennossa ja muutenkin erilaisissa asennoissa fiiliksen mukaan. Että osaisin kuunnella kehoani ja ottaa supistukset vastaan ystävinä jännittämättä lihaksia turhaan. Että kohdalle sattuisi empaattinen ja kannustava kätilö. Että vauva syntyisi terveenä.
Aiotko imettää
Aion yrittää sitä, sanotaan näin. Itsestään selväähän ei ole, että se kaikilla onnistuu.
Odotuksen virstanpylväät
Positiivisen raskaustestin tekeminen ensimmäistä kertaa yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen! En unohda sitä ikinä. Varhaisultra, niskaturvotusultra ja rakenneultra. Joillekin tärkeille ihmisille kertominen. Äitiyslomalle siirtyminen.
Raskaustoteemi
??
Viikon viisaus
Ei minulla taida olla mitään viisauksia. Mikä toimii yhdelle, ei toimi kaikille. Ehkä neuvoisin, että loppuraskaudessakin kannattaa tehdä kaikkea mitä tekisi normaalistikin (liikkuminen, lattian kuuraaminen ym. "hankalat asennot") niin kauan kuin se ei tunnu pahalta, mutta rauhallisesti ja itseään kuunnellen. Itseltään ei kuitenkaan saa vaatia liikaa, vaan täytyy muistaa levätä, kerätä voimia ja tehdä sellaista, mistä nauttii.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Lomalla
Olen nyt ollut noin viikon verran äitiyslomalla. Tilassa, jonne en välillä enää uskonut pääseväni ikinä. Tämä on ollut ihan mahtavaa aikaa! Viimeinen viikko töissä oli jo vähän raskas, kaikenlaista piti saada valmiiksi, ajatukset harhailivat muualla ja pitkissä palavereissa oli väliin tukalaa istua. Ensimmäisenä lomapäivänä olin kuitenkin heti paljon pirteämpi ja energisempi. Kaikki on niin paljon kevyempää, kun saa tehdä hommia omassa tahdissaan ja esimerkiksi nukkua juuri silloin ja sen verran kuin tuntuu hyvältä. Minulla on varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, ja olen nauttinut kovasti kotona puuhailusta: tehnyt hyviä ruokia, siivonnut kaappeja, järjestänyt omia ja vauvan tavaroita, heittänyt rojua kierrätykseen ja sen sellaista. Osa on hommia, jotka olisi pitänyt tai kannattanut tehdä jo pari vuotta sitten, mutta en vain lapsettomuusahdistuksessani jaksanut tarttua niihin eivätkä ne tuntuneet edes tärkeiltä. Nyt huomaan, kuinka helppoja ja nopeita useimmat rästihommat sittenkin ovat ja kuinka hyvä mieli niiden hoitamisesta tulee.
Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...
Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.
Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.
Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.
Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?
Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...
Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.
Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.
Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.
Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Neuvola ja perhevalmennus
Viime aikoina olen päässyt nauttimaan Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston palveluista oikein kunnolla. Kahden viikon sisällä on ollut neuvolakäynti ja kaksi perhevalmennuskertaa. Helsinki on muuten hiljattain päivittänyt äitiysneuvolaohjelmaansa, terveydenhoitajan vastaanottokertoja on vähennetty ja käyntejä sijoiteltu tasaisemmin eri viikoille. Minulla oli aikoinaan ensimmäinen neuvolakäynti viikolla 8 ja seuraava vasta kahden ja puolen kuukauden päästä (rv 19), vähän tuoreemmat odottajat saavat nyt käydä myös viikoilla 13–16. Ensimmäistä lääkärikäyntiä on myös aikaistettu. Koska olen ikään kuin vanhan ja uuden ohjelman väliinputoaja, minulle tulee nyt vähemmän terkkarikäyntejä kuin kummankaan ohjelman mukaan kuuluisi. No ehkä minä selviän, kun kaikki on koko ajan sujunut niin hyvin eikä minulla ole ollut paljoa kysymyksiäkään. :)
Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.
Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.
Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.
Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.
Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!
Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.
Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.
Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.
Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.
Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Loppuraskautta ja tähänastisia tunnelmia
Huomenna alkaa 33. raskausviikko, ollaan siis jo todella pitkällä. Viimeistä raskauskolmannestakin on kuljettu jo hyvän matkaa (joidenkin lähteiden mukaan se alkaa jo 25. viikolla). Laskettuun aikaan on enää vähän alle kaksi kuukautta. Äitiysloman alkuun vajaa kolme viikkoa; työpäiviä on jäljellä vielä vähemmän, koska väliin tulee pääsiäisloma. Positiivisen raskaustestin tekemisestä sen sijaan on jo yli puoli vuotta, se oli 25. syyskuuta. Olen siis jo yli puoli vuotta elänyt elämää, jossa voin todistetusti tulla raskaaksi, siirtynyt hitaasti lapsettomasta naisesta tulevaksi äidiksi. Hurjaa. Aika on mennyt toisaalta nopeasti ja toisaalta hitaasti.
Minun kokemuksissani raskaus ei ole (ainakaan tähän mennessä) jakautunut kolmanneksiin vaan ainoastaan kahteen erilaiseen jaksoon, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Suunnilleen lokakuun alusta joulukuun loppuun olin tosi huonovointinen, raskaus ei näkynyt ulospäin vielä yhtään, enkä uskaltanut ajatella itse vauvaa juuri ollenkaan enkä ollut kertonutkaan asiasta kovin monelle. Tammikuun alusta näihin päiviin taas olen voinut ihan loistavasti, maha on kasvanut kohisten ja vauvan syntymäkin on pikkuhiljaa alkanut tuntua ihan mahdolliselta, jopa todelliselta asialta. "Alkuraskaus" siis ikään kuin jatkui 12 viikon täytyttyä pitkälle keskiraskauden puolelle, ja "loppuraskaus" taas tuntuu ihan samanlaiselta kuin keskiraskaus sitten, kun se viimein minun kohdallani alkoi.
Nyt energisen keskiraskauden pitäisi olla jo takana ja loppuraskauden vaivojen jyllätä, mutta minulla ei niitä juurikaan vieläkään ole. Toki maha on jo aika iso ja painava ja vaikeuttaa hyvän asennon löytämistä esimerkiksi nukkumaan mennessä, mutta enimmäkseen nukun kuitenkin ihan hyvin. Yhtä tai kahta vessakäyntiä lukuunottamatta. Ei ole minkäänlaisia selkäkipuja, närästystä tai turvotusta enkä ole tietääkseni kokenut edes ensimmäistäkään harjoitussupistusta, saati sitten oikeita. Jaksan vielä hyvin kävellä niin reippaasti, että ohittelen ihmisiä kadulla, ja kuljen aina portaita viidenteenkin kerrokseen sen sijaan että käyttäisin hissiä. Kumartuminen ja kengännauhojen sitominen alkaa olla vähän hankalaa, kun vatsa on yksinkertaisesti pallona tiellä eikä jousta yhtään. Yritän kumminkin joka päivä kumarrella, kyykistellä ja vaikka istua lattialle leikkimään kissan kanssa, ylipäänsä tehdä mahdollisimman vaihtelevia liikkeitä, jotta pysyisin liikuntakykyisenä mahdollisimman pitkään. Turhaa kai sanoakaan, kuinka kiitollinen edelleen olen näin helposta raskaudesta – varsinkin, kun ikäni puolesta kuuluisin jo melkein riskiryhmään.
Vatsa on aikamoinen jalkapallo: pyöreä, kiinteä ja kasvanut ihan suoraan eteenpäin. Takaapäin raskautta ei kuulemma vieläkään juuri huomaa. Hassua tässä on se, että omasta mielestäni maha on jo jostain tammikuun alusta asti tuntunut tosi isolta, mutta valokuvien perusteella se oli vielä maaliskuun alussa (3 kk ennen laskettua aikaa) oikeasti ihan pieni kumpu. Kasvua on vaikea huomata itse, kun vatsa on joka tapauksessa joka päivä isompi kuin koskaan ennen.
