Lomalla

Olen nyt ollut noin viikon verran äitiyslomalla. Tilassa, jonne en välillä enää uskonut pääseväni ikinä. Tämä on ollut ihan mahtavaa aikaa! Viimeinen viikko töissä oli jo vähän raskas, kaikenlaista piti saada valmiiksi, ajatukset harhailivat muualla ja pitkissä palavereissa oli väliin tukalaa istua. Ensimmäisenä lomapäivänä olin kuitenkin heti paljon pirteämpi ja energisempi. Kaikki on niin paljon kevyempää, kun saa tehdä hommia omassa tahdissaan ja esimerkiksi nukkua juuri silloin ja sen verran kuin tuntuu hyvältä. Minulla on varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, ja olen nauttinut kovasti kotona puuhailusta: tehnyt hyviä ruokia, siivonnut kaappeja, järjestänyt omia ja vauvan tavaroita, heittänyt rojua kierrätykseen ja sen sellaista. Osa on hommia, jotka olisi pitänyt tai kannattanut tehdä jo pari vuotta sitten, mutta en vain lapsettomuusahdistuksessani jaksanut tarttua niihin eivätkä ne tuntuneet edes tärkeiltä. Nyt huomaan, kuinka helppoja ja nopeita useimmat rästihommat sittenkin ovat ja kuinka hyvä mieli niiden hoitamisesta tulee.

Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...

Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.

Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.

Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.

Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?

Neuvola ja perhevalmennus

Viime aikoina olen päässyt nauttimaan Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston palveluista oikein kunnolla. Kahden viikon sisällä on ollut neuvolakäynti ja kaksi perhevalmennuskertaa. Helsinki on muuten hiljattain päivittänyt äitiysneuvolaohjelmaansa, terveydenhoitajan vastaanottokertoja on vähennetty ja käyntejä sijoiteltu tasaisemmin eri viikoille. Minulla oli aikoinaan ensimmäinen neuvolakäynti viikolla 8 ja seuraava vasta kahden ja puolen kuukauden päästä (rv 19), vähän tuoreemmat odottajat saavat nyt käydä myös viikoilla 13–16. Ensimmäistä lääkärikäyntiä on myös aikaistettu. Koska olen ikään kuin vanhan ja uuden ohjelman väliinputoaja, minulle tulee nyt vähemmän terkkarikäyntejä kuin kummankaan ohjelman mukaan kuuluisi. No ehkä minä selviän, kun kaikki on koko ajan sujunut niin hyvin eikä minulla ole ollut paljoa kysymyksiäkään. :)

Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.

Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.

Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.

Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.

Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!

Loppuraskautta ja tähänastisia tunnelmia

Huomenna alkaa 33. raskausviikko, ollaan siis jo todella pitkällä. Viimeistä raskauskolmannestakin on kuljettu jo hyvän matkaa  (joidenkin lähteiden mukaan se alkaa jo 25. viikolla). Laskettuun aikaan on enää vähän alle kaksi kuukautta. Äitiysloman alkuun vajaa kolme viikkoa; työpäiviä on jäljellä vielä vähemmän, koska väliin tulee pääsiäisloma. Positiivisen raskaustestin tekemisestä sen sijaan on jo yli puoli vuotta, se oli 25. syyskuuta. Olen siis jo yli puoli vuotta elänyt elämää, jossa voin todistetusti tulla raskaaksi, siirtynyt hitaasti lapsettomasta naisesta tulevaksi äidiksi. Hurjaa. Aika on mennyt toisaalta nopeasti ja toisaalta hitaasti.

Minun kokemuksissani raskaus ei ole (ainakaan tähän mennessä) jakautunut kolmanneksiin vaan ainoastaan kahteen erilaiseen jaksoon, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Suunnilleen lokakuun alusta joulukuun loppuun olin tosi huonovointinen, raskaus ei näkynyt ulospäin vielä yhtään, enkä uskaltanut ajatella itse vauvaa juuri ollenkaan enkä ollut kertonutkaan asiasta kovin monelle. Tammikuun alusta näihin päiviin taas olen voinut ihan loistavasti, maha on kasvanut kohisten ja vauvan syntymäkin on pikkuhiljaa alkanut tuntua ihan mahdolliselta, jopa todelliselta asialta. "Alkuraskaus" siis  ikään kuin jatkui 12 viikon täytyttyä pitkälle keskiraskauden puolelle, ja "loppuraskaus" taas tuntuu ihan samanlaiselta kuin keskiraskaus sitten, kun se viimein minun kohdallani alkoi.

