Olen aina ollut niin kutsuttu sitku-ihminen. Sellainen, joka on tyytyväinen vasta sitten kun tietyt asiat elämässä ovat kunnossa. Sitku olen päässyt ylioppilaaksi ja muuttanut Helsinkiin opiskelemaan. Sitku olen löytänyt elämäni miehen. Sitku olen valmistunut. Sitku minulla on vakituinen työpaikka. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi. Siihenhän minä jäin junnaamaan elämässäni moneksi vuodeksi; sillä verukkeella, etten voi olla onnellinen, ennen kuin meillä on lapsi. Sitku meillä on lapsi, en enää koskaan valita mistään ja olen aina tyytyväinen kaikkeen.
No nyt meillä on se lapsi. Mutta ei se oikeastaan ole muuttanut perusluonnettani. Vauvan kanssa elämä on välillä tosi raskasta, eivätkä kaikki palikat ole aina ihan kohdillaan. Sitku vauva nukkuu yöt kunnolla. Sitku pystyn täysimetykseen, eikä tarvitse enää antaa vauvalle korviketta [sitä annetaan vieläkin]. Sitku saan tehtyä Excel-taulukon vauvan vaatteista, eri koot ja vaatetyypit luokiteltuina [tämä muuten valmistui eilen]. Sitku ehdin kirjoittaa vauvakirjaan ekasta kuukaudesta. Sitku saan teetettyä valokuvia. Sitku ne-ja-ne kaapit on siivottu. Sitku alamme yrittää toista lasta. Sitku meillä on kaksi lasta... Tajusitte varmaan pointin.
Haaleiden babyblues-fiilisteni aikana minusta tuli, kummaa kyllä, myös menneisyydessä elävä silloin kun -ihminen. Miksi en tehnyt sitä ja tätä silloin, kun olin raskaana ja minulla oli vielä aikaa? Miksi en ottanut enempää valokuvia silloin, kun minulla oli pyöreä vauvamaha, tai silloin, kun tulimme ensimmäistä kertaa perheenä sairaalasta kotiin? Miksi en saanut enempää aikaiseksi silloin, kun vauvaa ei vielä ollut ja minulla oli kaikki dinkkunaisen aika käytettävissäni niin työelämässä, kotona kuin harrastuksissakin? Miksi kulutin hukkaan niin monta vuotta elämästäni silloin, kun murehdin lapsettomuutta ja pelkäsin, ettei minusta koskaan tule äitiä?
Kuulostaa tosi hullulta ja kiittämättömältä, ja onkin. Enkä minä oikeasti ole ihan tuollainen. Osaan kyllä nauttia sydämeni pohjasta joka hetkestä, kun vauva on täällä; kun valo syttyy hänen silmiinsä ja hän hymyilee minulle koko suullaan, koko olemuksellaan; kun hän nukkua tuhisee selällään sängyssä, kädet ylhäällä molemmin puolin päätä; kun hän kohottaa päätään ja ihmettelee silmät suurina kattolamppua tai jotakin muuta pientä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkin: miten riittäisi kaikkeen? Miten käyttäisi aikansa tehokkaimmin, jakaisi tuntinsa oikein vauvalle, aviomiehelle, sisarelle, ystäville, työlle, kodille, harrastuksille, omalle itselle?
Ei tässä ehkä ole edes kyse pelkästään vauvasta. Ehkä tämä on kasvua ja kehitystä, joka olisi saattanut tapahtua muutenkin, jonkin toisen suuren elämänmuutoksen johdosta. Olen aina ollut haaveilija, suunnittelija ja perfektionisti, joka on havitellut suuria mutta saanut vähän aikaiseksi (juuri siksi, että kaiken pitää olla niin viimeisen päälle hienoa, että valmista tulee vain hitaasti tai ei silloinkaan). Minulla on aina ollut kohtalaisen paljon aikaa, nyt yhtäkkiä sitä on hyvin rajallisesti, ja tarpeet ovat silti yhtä suuret kuin ennenkin.
