Päivien piinaa

Jalat alta vienyt toissaöinen huimauskohtaus johtuikin mitä todennäköisimmin Lugesteroneista eikä Gonapeptyl-piikistä. Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja tsempanneille! Sen jälkeen minulla on ajoittain ollut lievää huimauksen tunnetta, mutta ei mitään tuohon "kaatumatautiin" verrattavaa. Ennemminkin sellaista huteraa ja vähän sumuista oloa. Sitä kyllä vähän ihmettelen, että pystyin käyttämään Lugesteronia melkein viikon ajan ilman minkäänlaista huimausta, ja sitten tuli tuo vessan lattialle tuupertuminen ihan yllättäen. Sattumaltako huimaus myös alkoi juuri niihin aikoihin, jolloin alkion olisi määrä kiinnittyä?

Muuten olo on fyysisesti ihan hyvä. Muut Lugesteronin sivuvaikutukset ovat hiukan hellittäneet. Vatsassa on välillä ollut tuntemuksia, mutta niinhän niitä aina on, jokaikisessä kierrossa. Ne voivat johtua nyt ihan mistä tahansa: käyttämistäni lääkkeistä, punktion jälkimainingeista, tuloaan tekevistä kuukautisista, toki myös raskaudesta. Mutta yritän olla tulkitsematta niitä liikaa. Testi sen sitten kertoo aikanaan.

Henkinen vointi sitten... no, ulkoisesti olen ihan rauhallinen ja tasainen, kuten yleensäkin. En ole saanut raivokohtauksia tai hellyydenpuuskia sen enempää kuin muulloinkaan, en ole itkenyt, tiuskinut tai oikutellut. Mutta sisäisesti olen hyvin levoton. Minun on vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Ajatukset palaavat jatkuvasti niihin samoihin asioihin.

Ymmärrän nyt hyvin, miksi näitä paria viikkoa alkionsiirrosta raskaustestiin kutsutaan piinapäiviksi. IVF-hoidon ensimmäinen puolikas sujui niin nopeasti, koko ajan tapahtui jotain ja homma eteni koko ajan. Vaikka pistokset olivat ikäviä, ne olivat kuitenkin jollain lailla jänniä. Jokainen pistetty piikki oli voitto, päänahka, yksi taitettu etappi ennen maalia. Lääkärikäyntejä oli tiheään, aina saattoi kysyä ja puhua asiantuntijan kanssa ja ultratutkimukset näyttivät rakkuloiden kasvavan. Jokaisessa vaiheessa oli jonkinlaista uutuudenviehätystäkin. Mutta alkionsiirron jälkeen kaikki on ollut yhtä ja samaa, pelkkää jähmeää odotusta päivästä toiseen. Mitään ei voi tehdä, millään omilla toimilla ei voi vaikuttaa lopputulokseen, kun arpa on jo heitetty. Aika kuluu madellen.

En usko, että olen ihan kauhean pettynyt, jos tästä kierrosta ei vielä tule tärppiä. Kolmen vuoden aikana on tullut niin monta pettymystä, että olen surullisen tottunut niihin. Kuukausi sinne tai tänne, ei kai siinä mitään. Mutta sitten on kova paikka, jos mikään pakkasessa odottavista yhdeksästä alkiostammekaan ei tee minua raskaaksi. Olen viime päivinä laskeskellut ja pohtinut kovasti. Keskimäärin 70 % pakastetuista alkioista selviää sulatusprosessista. Meidän tapauksessamme se tarkoittaisi kuutta tai seitsemääkin PAS-siirtoa, ennen kuin täytyisi harkita toista IVF-hoitoa. Mutta: mikä on todennäköisyys, että mikään noista pakkasalkioistakaan ei tärppäisi? Se mahdollisuus on pakko ottaa huomioon. Entä jos niissä kaikissa on jokin vika?

Meillä on sen verran pitkä yrityshistoria ilman yhtäkään todistettavasti alkanutta raskautta, että jotakin solutason häiriötä on epäilty. Nyt, kun sukusolumme ovat osoittaneet pystyvänsä ainakin laboratorio-olosuhteissa hedelmöittymään ja jakautumaan loistavasti, syyttävä sormi osoittaa kai seuraavaksi kiinnittymisvaihetta. Voiko kohdussa tai alkioissa olla jokin ongelma, joka häiritsee kiinnittymistä? Kohdun limakalvo on kaikissa tutkimuksissa näyttänyt hienolta, ja kohdun rakenne on säännöllinen. Mutta jotain muuta? Voidaanko sitä muuta avittaa, hoitaa, kiertää? Ainakin alkionkuoren avaus (assisted hatching) on yksi konsti, jota voidaan käyttää, mutta sen toimintamekanismeista ei ilmeisesti ole vielä paljoakaan tietoa. Joillakin se kuitenkin auttaa.

Tällaisia pohdiskelen vähän väliä, kotona, töissä, junassa, kävelyllä. Mutta nyt lähden suihkuun ja teen hyvää salaattia iltapalaksi. Hitaimmatkin päivät taittuvat lopulta iltaan.