Sunnuntai-ilta.
Vauva nukahtaa yöunilleen ihan poikkeuksellisen aikaisin, iltayhdeksältä.
Takana mukava, rauhallinen viikonloppu. Ikkunoissa marraskuun pimeys ja hiljalleen ropisevat sadepisarat.
Kaadetaan lasilliset viiniä (juu, juon silloin tällöin lasillisen, vaikka ollaan täysimetyksellä).
Isä ja äiti hakeutuvat lasit kädessä eri huoneisiin tuijottamaan omien läppäreidensä ruutuja. Isä tekee työjuttuja ja hakee puolileikillään uutta työtä. Äiti tekee työjuttuja ja surffailee blogeissa ja Facebookissa.
Niin. Halusin vain sanoa, että kaikkien lapsettomuussurujen jälkeen me ollaan nykyään ihan tavallinen pariskunta ja perhe. Tavallista onnellisempi kyllä, totta kai. Meidän murheet ja ongelmat ovat todella pieniä. En ikinä lakkaa ihmettelemästä tätä onnea ja kiitollisuutta.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Onni
Tarkalleen vuosi sitten elettiin jännittäviä aikoja: ensimmäinen IVF-hoitokierroksemme oli käynnissä. Olen iloinen, että minun tuli dokumentoitua juuri sen kierron tunnelmia (tänne blogiin siis). Tosin muistan ne vielä hyvin lukemattakin; tapahtumat ja tunteet ovat niin elävinä mielessä, että on suorastaan vaikea uskoa, että niistä on kulunut jo kokonainen vuosi. Eilisestä tasan vuosi sitten olin klinikalla munasolupunktiossa, töpöttelin kotiin vatsa särkevänä lyhyin askelin, nukuin sohvalla untuvapeiton alla ja olon parannuttua söin myöhäisen lounaan lähikulmien nepalilaisessa ravintolassa. Samaan aikaan klinikan laboratoriossa meidän sukusolumme kohtasivat toisensa petrimaljalla, ja yhdessä kohtaamisessa syntyi nyt kolmikuisen tyttäremme alku. Tästä päivästä vuosi sitten soitin iltapäivällä värisevällä äänellä klinikalle ja kyselin hedelmöittymistulosta, sain hyviä uutisia. Ylihuomisesta vuosi sitten kohtuuni tuikattiin yksi pieni ihmisalkio ja näin (tai halusin nähdä) enteen tulevasta lapsestamme. En muuten koskaan onnistunut näkemään ultralaitteen monitorilla sitä kuuluisaa valkoista pistettä, mutta on sen täytynyt siellä olla, koska nyt se jo hymisee unissaan pinnasängyssään. Miten vuosi voikin mennä niin nopeasti?
Kävin taas tänään vauvan kanssa vaunulenkillä samoilla metsäpoluilla, joilla olen kävellyt ja juossut monesti ennenkin viime vuosien aikana. Toukokuussa häntä odottaessani kävelin siellä lähes joka päivä. Pihlajat ovat nyt täynnä upean punaisia marjoja. Kun tyttäremme syntyi kesäkuun alussa, ne kukkivat valkoisena vaahtona. Ihailin pihlajankukkia jopa Kätilöopiston huoneemme ikkunasta. Syksyinen luonto on kaunis eri tavalla kuin alkukesäinen. Nyt rakastan jokaista marjaa, lehteä ja ruohonkortta ihan vain siitä syystä, että ne ovat kasvaneet tänä samana uskomattomana ja ihanana kesänä, jolloin vauvamme tuli maailmaan. Melkeinpä surettaa, kun tämän kesän lehdet alkavat putoilla ja kukat lakastua. Haluaisin säilöä koko tämän hetken pulloon luontoineen päivineen.
Olen oppinut elämään vähän paremmin hetkessä kuin viime postaukseni aikaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta olen saanutkin vähän tehtyä joitakin rästihommia, pikkuhiljaa. Tässä ja nyt on hyvä olla. Muutamana iltana olen tehnyt ihan vähäsen työjuttuja kotona. Sekin tuntuu hyvältä: minulla on yhä työminäni tallella, osaan vielä, innostun ja keksin uutta. Yhtä hyvältä tuntui kuitenkin sulkea tietokone ja kömpiä pimeässä sänkyyn jo nukkuvien vauvan ja miehen viereen. Kaikki asiat elämässä ovat aika lailla tasapainossa juuri nyt.