Olen jo oppinut käyttämään sen vähän ajan paljon tehokkaammin. Olen oppinut, että aina ei tarvitse tehdä 100-prosenttisen hyvää jälkeä; 95 % on melkein yhtä hyvä, ja sen viiden prosentin hiomiseen menee usein aikaa yhtä paljon kuin 95 prosentin saavutukseen yhteensä. Yritän oppia, että tässä ja nyt on hyvä olla, vaikka tiskipöytä on täynnä likaisia astioita ja pyykkikori pursuaa yli äyräiden. Tai jos ei tällä viikolla ehditty imuroida, ehkä ensi viikolla sitten. Jos ei joka päivästä tai joka tilanteesta ole valokuvaa, niin aika monesta on. Enemmän kuin riittävästi siinä vaiheessa, kun vauva on aikuinen ja haluaa katsoa kuviaan.
En tiedä, tajuaako kukaan tästä kirjoituksesta mitään. Ehkä pointti on vain se, että vauvan saaminen on kasvun paikka ja vaatii jonkinlaista työstämistä, vaikka olisi kärsinyt vuosia lapsettomuudesta. Ja että lapsettomuuden tuska kietoutui ainakin minun kohdallani yllättävillä tavoilla myös muihin elämänalueisiin ja kipupisteisiin.
tiistai 19. elokuuta 2014
perjantai 1. elokuuta 2014
Raskauden jälkeen
Kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki oli kunnossa: haavat parantuneet hyvin, kohtu kutistunut eikä aristava. Paino on jopa vähän alle lähtöpainon, hemoglobiini tosi hyvä (141!), verenpaine alhainen. Ehkäisystäkin puhuttiin, ja mahdollisesta uudesta raskaudesta ja lapsettomuustaustasta. Lopuksi sain jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
Olin tarkastuksessa vauvan kanssa, koska hankkimani lapsenvahti sairastui, ja se meni vähän hätäiseksi. Unohdin esittää lääkärille sen ainoan kysymyksen, joka minulla oli mielessä: milloin voi mennä juoksulenkille? Useinhan lääkärit kysyvät vastaanoton lopuksi, onko potilaalla vielä jotain kysyttävää, mutta tämä ei kysynyt. No, voin jutella siitä terveydenhoitajan kanssa ensi viikolla.
Minulla on vähän haikea olo, kun raskaus on nyt virallisesti ohi. Melkein puolitoista vuotta olen juossut joka kuukausi lääkärissä, tutkimuksissa, hoidoissa, ultrassa, verikokeissa, neuvolassa, synnyttämässä, ja nyt kukaan ei olekaan enää kiinnostunut minun voinnistani. Kehoni on vihdoinkin hoitanut sen, mitä siltä odotettiin, ja hyvin hoitikin. Se on antanut minulle aivan uudenlaisia kokemuksia, kasvattanut maailmaan pienen ihmisen. Kehoni on myös toipunut ja palautunut hyvin kaikesta myllerryksestä.
Raskaus oli ihanaa aikaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pahoinvointia lukuunottamatta siis. Muistan, kuinka kohtu alkoi kasvaa ja tuntua kiinteänä kohtana alavatsassa. Kuinka vatsa rupesi kasvamaan ja alkoi hiljalleen näkyä vaatteiden alta. Kuinka makasin joululomalla maalla vanhempieni sängyssä odottamassa unta ja tunsin ensimmäistä kertaa vatsassa jotain pientä liikettä, jota en ollut ennen kokenut. Kuinka mahasta tuli niin iso, kaunis ja pyöreä, että tuntemattomatkin kommentoivat raskauttani ja kysyivät, milloin on h-hetki. Kuinka kävelin, kävelin, kävelin keväisessä ja lopulta alkukesäisessä luonnossa ja nautin olostani, vaikka harjoitussupistukset kovettivat vatsaa ja ylämäessä hengästytti. Hymyilin, koska tiesin vauvan saavan runsaasti hapekasta verta ja tuudittuvan makeaan uneen kyydissäni. Kömmin iltaisin nukkumaan kuulostellen potkuja, venyttelejä ja hikkaamisia ja arvailin, joko se tänä yönä tapahtuu.
