Loppuraskautta ja tähänastisia tunnelmia

Huomenna alkaa 33. raskausviikko, ollaan siis jo todella pitkällä. Viimeistä raskauskolmannestakin on kuljettu jo hyvän matkaa  (joidenkin lähteiden mukaan se alkaa jo 25. viikolla). Laskettuun aikaan on enää vähän alle kaksi kuukautta. Äitiysloman alkuun vajaa kolme viikkoa; työpäiviä on jäljellä vielä vähemmän, koska väliin tulee pääsiäisloma. Positiivisen raskaustestin tekemisestä sen sijaan on jo yli puoli vuotta, se oli 25. syyskuuta. Olen siis jo yli puoli vuotta elänyt elämää, jossa voin todistetusti tulla raskaaksi, siirtynyt hitaasti lapsettomasta naisesta tulevaksi äidiksi. Hurjaa. Aika on mennyt toisaalta nopeasti ja toisaalta hitaasti.

Minun kokemuksissani raskaus ei ole (ainakaan tähän mennessä) jakautunut kolmanneksiin vaan ainoastaan kahteen erilaiseen jaksoon, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Suunnilleen lokakuun alusta joulukuun loppuun olin tosi huonovointinen, raskaus ei näkynyt ulospäin vielä yhtään, enkä uskaltanut ajatella itse vauvaa juuri ollenkaan enkä ollut kertonutkaan asiasta kovin monelle. Tammikuun alusta näihin päiviin taas olen voinut ihan loistavasti, maha on kasvanut kohisten ja vauvan syntymäkin on pikkuhiljaa alkanut tuntua ihan mahdolliselta, jopa todelliselta asialta. "Alkuraskaus" siis  ikään kuin jatkui 12 viikon täytyttyä pitkälle keskiraskauden puolelle, ja "loppuraskaus" taas tuntuu ihan samanlaiselta kuin keskiraskaus sitten, kun se viimein minun kohdallani alkoi.

 Nyt energisen keskiraskauden pitäisi olla jo takana ja loppuraskauden vaivojen jyllätä, mutta minulla ei niitä juurikaan vieläkään ole. Toki maha on jo aika iso ja painava ja vaikeuttaa hyvän asennon löytämistä esimerkiksi nukkumaan mennessä, mutta enimmäkseen nukun kuitenkin ihan hyvin. Yhtä tai kahta vessakäyntiä lukuunottamatta. Ei ole minkäänlaisia selkäkipuja, närästystä tai turvotusta enkä ole tietääkseni kokenut edes ensimmäistäkään harjoitussupistusta, saati sitten oikeita. Jaksan vielä hyvin kävellä niin reippaasti, että ohittelen ihmisiä kadulla, ja kuljen aina portaita viidenteenkin kerrokseen sen sijaan että käyttäisin hissiä. Kumartuminen ja kengännauhojen sitominen alkaa olla vähän hankalaa, kun vatsa on yksinkertaisesti pallona tiellä eikä jousta yhtään. Yritän kumminkin joka päivä kumarrella, kyykistellä ja vaikka istua lattialle leikkimään kissan kanssa, ylipäänsä tehdä mahdollisimman vaihtelevia liikkeitä, jotta pysyisin liikuntakykyisenä mahdollisimman pitkään. Turhaa kai sanoakaan, kuinka kiitollinen edelleen olen näin helposta raskaudesta – varsinkin, kun ikäni puolesta kuuluisin jo melkein riskiryhmään.

Vatsa on aikamoinen jalkapallo: pyöreä, kiinteä ja kasvanut ihan suoraan eteenpäin. Takaapäin raskautta ei kuulemma vieläkään juuri huomaa. Hassua tässä on se, että omasta mielestäni maha on jo jostain tammikuun alusta asti tuntunut tosi isolta, mutta valokuvien perusteella se oli vielä maaliskuun alussa (3 kk ennen laskettua aikaa) oikeasti ihan pieni kumpu. Kasvua on vaikea huomata itse, kun vatsa on joka tapauksessa joka päivä isompi kuin koskaan ennen.

Vauvan asentoa joudun vieläkin arvuuttelemaan; ensi viikolla on neuvola, ehkä siellä saan kuulla jotain faktaakin. Pari viikkoa sitten tunsin paljon teräviä potkuja jossain oman napani yläpuolella, ja silloin arvelin, että vauvan jalkaterät olisivat siinä kohdassa. Viime aikoina liikkeet ovat olleet paljon epämääräisempiä ja laaja-alaisempia, ennemminkin paineentunnetta kuin mitään selkeitä potkuja tai tönäisyjä. Epäilenkin, että vauvan selkä ja takapuoli olisivat nyt suoraan vatsanahkani alla ja jalat potkisivat minun selkärankaani tai sisäelimiäni kohti (jolloin potkuja ei tunne samalla tavalla). Siitä ei ole mitään käsitystä, onko pää ylhäällä vai alhaalla. Ilmeisesti sikiöt voivat vielä näilläkin viikoilla vaihtaa asentoa, mutta luulisi sen tuntuvan aikamoisena myllerryksenä!

Mieliala on rauhallinen, seesteinen ja hyvä: suhtaudun kaikkeen tulevaan vihdoinkin aika luottavaisesti. Ajattelen synnytystä ainakin jollain lailla joka päivä, mutta se ei herätä varsinaisesti kauhua tai ahdistusta. (Paitsi hetken aikaa tässä hiljattain, kun eräs vasta synnyttänyt ystäväni lähetti sähköpostilla varsin brutaalin kuvauksen tapahtumasta.) Minun on hyvin vaikea mieltää etukäteen, millaiselta synnytyskipu tuntuu ja miten itse mahdan suhtautua siihen. Hormonien aiheuttamasta tunneherkkyydestä tai itkupotkuraivareista en vieläkään tiedä mitään. Vauvan hoidosta, yövalvomisista ja muusta ajattelen vähän samoin kuin synnytyksestä: aika näyttää, millaista se oikeasti on. Toki olen lukenut ja opiskellut kaikenlaista vauva-aikaan liittyvää, mutta sitäkin on vielä aika vaikea mieltää konkreettisesti omalla kohdalla.

Kaiken kaikkiaan olo on hyvin positiivinen ja levollinen. Nautin raskaudesta – tätä en olisi viime syksynä ikinä uskonut sanovani! – ja olen kovin, kovin iloinen, että sain sittenkin kokea kaiken tämän. Ehkä raskaus ei tuntuisi ihan näin helpolta, jos se olisi alkanut helposti, en tiedä?