 Nyt energisen keskiraskauden pitäisi olla jo takana ja loppuraskauden vaivojen jyllätä, mutta minulla ei niitä juurikaan vieläkään ole. Toki maha on jo aika iso ja painava ja vaikeuttaa hyvän asennon löytämistä esimerkiksi nukkumaan mennessä, mutta enimmäkseen nukun kuitenkin ihan hyvin. Yhtä tai kahta vessakäyntiä lukuunottamatta. Ei ole minkäänlaisia selkäkipuja, närästystä tai turvotusta enkä ole tietääkseni kokenut edes ensimmäistäkään harjoitussupistusta, saati sitten oikeita. Jaksan vielä hyvin kävellä niin reippaasti, että ohittelen ihmisiä kadulla, ja kuljen aina portaita viidenteenkin kerrokseen sen sijaan että käyttäisin hissiä. Kumartuminen ja kengännauhojen sitominen alkaa olla vähän hankalaa, kun vatsa on yksinkertaisesti pallona tiellä eikä jousta yhtään. Yritän kumminkin joka päivä kumarrella, kyykistellä ja vaikka istua lattialle leikkimään kissan kanssa, ylipäänsä tehdä mahdollisimman vaihtelevia liikkeitä, jotta pysyisin liikuntakykyisenä mahdollisimman pitkään. Turhaa kai sanoakaan, kuinka kiitollinen edelleen olen näin helposta raskaudesta – varsinkin, kun ikäni puolesta kuuluisin jo melkein riskiryhmään.

Vatsa on aikamoinen jalkapallo: pyöreä, kiinteä ja kasvanut ihan suoraan eteenpäin. Takaapäin raskautta ei kuulemma vieläkään juuri huomaa. Hassua tässä on se, että omasta mielestäni maha on jo jostain tammikuun alusta asti tuntunut tosi isolta, mutta valokuvien perusteella se oli vielä maaliskuun alussa (3 kk ennen laskettua aikaa) oikeasti ihan pieni kumpu. Kasvua on vaikea huomata itse, kun vatsa on joka tapauksessa joka päivä isompi kuin koskaan ennen.

Vauvan asentoa joudun vieläkin arvuuttelemaan; ensi viikolla on neuvola, ehkä siellä saan kuulla jotain faktaakin. Pari viikkoa sitten tunsin paljon teräviä potkuja jossain oman napani yläpuolella, ja silloin arvelin, että vauvan jalkaterät olisivat siinä kohdassa. Viime aikoina liikkeet ovat olleet paljon epämääräisempiä ja laaja-alaisempia, ennemminkin paineentunnetta kuin mitään selkeitä potkuja tai tönäisyjä. Epäilenkin, että vauvan selkä ja takapuoli olisivat nyt suoraan vatsanahkani alla ja jalat potkisivat minun selkärankaani tai sisäelimiäni kohti (jolloin potkuja ei tunne samalla tavalla). Siitä ei ole mitään käsitystä, onko pää ylhäällä vai alhaalla. Ilmeisesti sikiöt voivat vielä näilläkin viikoilla vaihtaa asentoa, mutta luulisi sen tuntuvan aikamoisena myllerryksenä!

Mieliala on rauhallinen, seesteinen ja hyvä: suhtaudun kaikkeen tulevaan vihdoinkin aika luottavaisesti. Ajattelen synnytystä ainakin jollain lailla joka päivä, mutta se ei herätä varsinaisesti kauhua tai ahdistusta. (Paitsi hetken aikaa tässä hiljattain, kun eräs vasta synnyttänyt ystäväni lähetti sähköpostilla varsin brutaalin kuvauksen tapahtumasta.) Minun on hyvin vaikea mieltää etukäteen, millaiselta synnytyskipu tuntuu ja miten itse mahdan suhtautua siihen. Hormonien aiheuttamasta tunneherkkyydestä tai itkupotkuraivareista en vieläkään tiedä mitään. Vauvan hoidosta, yövalvomisista ja muusta ajattelen vähän samoin kuin synnytyksestä: aika näyttää, millaista se oikeasti on. Toki olen lukenut ja opiskellut kaikenlaista vauva-aikaan liittyvää, mutta sitäkin on vielä aika vaikea mieltää konkreettisesti omalla kohdalla.

