Sairaalapäiviä

Nyt ei mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta haluan kirjoittaa seuraavaksi muutaman sanan vauvan ensimmäistä päivistä eli siitä ajasta, jonka vietimme sairaalassa synnytyksen jälkeen. Synnytyskertomushan päättyi siihen, kun meidät siirrettiin synnytysosastolta vuodeosastolle, minut pyörätuolilla sillä olin pyörtyä kun yritin kävellä. Saimme onneksi perhehuoneen ja vieläpä yhden osaston parhammista: siinä oli oma suihku ja wc. Jos jostakin haluaisin antaa Kätilöopistolle palautetta, niin siitä, että perhehuoneita ei ole tarpeeksi eikä niitä voi varata etukäteen. Mekin kuulimme saavamme perhehuoneen vasta siinä vaiheessa, kun lähdimme siirtymään osastolle. Ymmärrän kyllä, että huoneiden riittävyys on tilakysymys ja että Naistenklinikan remontti vielä vaikeuttaa tilannetta, mutta ainahan voi haaveilla.

Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja.  Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)

Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.

Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.

Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.

Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.

Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin  pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.

En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.

Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.

Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai

Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!