Kuulumisia

Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.

Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)

Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.

Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.

Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.

Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.

Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.