Kaiken kaikkiaan olo on hyvin positiivinen ja levollinen. Nautin raskaudesta – tätä en olisi viime syksynä ikinä uskonut sanovani! – ja olen kovin, kovin iloinen, että sain sittenkin kokea kaiken tämän. Ehkä raskaus ei tuntuisi ihan näin helpolta, jos se olisi alkanut helposti, en tiedä?

Silloin ja nyt

Vuosi sitten maaliskuun alussa hakeuduimme lopultakin lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin yksityiselle klinikalle. Yritystä ja toivomista oli siinä vaiheessa takana jo reilut kaksi ja puoli vuotta. Muistan hyvin, miltä tuntui soittaa klinikalle ja mennä ensimmäistä kertaa käymään siellä. Puhelinsoitto jännitti ehkä enemmän kuin mikään koskaan, enkä tahtonut millään saada painettua vihreän luurin kuvaa. Jollain tavalla kaikkein eniten pelotti sanoa asia ensimmäistä kertaa ääneen, se teki ongelmasta ikään kuin todellisemman ja vakavamman. Siihen asti se oli ollut olemassa vain meidän omassa maailmassamme, nyt siitä tuli lääketieteellinen fakta.

Saimme ajan parin päivän päähän, ja siitä tutkimukset sitten käynnistyivät. Lopultahan meidän tutkimus- ja hoitotaipaleemme jäi onnellisen lyhyeksi; ensikäynnistä meni vain reilu puoli vuotta, ja olimme jo alkuraskauden ultrassa. Klinikalla tuli sen puolen vuoden aikana käytyä eri asioissa kuitenkin lähes kaksikymmentä kertaa. Muistelen sitä aikaa melko ristiriitaisin tuntein. Toisaalta klinikalle meno ei varsinaisesti koskaan ahdistanut minua – tunsin olevani hyvissä käsissä, ja tuntui helpottavaltakin antaa ongelma asiantuntijoiden käsiin. Toisaalta se oli hirmuisen rankka ja intensiivinen puolivuotinen, ja pelkäsin koko ajan, että tutkimuksissa tai hoidoissa paljastuu jotain kohtalokasta. (Lisäksi klinikan toiminnassa oli tiettyjä epäkohtia, joihin en tässä halua mennä sen tarkemmin.) Kunpa joku olisi silloin rauhoitellut ja kertonut meille, kuinka harvinaista on, että lapsettomuudelle löytyy jokin aivan ylitsepääsemätön syy. Jos tutkimuksissa paljastuu esimerkiksi ovulaatiohäiriöitä, niitä voidaan hoitaa. Jos taas mitään erityistä ei löydy vaan diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus, kuten meidän tapauksessamme, sekin on tavallaan hyvä uutinen: mitään korjattavaa ei ole, ja hoidoilla on aika hyvä todennäköisyys onnistua.

Suhtauduin lapsettomuuteen koko kolmen vuoden ajan kai ulkoisesti aika tyynesti ja rauhallisesti. Itkin hyvin harvoin, en kuormittanut ulkopuolisia murheillani, en riidellyt tai raivonnut miehelleni, parisuhde ei joutunut koetukselle vaan pikemminkin vahvistui ja syveni. Viimeinen vuosi (2013) oli jollain tavalla tosi hyvää aikaa, kun aloin hyväksyä sen, ettei meistä välttämättä ikinä tule vanhempia, ja päätin keskittyä elämässä täysillä muihin asioihin ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei enää liittynyt lapsi- tai raskausvarausta. Vasta nyt jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka ahdistunut todellisuudessa olin koko ajan ja ihan erityisesti viime vuonna. Vietin miehen kanssa laatuaikaa, matkustelin sekä loma- että työasioissa, shoppailin vaatteita, laitoin kotia, harrastin kulttuuria, treenasin puolimaratonille ja juoksin sen ihan hyvällä loppuajalla. Nyt jälkeenpäin ajatellen siinä kaikessa oli karvas suorittamisen maku. Piti suorittaa hampaat irvessä "onnellisuutta" ja "normaalia elämää", teeskennellä että kaikki on ihan hyvin, vaikka... No, eihän se ollut. Mutta sen ymmärrän vasta nyt.

