Jouduimme yrittämään lapsen saamista niin monta vuotta, että olin oikeastaan jo menettänyt toivoni ja alkanut hyväksyä sen mahdollisuuden, että meistä ei koskaan tulisi kenenkään vanhempia. Kuten jotkut lukijat ehkä muistavat, en suhtautunut ensimmäiseen IVF-hoitoommekaan kovin toiveikkaasti. Ajattelin lähinnä, että kokeillaan nyt kaikki vaihtoehdot, niin ei sitten jälkeenpäin kaduta, että ei yritetty tarpeeksi. Hoidon aikana oli kuitenkin yksi päivä, joka oli hyvin toiveikas ja satumainen, ja se oli alkionsiirtopäivä syyskuun alkupuolella. Kirjoitin silloin blogiin, että mieleni oli vähän herkistynyt ja tunnelma jotenkin taianomainen. Mutta en ole kertonut teille ihan kaikkea, mitä tuona päivänä tapahtui.
Ennen klinikalle menoa istuin eräässä Helsingin keskustan kahvilassa juomassa kivennäisvettä; tuntia ennen alkionsiirtoa piti juoda litra nestettä. Katselin ulos Aleksanterinkadulle. Oli todella lämmin ja aurinkoinen alkusyksyn päivä, ihmiset vielä miltei kesävaatteissa. Kadulla käveli viimeisillään raskaana oleva nainen, jonka vatsaa keveä vaatetus korosti. Ihan ensin se vähän ärsyttikin: tuokin tuossa raskaana ja noin onnellinen, olenkohan minä koskaan? Hetken päästä kahvilan ohi kulki toinen hyvin näkyvästi raskaana oleva. Ja sitten vielä kolmas. Ajattelin, että kolme on hyvä luku, ja lopetin laskemisen.
Käänsin katseeni kahvilan sisätiloihin. Hetken päästä sinne tuli seurue, jossa oli mukana ehkä kaksivuotias pieni tyttö. Hyvin suloinen, jäntevä, tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, juuri sellainen, kuin meidän geeneistä voisi ajatella syntyvän. Itse asiassa aika samannäköinen kuin olen itse ollut lapsuudenkuvissani. Hänellä oli värikkäät retrotyyliset vaatteet, juuri sellaiset, joihin voisin kuvitella oman lapseni pukevani. Ajattelin, että tämä on nyt hyvä merkki. Join kivennäisveteni loppuun ja lähdin kohta kävelemään auringonpaisteessa kohti klinikkaa.
Minä en ole mitenkään taikauskoinen enkä usko sen pikkutytön tulleen kertomaan, että meille saapuu vielä joskus oma tyttö. Enteitä näkee missä vain jos haluaa nähdä, niitä voi aina tulkita parhain päin jos niin haluaa. Jos raskaus ja vauvat ovat ajatuksissa, odottavia äitejä näkyy tunnetusti kaikkialla. Sinä päivänä halusin poimia tuollaiset enteet kaikesta siitä ihmisvilinästä, jota kaupungilla näin, ja halusin tulkita ne toiveikkaasti. Ja asiat sattuivat menemään juuri niin kuin olin toivonut.
lauantai 25. tammikuuta 2014
lauantai 18. tammikuuta 2014
Rakenneultra
Kävimme tällä viikolla rakenneultrassa. Taas matkattiin asiakkaan roolissa Kätilöopistolle, tällä kertaa talvisessa aamuhämärässä ja kipakassa pakkasessa. Nyt oli jo paljon helpompi uskoa olevansa siellä ihan oikeasta syystä, kun mahakin on silmin nähtävissä ja äitiyshousut jalassa. Odotushuoneessa uskallettiin jo vähän vitsaillakin.
Kätilö oli eri kuin viime kerralla, ystävällinen ja varsin asiallinen. Hän näytti meille ensin vauvan sivukuvaa ja totesi tämän vilkuttavan katselijoille pienillä sormillaan. Sitten hän siirtyi mittailemaan erilaisia asioita muista kuvakulmista, muun muassa pään läpimittaa. Oudommat kuvakulmat eivät avautuneet tällaisille maallikoille hirveän hyvin, mutta tärkeintä oli kuulla, että kaikki rakenteet olivat normaalit ja mitat vastasivat kehityksen ajankohtaa. Saimme muistoksi pari hienoa profiilikuvaa, joissa näkyy vauvan pää ja pieni nyrkki. Edelleen hän näyttää sivukuvassa enemmän isältään.