Vauvan asentoa joudun vieläkin arvuuttelemaan; ensi viikolla on neuvola, ehkä siellä saan kuulla jotain faktaakin. Pari viikkoa sitten tunsin paljon teräviä potkuja jossain oman napani yläpuolella, ja silloin arvelin, että vauvan jalkaterät olisivat siinä kohdassa. Viime aikoina liikkeet ovat olleet paljon epämääräisempiä ja laaja-alaisempia, ennemminkin paineentunnetta kuin mitään selkeitä potkuja tai tönäisyjä. Epäilenkin, että vauvan selkä ja takapuoli olisivat nyt suoraan vatsanahkani alla ja jalat potkisivat minun selkärankaani tai sisäelimiäni kohti (jolloin potkuja ei tunne samalla tavalla). Siitä ei ole mitään käsitystä, onko pää ylhäällä vai alhaalla. Ilmeisesti sikiöt voivat vielä näilläkin viikoilla vaihtaa asentoa, mutta luulisi sen tuntuvan aikamoisena myllerryksenä!
Mieliala on rauhallinen, seesteinen ja hyvä: suhtaudun kaikkeen tulevaan vihdoinkin aika luottavaisesti. Ajattelen synnytystä ainakin jollain lailla joka päivä, mutta se ei herätä varsinaisesti kauhua tai ahdistusta. (Paitsi hetken aikaa tässä hiljattain, kun eräs vasta synnyttänyt ystäväni lähetti sähköpostilla varsin brutaalin kuvauksen tapahtumasta.) Minun on hyvin vaikea mieltää etukäteen, millaiselta synnytyskipu tuntuu ja miten itse mahdan suhtautua siihen. Hormonien aiheuttamasta tunneherkkyydestä tai itkupotkuraivareista en vieläkään tiedä mitään. Vauvan hoidosta, yövalvomisista ja muusta ajattelen vähän samoin kuin synnytyksestä: aika näyttää, millaista se oikeasti on. Toki olen lukenut ja opiskellut kaikenlaista vauva-aikaan liittyvää, mutta sitäkin on vielä aika vaikea mieltää konkreettisesti omalla kohdalla.
Kaiken kaikkiaan olo on hyvin positiivinen ja levollinen. Nautin raskaudesta – tätä en olisi viime syksynä ikinä uskonut sanovani! – ja olen kovin, kovin iloinen, että sain sittenkin kokea kaiken tämän. Ehkä raskaus ei tuntuisi ihan näin helpolta, jos se olisi alkanut helposti, en tiedä?
Minun kokemuksissani raskaus ei ole (ainakaan tähän mennessä) jakautunut kolmanneksiin vaan ainoastaan kahteen erilaiseen jaksoon, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Suunnilleen lokakuun alusta joulukuun loppuun olin tosi huonovointinen, raskaus ei näkynyt ulospäin vielä yhtään, enkä uskaltanut ajatella itse vauvaa juuri ollenkaan enkä ollut kertonutkaan asiasta kovin monelle. Tammikuun alusta näihin päiviin taas olen voinut ihan loistavasti, maha on kasvanut kohisten ja vauvan syntymäkin on pikkuhiljaa alkanut tuntua ihan mahdolliselta, jopa todelliselta asialta. "Alkuraskaus" siis ikään kuin jatkui 12 viikon täytyttyä pitkälle keskiraskauden puolelle, ja "loppuraskaus" taas tuntuu ihan samanlaiselta kuin keskiraskaus sitten, kun se viimein minun kohdallani alkoi.