Henkinenkin vointini oli hyvä, pitkästä aikaa tyyni ja tyytyväinen. Vasta nyt jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, kuinka vähän uskalsin raskausaikana ajatella itse vauvaa ja haaveilla tulevasta. Keskityin omaan olooni, huolehdin itsestäni ja kuulostelin vointiani. Pelkäsin viimeiseen asti, että meidän huono onnemme palaa ja tapahtuu jotain kauheaa. Käytökseltäni olin kyllä ihmeen rauhallinen odottaja; en menettänyt yöuniani tai soitellut hysteerisenä neuvolaan. Silti elin aina vain etapista toiseen ja odotin seuraavaa merkkipylvästä: varhaisultraa, verikokeita, niskaturvotusultraa, sydänäänien kuulemista, rakenneultraa, lääkärintarkastusta, synnytystä...
Nyt mahanpyöristäjäni uinuu tuossa vieressä olohuoneen nukkamatolla ja on ihanampi, rakkaampi ja tutumpi kuin osasin koskaan kuvitella. Pelot eivät ole hävinneet, vaan aina tulee uusia, mutta olen jollain tapaa tottunut elämään niitten kanssa. Vaikka hän on siinä on niin lähellä ja eläväisenä, ajattelen toisinaan haikeudella myös sitä taianomaista aikaa, jolloin hän oli vielä sisälläni ja tunsin hänen painonsa ihan koko ajan. Kun kaikki ihana oli vielä edessä ja tulossa. Tiedättehän: samalla tavalla kuin silmussa on lupaus uudesta lehdestä, nupussa kukasta, keväässä kesästä.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Sairaalapäiviä
Nyt ei mene ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta haluan kirjoittaa seuraavaksi muutaman sanan vauvan ensimmäistä päivistä eli siitä ajasta, jonka vietimme sairaalassa synnytyksen jälkeen. Synnytyskertomushan päättyi siihen, kun meidät siirrettiin synnytysosastolta vuodeosastolle, minut pyörätuolilla sillä olin pyörtyä kun yritin kävellä. Saimme onneksi perhehuoneen ja vieläpä yhden osaston parhammista: siinä oli oma suihku ja wc. Jos jostakin haluaisin antaa Kätilöopistolle palautetta, niin siitä, että perhehuoneita ei ole tarpeeksi eikä niitä voi varata etukäteen. Mekin kuulimme saavamme perhehuoneen vasta siinä vaiheessa, kun lähdimme siirtymään osastolle. Ymmärrän kyllä, että huoneiden riittävyys on tilakysymys ja että Naistenklinikan remontti vielä vaikeuttaa tilannetta, mutta ainahan voi haaveilla.
Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja. Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)
Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.
Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.
Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.
Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.
Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.
Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.
Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai
Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!
Huonetta ei varmaan ollut alunperin suunniteltu perhehuoneeksi (no ei takuulla ollut, Kätilöopistohan on rakennettu 1960 :) ), sillä se oli melko ahdas. Siellä oli iso parisänky (oikeastaan kaksi vierekkäin asetettua runkopatjasänkyä), vauvan hoitopöytä vesipisteineen, vaatekaappi, nojatuoli ja joitakin siirrettäviä pikkupöytiä ja tuoleja. Sänky täytti suurimman osan huoneesta ja muut huonekalut kiersivät seiniä, joten vapaata lattiatilaa oli vain vähän. Olin episiotomiahaavoineni aluksi tosi kipeä ja minun oli muutenkin vaikea liikkua, eikä huoneen ahtaus ainakaan helpottanut asiaa. Ensimmäisenä päivänä mies haki minulle ruoatkin huoneeseen samalla kuin itselleen. Seuraavana päivänä raahauduin itse käytävän päähän ruokalaan hakemaan tarjottimeni – ja katselin kateellisena muita äitejä, jotka kävelivät rennosti tai istahtivat pöydän ääreen lukemaan lehteä. Minä liikuin hitaasti etukenossa ja jalat harallaan, ja istumista piti suunnitella hyvissä ajoin etukäteen sijoittamalla rengastyyny tuolille. ;)
Vauva kärrättiin synnytysosastolta vuodeosastolle pienessä pyörällisessä häkkisängyssä, mutta hoitajat suosittelivat, että hän nukkuisi ja oleskelisi muutenkin meidän välissämme parisängyssä. Sairaala-aikana vauva nukkuikin tosi paljon, ja hereillä ollessaan hän lähinnä söi rintaa silmät ummessa. Huoneessa oli niin lämmin, että vauva oli koko ajan oikeastaan vaippasillaan, nukkuessaan toki peiton alla.
