Puolivälissä ja neuvolassa

Rv  20+0, eli raskauden puoliväli! Tuntuu välillä vieläkin aika uskomattomalta, että ollaan näin pitkällä ja että kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Maha näkyy jo selvästi, se on kauniin pyöristynyt. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä kysynyt tai kommentoinut asiaa suoraan. Ja ne uudet tuntemukset, joita viimeksi kuvailin, ovat tosiaan vauvan liikkeitä. Ihanaa. Ne ovat sellaisia pieniä pulpahduksia tai muljahduksia, täysin kivuttomia, täysin erilaisia kuin ruoansulatuksen aiheuttamat. Kerran tuntui, kuin vauva olisi koputtanut kolme kertaa kevyesti samaan kohtaan (toivottavasti se ei halua vielä tulla ulos! :) ). Pari kertaa olen tuntenut liikkeen jopa mahan ulkopuolelle, kun olen maannut käsi paljaan vatsan päällä.

Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.

2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.

Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.

Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.

Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.