Uskon, että olin ihan oikeasti alkanut hyväksyä lapsettomuuden kohtalokseni. Ja olisin varmasti päässyt siitä jollain lailla yli ja pystynyt viettämään hyvän ja onnellisen loppuelämän ilman suurta katkeruutta. Mutta sitä en ehkä koskaan ennen tajunnut, että asiat pitää surra ja käsitellä. Minusta tuntuu, että olen alkanut käsitellä lapsettomuutta kunnolla vasta nyt, kun se ei enää ole lopullinen tuomioni. Vanha suru ja pelko nousevat pintaan yllättävissä tilanteissa.

Millä tavalla elämä on nyt sitten erilaista kuin vuosi sitten – sen lisäksi siis, että nyt silittelen isoa mahaa, ostan vauvatarvikkeita ja valmistaudun jäämään töistä äitiyslomalle? Entä se ihan jokapäiväinen arkielämä, se joka ei suoranaisesti liity vauvaan tai raskauteen? Voisin tiivistää sen pariin sanaan: on niin helppoa olla onnellinen. Elämän perusvire on positiivinen. Ikään kuin kaiken pohjaväri olisi muuttunut.  Ei ole sitä jäytävää ahdistusta, joka ennen varjosti kaikkea.

Ja työ sitten. Joskus alkusyksyllä suunnittelin blogipostausta, jossa olisin pohtinut työn ja lapsettomuuden yhdistämistä (vrt. alituinen keskustelu työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta). Se jäi silloin kirjoittamatta, mutta nyt voin kertoa, että töissä on sata kertaa helpompaa olla raskaana kuin lapsettomuudesta kärsivänä. Työkiireet ja -huolet on helpompi asettaa oikeisiin mittasuhteisiin, kun elämässä on niinsanotusti kotiasiat kunnossa. Viime syksynä vähän positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen jouduin töissä tilanteeseen, jossa näytti siltä, että entinen pomoni oli ikään kuin pettänyt luottamukseni eikä ollut halukas tukemaan urani edistymistä. (Myöhemmin kävi onneksi ilmi, että kyse oli vain väärinkäsityksestä.) Entinen minä olisi tuntenut itsensä ihan paskaksi ja kaikin tavoin epäonnistuneeksi, mutta vihdoinkin raskaana -minä vain kohautti olkapäitään ja totesi, että nää on vain työjuttuja, ei maailma tähän kaadu.

Lisäksi kaikki työkaverit ymmärtävät nykyään puolesta sanasta, jos vaikka sanon, etten saanut viime yönä nukuttua. Olisivat ne ehkä ymmärtäneet senkin, että lapsettomuus on raskasta, mutta sitähän en niille koskaan halunnut kertoa.

Unessa

Tänä aamuna näin hyvin elävän tuntuista unta juuri ennen heräämistä. Siinä oli samantapainen asetelma kuin Narniassa tai Liisa ihmemaassa -sadussa: asuin isossa vanhassa talossa, jonka yhdessä komerossa oli ikään kuin veden täyttämä onkalo, josta pääsi sukeltamaan jonkinlaiseen rinnakkaismaailmaan. Olin ehkä lapsi tai ainakin nykyistä nuorempi. Talossa oli muita ihmisiä – vanhempia lapsia tai isoja sisaruksia (oikeassa elämässäni olen esikoinen) – jotka olivat käyneet satumaailmassa ja kertoivat siellä kokemistaan seikkailuista.

Tuli päivä, jolloin oli minun vuoroni sukeltaa veden sisään: minua odotettiin satumaailmassa, ja tapaisin siellä myös niitä isompia lapsia, jotka asuivat kanssani. Onkaloon piti kuitenkin sukeltaa yksin, jokainen vuorollaan. Pohjalla tavattaisiin. Menin peloissani komeroon ja suljin oven perässäni. Komerossa oli avannon tapainen reikä, joka oli täynnä sitruunankeltaista vettä. Pohjaa ei näkynyt, onkalo oli varmaan ainakin kymmenen metriä syvä. Veteen hyppääminen kauhistutti: pelkäsin etten tapaisikaan pohjaa, tukehtuisin, en pääsisi enää takaisin pintaan vaikka yrittäisin.

