Olen aina ollut niin kutsuttu sitku-ihminen. Sellainen, joka on tyytyväinen vasta sitten kun tietyt asiat elämässä ovat kunnossa. Sitku olen päässyt ylioppilaaksi ja muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Sitku olen löytänyt elämäni miehen. Sitku olen valmistunut. Sitku minulla on vakituinen työpaikka. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Siihenhän minä jäin junnaamaan elämässäni moneksi vuodeksi; sillä verukkeella, etten voi olla onnellinen, ennen kuin meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi, en enää koskaan valita mistään ja olen aina tyytyväinen kaikkeen.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
Voi, sitkuttelu ja jossittelu on niin helppoa ja samalla niin turhaa. Itse olen enemmän mañana-tyyppiä - "kohta mä teen tuon ja sitten sen". Vähintään yhtä turhaa puuhaa sekin, koska mikään ei valmistu kun kaikki tehdään "kohta". Olen vähän turhan mukavuudenhaluinen.
VastaaPoistaYhdynkin täysin siihen, että lapsi kasvattaa. Omalla kohdallani se tulee esiin siten, että nykyisin joudun suunnittelemaan enemmän. On nimittäin mahdollista (tai jopa todennäköistä), että "kohta" minulla ei ole mahdollista syödä, tiskata tai viikata pyykkejä. Asiat on pakko tehdä "nyt" kun lapsi nukkuu. Lopputulos taitaa kuitenkin olla sama, se aiempi laiskottelu on vain muuttunut lapsen kanssa puuhailuun, mutta ihan yhtä vähän saan edelleen aikaan. :D
Välillä syyllistyn myös tuohon surkutteluun miksen tehnyt asioita aiemmin kun olisi voinut. Yritän kuitenkin aktiivisesti päästä siitä irti ja miettiä miten voisin tehdä niitä asioita nyt. Miten/mihin voisimme matkustaa lapsen kanssa? Millaisin järjestelyin voisin treenata lapsesta huolimatta? Lopputulos on pääosin sitä ihan samaa tiukkaa suunnittelua ja laimeaa toteutusta.
Pisteet muuten tuosta excel-taulukosta, pitäisi itsekin sellainen tehdä. :)
Kiva kommentti, kiitos kun jätit sen! Ihanaa huomata, että muillakin, jopa pitkään lasta toivoneilla, on samanlaisia ajatuksia. Vaikka suoraan sanoen mä vähän osasin odottaakin, että juuri sulta saattaisi saada vastakaikua, kun me ollaan niin monessa muussakin asiassa oltu samiksia. ;)
PoistaMulla on ihan sama: asiat on pakko saada tehtyä HETI, kun vauva nukahtaa. Enää ei ole aikaa juoda tuntikausia teetä netissä roikkuen tai mainoslehtiä selaillen, koska vauva saattaa herätä milloin vain. Mä teen joskus jopa listoja päässäni, mitä asioita pitää tehdä ekaksi, kunhan vauva nukahtaa päiväunille. Ja priorisoin: onko tärkeämpää silittää pyykit tänään vai sittenkin esim. kastella viherkasvit ja kirjoittaa siihen vauvakirjaan edes muutama rivi?
Mäkin yritin ajatella positiivisesti ja rakentavasti: nyt ei ehkä vähään aikaan ole mahdollista käydä juoksulenkillä kolmesti viikossa, mutta jos pääsisin käymään edes kerran. Liikuntaa kuitenkin tulee päivittäin, kun käyn vauvan kanssa vaunulenkillä. Elokuviin on vaikea päästä, mutta voin kenties vuokrata ne samat leffat myöhemmin kotiin (tai tutustua viimeinkin johonkin Netflixiin!). Vauva-arjessakin voi järjestää niin, että ainakin tunti viikossa on jotain ihan omaa kivaa vapaa-aikaa. Jne. jne. jne.
Meillä ei työnjako miehen kanssa toimi vielä niin hyvin kuin sen pitäisi, ja se aiheuttaa mulla pientä katkeruutta. Lisäksi sitten se, että imetys on kai tavallista hitaampaa ja että vauva nukkuu välillä vähän heikosti päiväunia. Mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan ja organisointi on vähän helpompaa.
Sitku -ajattelu on niin tuttua minullekin. Ja ne odotukset "sitten kun/jos meillä on vauva..." Niinpä niin... tuttuja ajatuksia!
VastaaPoistaJa kun omat odotukset ei ehkä täytykään... Oma perusluonne, se vaan pysyy samana, vaikka elämä muuttuisi. Toki jotain kehitystä tapahtuu -onneksi, mutta hitaasti.. Itse olin ennen baby-projektia vahvasti "heti-mulle-kaikki-nyt" -tyyppiä. Lapsettomuus ja hedelmöityshoidot pehmittivät tätä kärsimätöntä ajattelua onneksi jonkun verran. Ja myös rakas mieheni hitaalla ja harkitsevalla luonteellaan on väkisin koulinut minun kärsivällisyyttä.
