Onni

Tarkalleen vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja: ensimmäinen IVF-hoitokierroksemme oli käynnissä. Olen iloinen, että minun tuli dokumentoitua juuri sen kierron tunnelmia (tänne blogiin siis). Tosin muistan ne vielä hyvin lukemattakin; tapahtumat ja tunteet ovat niin elävinä mielessä, että on suorastaan vaikea uskoa, että niistä on kulunut jo kokonainen vuosi. Eilisestä tasan vuosi sitten olin klinikalla munasolupunktiossa, töpöttelin kotiin vatsa särkevänä lyhyin askelin, nukuin sohvalla untuvapeiton alla ja olon parannuttua söin myöhäisen lounaan lähikulmien nepalilaisessa ravintolassa. Samaan aikaan klinikan laboratoriossa meidän sukusolumme kohtasivat toisensa petrimaljalla, ja yhdessä kohtaamisessa syntyi nyt kolmikuisen tyttäremme alku. Tästä päivästä vuosi sitten soitin iltapäivällä värisevällä äänellä klinikalle ja kyselin hedelmöittymistulosta, sain hyviä uutisia. Ylihuomisesta vuosi sitten kohtuuni tuikattiin yksi pieni ihmisalkio ja näin (tai halusin nähdä) enteen tulevasta lapsestamme. En muuten koskaan onnistunut näkemään ultralaitteen monitorilla sitä kuuluisaa valkoista pistettä, mutta on sen täytynyt siellä olla, koska nyt se jo hymisee unissaan pinnasängyssään. Miten vuosi voikin mennä niin nopeasti?

Kävin taas tänään vauvan kanssa vaunulenkillä samoilla metsäpoluilla, joilla olen kävellyt ja juossut monesti ennenkin viime vuosien aikana. Toukokuussa häntä odottaessani kävelin siellä lähes joka päivä. Pihlajat ovat nyt täynnä upean punaisia marjoja. Kun tyttäremme syntyi kesäkuun alussa, ne kukkivat valkoisena vaahtona. Ihailin pihlajankukkia jopa Kätilöopiston huoneemme ikkunasta. Syksyinen luonto on kaunis eri tavalla kuin alkukesäinen. Nyt rakastan jokaista marjaa, lehteä ja ruohonkortta ihan vain siitä syystä, että ne ovat kasvaneet tänä samana uskomattomana ja ihanana kesänä, jolloin vauvamme tuli maailmaan. Melkeinpä surettaa, kun tämän kesän lehdet alkavat putoilla ja kukat lakastua. Haluaisin säilöä koko tämän hetken pulloon luontoineen päivineen.

Olen oppinut elämään vähän paremmin hetkessä kuin viime postaukseni aikaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta olen saanutkin vähän tehtyä joitakin rästihommia, pikkuhiljaa. Tässä ja nyt on hyvä olla. Muutamana iltana olen tehnyt ihan vähäsen työjuttuja kotona. Sekin tuntuu hyvältä: minulla on yhä työminäni tallella, osaan vielä, innostun ja keksin uutta. Yhtä hyvältä tuntui kuitenkin sulkea tietokone ja kömpiä pimeässä sänkyyn jo nukkuvien vauvan ja miehen viereen. Kaikki asiat elämässä ovat aika lailla tasapainossa juuri nyt.