Nyt energisen keskiraskauden pitäisi olla jo takana ja loppuraskauden vaivojen jyllätä, mutta minulla ei niitä juurikaan vieläkään ole. Toki maha on jo aika iso ja painava ja vaikeuttaa hyvän asennon löytämistä esimerkiksi nukkumaan mennessä, mutta enimmäkseen nukun kuitenkin ihan hyvin. Yhtä tai kahta vessakäyntiä lukuunottamatta. Ei ole minkäänlaisia selkäkipuja, närästystä tai turvotusta enkä ole tietääkseni kokenut edes ensimmäistäkään harjoitussupistusta, saati sitten oikeita. Jaksan vielä hyvin kävellä niin reippaasti, että ohittelen ihmisiä kadulla, ja kuljen aina portaita viidenteenkin kerrokseen sen sijaan että käyttäisin hissiä. Kumartuminen ja kengännauhojen sitominen alkaa olla vähän hankalaa, kun vatsa on yksinkertaisesti pallona tiellä eikä jousta yhtään. Yritän kumminkin joka päivä kumarrella, kyykistellä ja vaikka istua lattialle leikkimään kissan kanssa, ylipäänsä tehdä mahdollisimman vaihtelevia liikkeitä, jotta pysyisin liikuntakykyisenä mahdollisimman pitkään. Turhaa kai sanoakaan, kuinka kiitollinen edelleen olen näin helposta raskaudesta – varsinkin, kun ikäni puolesta kuuluisin jo melkein riskiryhmään.
Vatsa on aikamoinen jalkapallo: pyöreä, kiinteä ja kasvanut ihan suoraan eteenpäin. Takaapäin raskautta ei kuulemma vieläkään juuri huomaa. Hassua tässä on se, että omasta mielestäni maha on jo jostain tammikuun alusta asti tuntunut tosi isolta, mutta valokuvien perusteella se oli vielä maaliskuun alussa (3 kk ennen laskettua aikaa) oikeasti ihan pieni kumpu. Kasvua on vaikea huomata itse, kun vatsa on joka tapauksessa joka päivä isompi kuin koskaan ennen.
Vauvan asentoa joudun vieläkin arvuuttelemaan; ensi viikolla on neuvola, ehkä siellä saan kuulla jotain faktaakin. Pari viikkoa sitten tunsin paljon teräviä potkuja jossain oman napani yläpuolella, ja silloin arvelin, että vauvan jalkaterät olisivat siinä kohdassa. Viime aikoina liikkeet ovat olleet paljon epämääräisempiä ja laaja-alaisempia, ennemminkin paineentunnetta kuin mitään selkeitä potkuja tai tönäisyjä. Epäilenkin, että vauvan selkä ja takapuoli olisivat nyt suoraan vatsanahkani alla ja jalat potkisivat minun selkärankaani tai sisäelimiäni kohti (jolloin potkuja ei tunne samalla tavalla). Siitä ei ole mitään käsitystä, onko pää ylhäällä vai alhaalla. Ilmeisesti sikiöt voivat vielä näilläkin viikoilla vaihtaa asentoa, mutta luulisi sen tuntuvan aikamoisena myllerryksenä!
Mieliala on rauhallinen, seesteinen ja hyvä: suhtaudun kaikkeen tulevaan vihdoinkin aika luottavaisesti. Ajattelen synnytystä ainakin jollain lailla joka päivä, mutta se ei herätä varsinaisesti kauhua tai ahdistusta. (Paitsi hetken aikaa tässä hiljattain, kun eräs vasta synnyttänyt ystäväni lähetti sähköpostilla varsin brutaalin kuvauksen tapahtumasta.) Minun on hyvin vaikea mieltää etukäteen, millaiselta synnytyskipu tuntuu ja miten itse mahdan suhtautua siihen. Hormonien aiheuttamasta tunneherkkyydestä tai itkupotkuraivareista en vieläkään tiedä mitään. Vauvan hoidosta, yövalvomisista ja muusta ajattelen vähän samoin kuin synnytyksestä: aika näyttää, millaista se oikeasti on. Toki olen lukenut ja opiskellut kaikenlaista vauva-aikaan liittyvää, mutta sitäkin on vielä aika vaikea mieltää konkreettisesti omalla kohdalla.
Kaiken kaikkiaan olo on hyvin positiivinen ja levollinen. Nautin raskaudesta – tätä en olisi viime syksynä ikinä uskonut sanovani! – ja olen kovin, kovin iloinen, että sain sittenkin kokea kaiken tämän. Ehkä raskaus ei tuntuisi ihan näin helpolta, jos se olisi alkanut helposti, en tiedä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)