Olimme osastolla kolme päivää, torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Torstai meni täysin vauvaa ihastellessa ja yrittäessä tajuta, mitä kaikkea oli juuri tapahtunut: että meillä oli vihdoinkin vauva ja synnytys oli ohi ja olin selvinnyt siitä hienosti. Perjantaina aloin huomata, että vauva on oikeasti aivan mahtava tyyppi ja oma persoonansa, ja imetys alkoi onnistua vähän paremmin. Perjantai-iltana meillä kävivät myös ainoat vieraat, meidän molempien perheenjäsenet. Osastolla oli vain tunnin vierailuaika, klo 18–19, mikä oli minusta tosi sopiva kesto; suurimman osan ajasta sai pyhittää vauvan kanssa olemiselle ja yhteiselämän opettelulle. Lauantaina ei tapahtunut mitään erikoista, ja vauvan hoitoon alkoi olla jo vähän rutiiniakin. Sunnuntaina söimme sairaalassa lounaan, vauva pääsi lastenlääkärin tarkastukseen ja meidän kanssa käytiin kotiutumisohjeet läpi ennen kuin sitten lähdimme taksilla kohti omaa kotia ja uutta elämää.
Hoitajia kävi huoneessa aluksi melko tiheästi, ekana yönä tuli yöhoitajakin katsomaan miten imetys sujui. Kättärillä on todella imetysmyönteinen ja vauvantahtinen ilmapiiri, ja hoitajat näkivät paljon vaivaa imetysotteiden opettamisessa. Tarpeen mukaan kokeiltiin rintakumia ja tiputettiin vauvan suuhun muutama tippa "houkutusmaitoa", joka saisi sen imemään hanakammin äidin rintaa. Hoitajat olivat enimmäkseen tosi kivoja ja ihania, ainoastaan yksi oli vähän sellainen besserwisser-tyyppi, mutta hänenkin kanssaan tuli toimeen. Muutenkin kaikki toimi vauvan ehdoilla ja maailma pyöri vauvan ympärillä. Ainoa poikkeus olivat lääkärit, joita kohdeltiin niin jumalina että se oli ihan huvittavaa: kun lastenlääkärillä oli aikaa tarkastukseen, piti imetys lopettaa siihen paikkaan ja vauva kiikuttaa välittömästi lääkärin huoneeseen. Asiaan kuului, että kukaan ei etukäteen tiennyt tarkkaan, mihin aikaan lääkäri mahtaa ilmestyä osastolle, eikä hänelle voinut tehdä ajanvarausta. ;) Sama hierarkia näkyi muuten myös synnytyssalissa – kun lääkäri tuli kutsusta synnytyssaliin ja esitteli itsensä ja selitti mitä joutuu tekemään, olin juuri ponnistamassa kesken supistuksen enkä pystynyt yhtään kuuntelemaan. Jos olisi odottanut puoli minuuttia, olisi huomiokykyni ollut ihan eri luokkaa. :D Lääkäri myös poistui synnytyshuoneesta heti, kun tilanne oli ohi, vauvasta ei tainnut olla vasta muuta kuin pää maailmassa. Varmaankin tosi kiireisiä tyyppejä.
Vauvan lisäksi kyllä äidistäkin pidettiin huolta (isään sen sijaan ei kiinnitetty erityistä huomiota, paitsi että hänelle kyllä opetettiin vaipanvaihtoa ynnä muita hoitotoimia, varsinkin kun itse olin aluksi melkein sänkypotilas). Tytön syntymästä seuraavana päivänä kävin omahoitajan kanssa ns. synnytyskeskustelun ja sain antaa kokemukselle pisteitä asteikolla 1–10 (annoin yhdeksän pistettä). Halutessaan olisi kai päässyt puhumaan synnytyksestä vastanneen kätilön kanssa tai voinut jättää hänelle soittopyynnön, mutta itse en kokenut siihen tarvetta.