Kumarruin onkalon ylle ja heitin edeltä veteen muistikirjani ja aamutohvelini (jostain syystä tiesin, että tulisin tarvitsemaan niitä siellä perillä). Ne upposivat kuin kivet, katosivat nopeasti näkyvistä. Sitten ei ollut enää muuta tehtävissä: oli pakko sukeltaa itsekin. Onkalo oli niin kapea, että sinne oli hypättävä jalat edellä. Arkailin hetken aikaa reunalla ja lopulta hyppäsin. Saman tien olin kasvoja ja hiuksia myöten lämpimässä vedessä ja vajosin koko ajan alemmas. Aluksi tuntui siltä, että tukehdun ja menetän tajuntani. Sitten pääsin takaisin normaalille tietoisuuden tasolle, ja olo tuntui taas hyvältä. Heräsin kuitenkin samalla hetkellä enkä ehtinyt nähdä, mitä onkalon pohjassa olisi ollut.

Ei tarvitse olla psykologi tajutakseen, että alitajuntani ehkä askartelee nyt vähän synnytyksen parissa. Melko selvää symboliikkaa: uusi maailma, hyppy tuntemattomaan, kontrollin menettämisen pelko, lopussa odottava palkinto. (Muistikirjan ja aamutohvelitkin voi ajatella sellaisiksi kapineiksi, joista on hyötyä myös synnytyssairaalassa. :) Kaiken lisäksi taisin olla unessa pukeutunut yöpaitaan ja aamutakkiin.) Tähän mennessä olen ajatellut synnytystä melko vähän, mutta nyt se alkaa olla oikeasti jo niin lähellä, että sitä on pakko ruveta työstämään jollain tavalla. Oikeastaan kuvittelin aiemmin, että pelkäisin sitä paljon enemmän. Nyt se tuntuu vain juuri tuolta: hypyltä johonkin, josta ei yhtään tiedä, mitä siellä tapahtuu ja kauanko se kestää.

Synnytyksessä armollista on kuitenkin se, että tuota ratkaisevaa hyppyä ei tarvitse tehdä itse – se juna on lähtenyt matkaan jo ainakin puoli vuotta sitten. Jos tarvitsisi, jäisin varmaan loppuelämäkseni synnytyssalin ovenrakoon uskaltamatta astua sisälle. Nyt ei voi muuta kuin seurata mukana, kun aika tulee. Ehkä eniten pelottaa juuri se hallitsemattomuus ja kontrollin menettäminen; en voi tietää, milloin se tapahtuu, kuinka kauan se kestää, mitä kaikkea siihen liittyy ja miten itse reagoin siihen. En ole koskaan elämässäni joutunut esimerkiksi onnettomuuteen tai ollut isossa leikkauksessa, joten kaikki tuollainen on uutta ja vierasta. En myöskään tiedä, onko minulla korkea vai alhainen kipukynnys. Pelkään kyllä, että aika alhainen...

Monet ovat toisaalta kuvailleet, että synnytyksestä selviäminen on kaikesta kivusta huolimatta ollut voimaannuttava kokemus. Toivottavasti se olisi juuri sitä. Toivottavasti pystyn pahimmilla hetkillä tarkastelemaan tilannetta jollain lailla ulkopuolelta ja tajumaan, että vaikka tuntuu pahalta, se loppuu aikanaan enkä tukehdu sinne veteen vaan pääsen lopulta perille.

Oletteko te muut raskaana olevat miettineet synnytystä paljon tai nähneet siitä unia?

Oppikirjojen mukaan

Tällä viikolla (rv 27+x) kävin ensimmäistä kertaa neuvolalääkärin pakeilla. Neuvolakäynneistä on tullut minulle oikein juhlapäiviä, ja odotan niitä innolla jo pari viikkoa etukäteen. Tätä on vaikea selittää, mutta olen kai ennenkin kirjoittanut siitä, miten minulle on tärkeää, että joku ammattilainen toteaa kaiken olevan hyvin. Jokainen uusi rivi äitiyskortissa on yksi saavutettu etappi tällä pitkällä matkalla, jonka ensimmäiset kolme vuotta poljettiin aivan paikoillaan.