Ja niin, sitten kysyttiin, haluammeko tarkastella sukupuolta. Halusimme. Kätilö sai zoomattua suoraan vauvan jalkoväliin ja totesi, että kyllä tämä kovasti näyttää tytöltä. Niin se näytti omiinkin silmiini. Pieneltä tytöltä. Meille tulee mitä todennäköisimmin tyttö. Ei prinsessaa, ei neitiä, ei kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen puettua olentoa, vaan pikkuinen tytöntyllerö.
En tiedä, onko sukupuolella lopulta paljonkaan merkitystä. Pieni poika olisi ihan varmasti aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta minusta on jotenkin aivan ekstraihanaa tietää odottavansa tyttöä. Ihan lähipiirissäni ei ole koskaan ollut poikia, joten pikkupojat ovat minulle hiukan vieraampia otuksia. Tytön kanssa on ehkä helpompi jakaa sellaisia juttuja, joista olen itse nauttinut lapsena. Jos hän myöhemmin osoittautuukin pojaksi, ei se mitään haittaa tietenkään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin vahvasti, että hän on tyttö.
Kätilö oli eri kuin viime kerralla, ystävällinen ja varsin asiallinen. Hän näytti meille ensin vauvan sivukuvaa ja totesi tämän vilkuttavan katselijoille pienillä sormillaan. Sitten hän siirtyi mittailemaan erilaisia asioita muista kuvakulmista, muun muassa pään läpimittaa. Oudommat kuvakulmat eivät avautuneet tällaisille maallikoille hirveän hyvin, mutta tärkeintä oli kuulla, että kaikki rakenteet olivat normaalit ja mitat vastasivat kehityksen ajankohtaa. Saimme muistoksi pari hienoa profiilikuvaa, joissa näkyy vauvan pää ja pieni nyrkki. Edelleen hän näyttää sivukuvassa enemmän isältään.
Ja niin, sitten kysyttiin, haluammeko tarkastella sukupuolta. Halusimme. Kätilö sai zoomattua suoraan vauvan jalkoväliin ja totesi, että kyllä tämä kovasti näyttää tytöltä. Niin se näytti omiinkin silmiini. Pieneltä tytöltä. Meille tulee mitä todennäköisimmin tyttö. Ei prinsessaa, ei neitiä, ei kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen puettua olentoa, vaan pikkuinen tytöntyllerö.
En tiedä, onko sukupuolella lopulta paljonkaan merkitystä. Pieni poika olisi ihan varmasti aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta minusta on jotenkin aivan ekstraihanaa tietää odottavansa tyttöä. Ihan lähipiirissäni ei ole koskaan ollut poikia, joten pikkupojat ovat minulle hiukan vieraampia otuksia. Tytön kanssa on ehkä helpompi jakaa sellaisia juttuja, joista olen itse nauttinut lapsena. Jos hän myöhemmin osoittautuukin pojaksi, ei se mitään haittaa tietenkään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin vahvasti, että hän on tyttö.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Puolivälissä ja neuvolassa
Rv 20+0, eli raskauden puoliväli! Tuntuu välillä vieläkin aika uskomattomalta, että ollaan näin pitkällä ja että kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Maha näkyy jo selvästi, se on kauniin pyöristynyt. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä kysynyt tai kommentoinut asiaa suoraan. Ja ne uudet tuntemukset, joita viimeksi kuvailin, ovat tosiaan vauvan liikkeitä. Ihanaa. Ne ovat sellaisia pieniä pulpahduksia tai muljahduksia, täysin kivuttomia, täysin erilaisia kuin ruoansulatuksen aiheuttamat. Kerran tuntui, kuin vauva olisi koputtanut kolme kertaa kevyesti samaan kohtaan (toivottavasti se ei halua vielä tulla ulos! :) ). Pari kertaa olen tuntenut liikkeen jopa mahan ulkopuolelle, kun olen maannut käsi paljaan vatsan päällä.
Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.
2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.
Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.
Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.
Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.
Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.
2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.
Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.
Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.
Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Uudenvuodentervehdys
Hei pitkästä aikaa! Vieläköhän täällä käy ketään?