Haavojen paranemista seurattiin joka päivä, mikä oli vähän ärsyttävääkin; synnytyksen jälkeen olisin halunnut parannella niitä omassa rauhassani ilman kenenkään syynäystä ja koskettelua. Lisäksi neuvottiin suihkuttelemaan haavaa ja ottamaan ilmakylpyjä sängyllä. Särkylääkkeitä (vuoroin parasetamolia ja ibuprofeenia) sai ottaa neljän tunnin välein, ja niitä tuotiin pienissä lääkelaseissa aina kaksi annosta kerrallaan eli kahdeksan tunnin tarpeisiin. (Otin kaksi lääkelasia mukaan kotiin ja laittelin niihin aina seuraavat annokset valmiiksi, niin ei tarvinnut ravata lääkekaapilla ihan jatkuvasti.) Monet hoitajat olivat tosi empaattisia, mutta besserwisserin linja oli vähän sellainen, että särkylääkkeillä pitäisi pärjätä. Kipu oli heti jotenkin helpompi kestää, kun joku osoitti vähänkin myötätuntoa! Osaston pakastimessa oli myös jääsiteitä eli kylmällä vedellä kasteltuja, pakastettuja terveyssiteitä, jollaisen sai laittaa alushousuihin puuduttamaan ja vähentämään turvotusta. Ihan loistava keksintö, tein niitä vielä itsekin kotona.
En ollut koskaan aikaisemmin ollut sairaalassa edes yötä (paitsi itse syntyessäni) ja olin etukäteen vähän jännittänyt, miten "sopeudun" laitoksessa oloon. Pelko pois, siihen sopeutui tosi helposti! Päivät pyörivät vauvan ja osaston aikataulun ympärillä, eikä itse tarvinnut huolehtia oikeastaan mistään muusta. Toisaalta vauvanhoito, hoitajien käynnit ja oma ruokailu täyttivät ajan melko hyvin, enkä ehtinyt kaivata muuta tekemistä. En ollut tavoistani poiketen ottanut edes kirjoja mukaan enkä niitä kyllä kaivannutkaan – vauvan tuijotteleminen riitti aktiviteetiksi, ja uudella älypuhelimellani pystyin käymään välillä netissä. Mies osti muutaman lehden ja teki ristikoita. Sairaalan vaatteet, verkkoalushousut ja edestä napitettava yöpaita, olivat siinä tilassa yllättävän mukavat ja kätevät. Omia vaatteitakin olisi saanut käyttää, mutta minulla oli ainoastaan omat aamutossut.
Ruokaa tarjottiin tiheästi kuin kesäleirillä: aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Lounaaseen ja päivälliseen kuului myös jälkiruoka ja kahvi. Osastolla oli pieni ruokala, johon ruoat tuotiin keskuskeittiöstä nimikoiduilla tarjottimilla. Sielläkin olisi saanut syödä, mutta me haimme ruoan aina omaan huoneeseemme. Kala-kana-kasvisruokavalioni ei tuottanut mitään ongelmia. Sapuskat olivat usein vähän haaleita ja maultaan mietoja mutta mielestäni parempia kuin jossain peruskoulussa. Listalla oli noina päivinä ainakin kanakeittoa, lohikeittoa, kanaviillokkia, tofu-kasviskastiketta ja täytettyjä broilerinfileitä. Jälkiruokina oli esimerkiksi kiisseliä, jäätelöä tai marjapiirakkaa.