Ennen lääkärikäyntiä piti tehdä tavanmukainen virtsatesti sekä mitata itse paino ja verenpaine erillisessä pisteessä. Pissatesti oli puhdas ja verenpaine melko matala kuten ennenkin. Puntari näytti nyt kilon verran isompaa lukemaa kuin kuukausi sitten, kuutisen kiloa enemmän kuin lähtötilanteessa. Ei paha. Tiedän, että painonnousu on hyvin yksilöllistä eikä isompikaan painonlisäys olisi perushoikalla naisella vaarallista. Tuntuu kuitenkin kivalta, kun paino on kasvanut noinkin maltillisesti: varmasti oma olo olisi raskaampi ja liikkuminen vaivalloisempaa, jos painaisin vaikka 12 kiloa enemmän kuin syksyllä.

Lääkärikäynti oli tosi nopea ja rutiinimainen; olin vastaanottohuoneessa sisällä ehkä kymmenen minuuttia! Sinä aikana lääkäri ehti kuitenkin kysellä voinnista, tehdä tutkimukset ja kirjata tiedot koneelle ja äitiyskorttiin. Hän oli ihan mukava vanhempi nainen, eikä minulle jäänyt käynnistä mitenkään kiireistä vaikutelmaa. Nyt vatsaani mittailtiin ensimmäistä kertaa (ihan tavallisella mittanauhalla!), ja kohdunpohjan korkeus oli 24,5 cm. Lääkäri näytti myöhemmin koneelta, että mitta on tismalleen keskikäyrällä viikkoihin nähden, ei erityisen pieni eikä suuri. Sydänääniä kuunneltiin myös, ne olivat hieman rauhallisemmat kuin aikaisemmilla kerroilla. Sitten lääkäri katsoi vielä kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan kiinni niin kuin pitääkin. Vauvan tarjonnasta ei vielä ollut puhetta; itse joudun ihan puhtaasti arvailemaan, miten päin hän mahtaa vatsassa milloinkin olla.

Hemoglobiinia ei tällä kertaa mitattu, mutta sain kehotuksen alkaa syödä nyt lisärautaa, koska arvo oli jo kuukausi sitten vain vähän yli 120 ja lienee laskenut siitä. Vatsavaivojen pelossa olen toivonut koko ajan, että välttyisin rautatableteilta, mutta kävin nyt kuitenkin kuuliaisesti ostamassa niitä. Minä en syö punaista lihaa lainkaan, ja vaikka yritän kompensoida sitä ruisleivällä, pinaatilla ja sen sellaisilla, on kai ihan järkevää nauttia tässä tilassa ylimääräistä rautavalmistetta. (Jos tulee kauhea ummetus, aion kyllä lopettaa! ;) )

Lopuksi lääkäri totesi raskauteni etenevän "oppikirjojen mukaan" ja sanoi, että tämä oli tässä, ellei itselläsi ole jotain mielen päällä. Minulla ei ollut, ja sanottiin kiitos hei. Välillä tulee vastaanotoilla sellainen olo, että pitäisikö sitä oikein yrittämällä yrittää keksiä joitain kysymyksiä tai huolenaiheita, kun monilla muillakin tuntuu niitä olevan. Toisaalta olen aina ennenkin ollut varsin perusterve, ja esimerkiksi lapsettomuusklinikallakin olimme varmaan tosi helppoja asiakkaita: ei itketty, ei kysytty liian vaikeita, oltiin otettu etukäteen hyvin selvää asioista jne. (Totta kai asiakkaalla tai potilaalla on oikeus itkeä ja kysellä vastaanotolla ilman, että hänet leimattaisiin hankalaksi tapaukseksi, en minä sitä tarkoita!) Pitää tietenkin olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja kyllä minä olenkin. Välillä tulee vieläkin hetkiä, jolloin on vaikea uskoa, että onni olisi tosiaan kääntynyt ja meidänkin tarinamme voisi päättyä onnellisesti.

PS. Jos olet raskaana etkä ole vielä lukenut tämänpäiväisen Hesarin juttua kohtukuolemista, ystävän neuvo: älä lue sitä! Ihan kauhean surullista.