Kävin taas tänään vauvan kanssa vaunulenkillä samoilla metsäpoluilla, joilla olen kävellyt ja juossut monesti ennenkin viime vuosien aikana. Toukokuussa häntä odottaessani kävelin siellä lähes joka päivä. Pihlajat ovat nyt täynnä upean punaisia marjoja. Kun tyttäremme syntyi kesäkuun alussa, ne kukkivat valkoisena vaahtona. Ihailin pihlajankukkia jopa Kätilöopiston huoneemme ikkunasta. Syksyinen luonto on kaunis eri tavalla kuin alkukesäinen. Nyt rakastan jokaista marjaa, lehteä ja ruohonkortta ihan vain siitä syystä, että ne ovat kasvaneet tänä samana uskomattomana ja ihanana kesänä, jolloin vauvamme tuli maailmaan. Melkeinpä surettaa, kun tämän kesän lehdet alkavat putoilla ja kukat lakastua. Haluaisin säilöä koko tämän hetken pulloon luontoineen päivineen.
Olen oppinut elämään vähän paremmin hetkessä kuin viime postaukseni aikaan ja sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta olen saanutkin vähän tehtyä joitakin rästihommia, pikkuhiljaa. Tässä ja nyt on hyvä olla. Muutamana iltana olen tehnyt ihan vähäsen työjuttuja kotona. Sekin tuntuu hyvältä: minulla on yhä työminäni tallella, osaan vielä, innostun ja keksin uutta. Yhtä hyvältä tuntui kuitenkin sulkea tietokone ja kömpiä pimeässä sänkyyn jo nukkuvien vauvan ja miehen viereen. Kaikki asiat elämässä ovat aika lailla tasapainossa juuri nyt.
tiistai 19. elokuuta 2014
Carpe diem
Olen aina ollut niin kutsuttu sitku-ihminen. Sellainen, joka on tyytyväinen vasta sitten kun tietyt asiat elämässä ovat kunnossa. Sitku olen päässyt ylioppilaaksi ja muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Sitku olen löytänyt elämäni miehen. Sitku olen valmistunut. Sitku minulla on vakituinen työpaikka. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Siihenhän minä jäin junnaamaan elämässäni moneksi vuodeksi; sillä verukkeella, etten voi olla onnellinen, ennen kuin meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi, en enää koskaan valita mistään ja olen aina tyytyväinen kaikkeen.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
perjantai 1. elokuuta 2014
Raskauden jälkeen
Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa: haavat parantuneet hyvin, kohtu kutistunut eikä aristava. Paino on jopa vähän alle lähtöpainon, hemoglobiini tosi hyvä (141!), verenpaine alhainen. Ehkäisystäkin puhuttiin, ja mahdollisesta uudesta raskaudesta ja lapsettomuustaustasta. Lopuksi sain jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Sairaalapäiviä
Nyt ei mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta haluan kirjoittaa seuraavaksi muutaman sanan vauvan ensimmäistä päivistä eli siitä ajasta, jonka vietimme sairaalassa synnytyksen jälkeen. Synnytyskertomushan päättyi siihen, kun meidät siirrettiin synnytysosastolta vuodeosastolle, minut pyörätuolilla sillä olin pyörtyä kun yritin kävellä. Saimme onneksi perhehuoneen ja vieläpä yhden osaston parhammista: siinä oli oma suihku ja wc. Jos jostakin haluaisin antaa Kätilöopistolle palautetta, niin siitä, että perhehuoneita ei ole tarpeeksi eikä niitä voi varata etukäteen. Mekin kuulimme saavamme perhehuoneen vasta siinä vaiheessa, kun lähdimme siirtymään osastolle. Ymmärrän kyllä, että huoneiden riittävyys on tilakysymys ja että Naistenklinikan remontti vielä vaikeuttaa tilannetta, mutta ainahan voi haaveilla.
Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja. Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)
Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.
Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.
Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.
Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.
Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.
Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.
Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai
Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!
Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja. Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)
Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.
Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.
Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.
Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.
Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.
Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.
Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai
Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Suku jatkuu
Lähetimme viikko sitten maistraattiin paperin, jossa ilmoitimme vauvan nimet. Kaksi etunimeä ja sukunimi. Emme kuulu kirkkoon, joten lasta ei kasteta. Nimiäisiä vietetään elokuun puolella, mutta lähipiirimme on saanut kuulla nimen jo ennakkoon ja se on meillä nyt käytössä.
Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.
Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.
Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)
Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.
Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.
Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.
Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)
Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Tiheää imua ja pitkiä yöunia
Vauva täytti kuukauden ja on vihdoinkin kirinyt takaisin syntymäpainoonsa ja ohikin. Tasan neljän viikon ikäisenä hän painoi neuvolassa 4140 g! Saimme luvan vähentää korvikkeen käyttöä, mutta kerran tai kaksi päivässä hän vielä syö sitä, tarpeen mukaan. Ilmeisesti maitoa erittyy enemmän kuin alussa, koska tyttö ei enää asu rinnalla eikä vaikuta koko ajan nälkäiseltä. Yksi syöttö saattaa silti kestää tunnin tai puolitoista, joten melkoista tiheän imun kautta tässä on eletty.
Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)
Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.
Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.
Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"
Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!
Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.
Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.
Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)
Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.
Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.
Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"
Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!
Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.
Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)