Muistan ajatelleeni talvella ultratutkimuksissa käydessäni, että synnytyksen yhteydessä Kätilöopisto sitten tulee kunnolla tutuksi. No, siinähän kävi niin, että olin synnytyksen jälkeen koko ajan yhdellä ja samalla vuodeosastolla ja suurimman osan ajasta yhdessä ainoassa huoneessa! En käynyt koko aikana edes ala-aulassa, saati sitten pihalla. Huoneemme oli niiden päivien ajan ihana kotipesä, enkä paljoa sieltä poistunutkaan. Toisaalta käveleminen oli aika kivulloista, toisaalta omassa huoneessamme oli koko maailma: meidän oma rakas vauvamme. Viimeisenä iltana mieheni passitti minut yksinäni pienelle kävelylle osaston parvekkeelle. Oli todella kaunis ja lämmin lauantai-ilta, ulkona alkukesän vehreys ja kukoistus, vierailuaika oli juuri alkanut joten osastolla oli hiljaista. Parvekkeen alta käveli sisään suunnilleen omien vanhempieni ikäinen pariskunta kukkapaketti kainalossaan. Kaikki oli niin kaunista ja täydellistä, että olin ihan pakahtua onnesta. Niin, tai
Kaiken kaikkiaan minulle jäi Kätilöopistosta tosi hyvät muistot. Vietin siellä ehkä elämäni parhaat päivät. Kotiutumispäivänä besserwisser-hoitajakin toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen. Kun kannoimme ensimmäistä kertaa omiin vaatteisiin puettua vauvaa turvakaukalossa pois osastolta, kaikki hoitajat vilkuttivat hyvästiksi kanslian lasiovien takaa. Täältä tullaan, elämä!
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Suku jatkuu
Lähetimme viikko sitten maistraattiin paperin, jossa ilmoitimme vauvan nimet. Kaksi etunimeä ja sukunimi. Emme kuulu kirkkoon, joten lasta ei kasteta. Nimiäisiä vietetään elokuun puolella, mutta lähipiirimme on saanut kuulla nimen jo ennakkoon ja se on meillä nyt käytössä.
Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.
Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.
Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)
Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.
Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.
Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.
Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)
Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Tiheää imua ja pitkiä yöunia
Vauva täytti kuukauden ja on vihdoinkin kirinyt takaisin syntymäpainoonsa ja ohikin. Tasan neljän viikon ikäisenä hän painoi neuvolassa 4140 g! Saimme luvan vähentää korvikkeen käyttöä, mutta kerran tai kaksi päivässä hän vielä syö sitä, tarpeen mukaan. Ilmeisesti maitoa erittyy enemmän kuin alussa, koska tyttö ei enää asu rinnalla eikä vaikuta koko ajan nälkäiseltä. Yksi syöttö saattaa silti kestää tunnin tai puolitoista, joten melkoista tiheän imun kautta tässä on eletty.
Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)
Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.
Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.
Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"
Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!
Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.
Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.
Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)
Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.
Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.
Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"
Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!
Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.
Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Kaksiviikkoinen
On juhannusaatto. Tänä vuonna se ei eroa juuri mitenkään tavallisista arkipäivistä, sillä mies on ollut isyyslomalla vauvan syntymästä asti ja olemme olleet kolmestaan kotona jo monta päivää. Kotijuhannus, vähän parempaa ruokaa, sadetta, hiljainen kaupunki. Rakas pieni tyttömme on tänään kaksi viikkoa ja yhden päivän vanha. Kirjoittelen tähän joitakin sekalaisia havaintoja ja ajatuksia näistä ensipäivistä.
- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?
- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.
- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.
- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.
- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...
- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.
- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.
- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.
Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi: How old is your baby?
Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.
Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.
- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?
- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.
- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.
- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.
- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...
- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.
- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.
- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.
Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi: How old is your baby?
Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.
Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Synnytyskertomus
Ennen vauvan syntymää mietin, etten todennäköisesti halua ollenkaan kirjoittaa postausta näin henkilökohtaisista asioista. Nyt taas ajattelen, että ehdottomasti haluan jakaa positiivisen synnytyskokemukseni muillekin. Minua ärsyttää suuresti se Suomessa (ja varmaan muuallakin) vallalla oleva kulttuuri, jossa kerrotaan synnytyksistä kauhutarinoita, liioitellaan ja mässäillään ja jossa paras äiti on se, joka on kärsinyt eniten. Tahtoisin nyt välittää itse ihan toisenlaista viestiä.
Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.
Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).
Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.
Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)
Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:
Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."
Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.
Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.
Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.
Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.
Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.
--------------------
Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.
Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
---------------------
Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.
En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.
Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.
Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).
Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.
Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)
Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:
Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."
Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.
Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.
Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.
Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.
Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.
--------------------
Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.
Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
---------------------
Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.
En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)