Lapsen kanssa eläminen... ehken ihan oikeasti osannut etukäteen ajatella miten paljon lapsi muuttaa arkeani. Tiesin, etten ole päivittäin töissä, ihmisten parissa -vaan enimmäkseen kotona tytön kanssa. -hetkeäkään en ole töihin kaivannut... :) Mutta oman ajan vähyys...Noh en kehtaa kauheesti valittaa ajasta, tietäen kuinka paljon vähemmän sinulla on omaa aikaa imetyksen takia... En kaipaa omiin rientoihin, en pois tytön luota.. mutta kotonakin olis tekemistä. Mutta tytön hereillä ollessa ei kaikkea voi tehdä. Päiväunien aikaan...täytyy oikeasti miettiä, mitä tekee, kun aika kuluu niin nopeasti. Tehtävät työt ja mieliteot on nyt laitettava tärkeysjärjestykseen.. Ja välillä vaan päätettävä, ettei tätä tai tota tarvitse tänään tehdä.. Nyt on aika nauttia lapsesta ja täyttää hänen tarpeet. Minulle, joka on aina ollut suorittaja ja toiminnan ihminen, on uusi kokemus vaan maata lattialla katsellen tytärtään..tekemättä mitään muuta...
Välillä ärsyttää mies, joka ottaa oman ajan tietokoneella oloon, "turhanpäiväiseen pelaamiseen" (=hänen tapa rentoutua vapaa-ajalla).. Tiesin etukäteen että suurin vastuu lapsen hoidosta jää minun vastuulle -minähän tätä halusin enemmän... Mutta miksi se ärsyttää välillä todella paljon?? Olen onnellinen tyttärestäni, mutta välillä on hetkiä, kun väsyttää ja harmittaa monet pienet asiat... Silloin mietin, ettenkö nyt osaakkaan olla kiitollinen saamastani lahjasta... Sitä on kai liian vaativa itselle.. Pitäis olla aina iloinen ja onnellinen, kun vuosien haave on toteutunut... Tuntuu, ettei saa valittaa... Tai itse sen itseltäni kiellän, tätähän mä halusin.. Onneksi enimmäkseen olen oikeasti onnellinen ja iloinen tästä hetkestä. Enkä vaihtaisi elämääni mihinkään juuri nyt..
...Lyhyesti sanottuna siis: samoja ajatuksia omasta riittämättömyydestä, sitku- ajattelusta, ajan käytöstä (ennen ja jälkeen vauva-elämän) ja itsensä tutkistelu käydään läpi täälläkin... Sitäkin se äitiys kai on...
Leppäkerttu
Hei Leppis,
Poistaja anteeksi kun en ole aiemmin vastannut kommenttiisi! Tiedät millaista se joskus on vauvan kanssa... ;)
Mulla on ihan sama, etten kaipaa töihin tai omiin menoihin, mutta kotitöihin olisi kiva saada muutama tunti lisää aikaa joka päivälle. Tai edes yksi tunti. Kun kotona viettää paljon aikaa, se ärsyttää, jos ympäristö ei ole siisti ja tekemättömät hommat muistuttavat koko ajan itsestään. Sen sijaan en osaa haikailla sellaista, että pääsisinpä lähtemään spontaanisti illalla elokuviin tms. Leffassa, lenkillä, teatterissa, shoppailemassa, matkoilla on kyllä ehtinyt käydä ihan riittävästi näiden 36 vuoden aikana. Joskus haaveilen siitä, että pääsisipä tunniksi yksin kaupungille, niin menisin kahvilaan ja tilaisin ison lattemukillisen ja jonkun ihanan salaatin, jossa on paljon hedelmiä ja vuohenjuustoa. Sitten nauttisin niistä ja hetken yksinäisyydestä ja lukisin kirjaa siellä kahvilassa. :) Ja tunnin päästä menisin tyytyväisenä takaisin vauvan luo. Pieni haave sinänsä, se olisi helppo toteuttaakin, kun vain ottaisi asiakseen.
Meilläkään ei työnjako suju kotona ihan tasapuolisesti. :/ Vauva on miehelle todella, todella tärkeä ja hän hoitaa tyttöä hyvin silloin kun hoitaa. Mutta kyllä hänelläkin on iltaisin tosi paljon aikaa istua tietokoneella ja juoda teetä... Totta kai se ärsyttää, ja ärsyttää myös, että olen itse niin kiltti enkä saa sanottua hänelle asiasta. Toivoisin että ei tarvitsisi aina sanoakaan - että hän ottaisi itse enemmän vastuuta ja huomaisi töistä tultuaan, että nyt voisi viedä roskat ulos, nyt pitäisi tyhjentää tiskikone, nyt vaimo on väsynyt, minäpä lähden vauvan kanssa ulos lenkille että vaimo saa levätä... Pientä hakemista tässä lapsiperhearjessa on meilläkin, mutta toivottavasti se helpottaa ajan kanssa.
Tsemppiä sullekin! Luulen, että on tärkeää käydä läpi myös niitä hankalia tunteita ja tutkiskella itseään, jotta kasvaisi ihmisenä. :)