Kuulumisia ja ajatuksia

Rv 25+6. Raskaus on oikeasti jo aika pitkällä, pian alkaa viimeinen kolmannes. (En ole ihan varma mistä viikosta se alkaa, kun eri lähteissä on vähän erilaista tietoa, mutta kaipa viimeistään tuossa maaliskuun alussa eli kolme kuukautta ennen laskettua aikaa). Vointi on ihan loistavan hyvä, välillä melkein jopa unohdan olevani raskaana. Sitten kun joutuu kumartumaan tai nousemaan portaita, sen kyllä aina muistaa. :) Tammikuussa ja helmikuun alussa, kun vatsa otti isoa kasvuspurttia, minulla oli välillä iltaisin hiukan tukala olo ja vatsaa kiristeli. Nyt kasvutahti on selvästi rauhoittunut, eikä noita tuntemuksia enää juurikaan ole. Myös painonnousu on ilmeisesti hidastunut jonkin verran. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan vasta kuutisen kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta, kaikki tuo tosin vasta joulun jälkeen eli pahoinvointivaiheen loputtua.

Vauvan liikkeet ovat muuttuneet yhä vahvemmiksi, ja hän tuntuu olevan useammin hereillä myös päiväsaikaan. Välillä on kuin hän työntäisi itseään oikein voimalla parempaan asentoon! Myös istukan kohdalla – suurin piirtein navan ympärillä – jossa ei aiemmin ole tuntunut yhtään mitään, aistin välillä epämääräistä paineen tunnetta. Selviä potkuja tai muita siinä ei kuitenkaan vieläkään tunnu.

Tällä viikolla näin sattumalta meidän lapsettomuuslääkärin eräässä kaupassa ja kuulin kaksi eri tavoin yllättävää raskausuutista. Lääkärin näkeminen herätti monenlaisia tuntemuksia (en siis ole tavannut häntä lokakuisen varhaisultran jälkeen). Pakko myöntää, että välttelin hänen kohtaamistaan ja pysähdyin yhtäkkiä hirveän kiinnostuneena pitkäksi aikaa tutkimaan erään hyllyn tuotteita. Ihan ok lääkäri, mutta haluaisin itse valita, milloin tapaan häntä ja milloin en.

Raskausuutiset sitten. Toinen tuli eräältä työkaverilta, jota en tunne kovin hyvin ja jonka kanssa en ole koskaan puhunut mitään henkilökohtaista. Jostain syystä olin ajatellut hänen olevan ihminen, joka ei ehkä halua lapsia eikä ole kovin kiinnostunut puhumaankaan niistä. En ollut vielä suoraan kertonut hänelle omastakaan raskaudestanikaan, vaikka hän oli sen varmasti jo huomannut. Nyt kun sanoin jääväni keväällä äitiyslomalle, hän kertoi olevansa itse samassa tilanteessa, pari kuukautta jäljessä vain. Ei pitäisi koskaan luulla tietävänsä, mitä kukakin haluaa, eikä luokitella ihmisiä mihinkään kategorioihin. Siitäs sain; asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät.

Toisen uutisen kuulin ainoalta tuntemaltani tosielämän kohtalotoverilta, joka on toivonut lasta suunnilleen yhtä kauan kuin me ja käynyt pitkään hoidoissa. Hänkin on nyt onnellisesti raskaana, ja laskettu aika on myöhemmin kesällä. Hän oli pelännyt kertoa iloisia uutisia minulle, ja minä olin pelännyt kertoa omiani hänelle. Niin ihanaa! Nyt meidän molempien toive on vuosien jälkeen toteutumassa samana kesänä, ja voimme vielä joskus tavata vauvatreffien merkeissä. Elämä on sittenkin joskus oikeudenmukaista.

Jonkin verran olen nyt uskaltanut ostaa vauvanvaatteita, ja olemme suunnitelleet kovasti muitakin hankintoja. Pienten vaatteiden peseminen ja silittäminen on kyllä ihanin kotityö ikinä. Vaunut ovat mietinnässä, ensi viikolla pääsemme koeajamaan ystävien vaunuja ihan oikeissa olosuhteissa ja oikealla vauvakuormalla. Meillä molemmilla on viikon talviloma maaliskuussa, ja silloin olisi tarkoitus remontoida ja sisustaa nykyistä työhuonetta lastenhuoneeksi. Kummallista: olen odottanut vuosia, että pääsisin valitsemaan tapettia ja lastenvaunuja, enkä ole koskaan uskaltanut perehtyä vaihtoehtoihin kunnolla. Nyt, kun tuollaiset jutut ovat oikeasti ajankohtaisia, olen vieläkin aika varovainen. Kaipa sitä ajattelee, ettei parane hötkyillä, kun asiat voisivat yhäkin mennä pieleen. Mutta todennäköisyydet ovat nyt ehdottomasti meidän puolella.