Suku jatkuu

Lähetimme viikko sitten maistraattiin paperin, jossa ilmoitimme vauvan nimet. Kaksi etunimeä ja sukunimi. Emme kuulu kirkkoon, joten lasta ei kasteta. Nimiäisiä vietetään elokuun puolella, mutta lähipiirimme on saanut kuulla nimen jo ennakkoon ja se on meillä nyt käytössä.

Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.

Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.

Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)

Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.