Tänään on rv 18+1. Uskomatonta, että raskauden puoliväli on jo kohta käsillä. Maha alkaa jo näkyä paksuimpienkin vaatteiden alta. Käytin omia vanhoja housujani joululomaan saakka, mutta ne alkoivat tuntua ikävän kiristäviltä vaikka vielä jalkaan menivätkin. Juuri ennen joulua ostin sitten ensimmäiset äitiysvaatteet (ja tilasin netistä lisää, Englannista asti). Vatsa on kasvanut ihan viime viikkoina niin nopeasti, että kun menen uudenvuoden jälkeen töihin, tilastani ei varmaan ole mitään epäselvyyttä. Aika harvalle työkaverille olen toistaiseksi kertonut vauvasta – kohtapa ei enää tarvitsekaan, kun he näkevät sen itse. Jee.
Painoa on tullut vasta kaksi kiloa lähtötilanteeseen nähden. Nautin pyöristyneen vatsan näkemisestä ja silittelystä. Miestä nauratti, kun kävimme hiljattain Stockmannilla ja pysähdyin ihailemaan kuvaani kaikista mahdollisista peileistä. Näytti kuulemma siltä, kuin olisin varmistellut parin minuutin välein, että maha on edelleen olemassa. Mutta onhan se aika ihmeellistä kaiken jälkeen.
Odotan kovasti ensimmäistä merkkiä vauvan liikkeistä. Muutamia kertoja hiljaa maatessani olen jo ollut tuntevinani alavatsassa sellaista, mitä en ole mielestäni ennen tuntenut. En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko se sitä mitä kuvittelen. Tuntemukset ovat ennemminkin pieniä muljahduksia kuin niitä paljonpuhuttuja ilmakuplia tai keijukaisen siiven hipaisuja.
Olen voinut oikein hyvin nyt, kun pahoinvointi on vihdoin hellittänyt. En halua pelotella, mutta minulla se kesti aika tarkkaan siihen asti, kunnes 16 viikkoa tuli täyteen. Sen jälkeenkin olen joutunut oksentamaan, jos ruokailujen väli on venynyt turhan pitkäksi; viimeksi näin kävi eilen. Mutta tämä on erilaista pahoinvointia: ällötys tulee aaltona, joka kestää korkeintaan kymmenen minuuttia, ja oksennuksen jälkeen olo on kohta ihan hyvä. Pitää vain muistaa syödä tiheästi hedelmiä tai muita välipaloja, niin eivätköhän nuo kohtaukset pysy poissa.
Muutoin on tosi hyvä olo, eikä tällä hetkellä ole mitään pahempia oireita. Väsymystä, yöheräilyä, lievää ummetusta, portaissa hengästymistä toki, mutta ne ovat kaikki aika pieniä ongelmia ja vieläpä sellaisia, joita pystyy jonkin verran kontrolloimaan. Olen ihmeen rauhallinen, seesteinen, onnellinen ja koko ajan hyvällä tuulella. Toivon kaikille hyvää ja suhtaudun kaikkeen positiivisesti. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minulla on voimaa vähän jopa muille jaettavaksi. Nt-ultran jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut alkaa uskoa, että meille tosiaan tulee vauva. Ensi kesänä meillä on vauva. Ja kaikki menee hyvin. Minä selviän, me selviämme yhdessä.
Sukulaisille ja ystäville kertominen on tehnyt kaikesta vielä kauniimpaa ja konkreettisempaa. On ollut ihana seurata heidän reaktioitaan ja myötäelämistään, kun yllättävät uutiset on kerrottu: riemunkiljahduksia, kyyneleitä, halauksia. Kaikki puhuvat luontevasti "teidän vauvasta", ja se saa minutkin luottamaan lujemmin siihen, että vauva meille tulee.
Loppiaisen jälkeen meillä on toinen neuvolakäynti – vasta toinen, vaikka raskaus on silloin jo melkein puolessavälissä. Sitä seuraavalla viikolla on rakenneultra. En osaa vielä jännittää sitä kauheasti, mutta totta kai pitää valmistautua siihen, että sieltä voi tulla huonojakin uutisia. Olemme päättäneet kysyä sukupuolta mutta emme vielä tiedä, kerrommeko sitä muille. Kertomatta jättäminen saattaisi hillitä vaaleanpunaisten tai -sinisten pikkuvaatteiden tulvaa ainakin ennen kesäkuuta, hih. Toisaalta en tiedä, pystynkö olemaan hiljaa, jos itse tiedän sukupuolen. Tietyt ihmiset ovat nyt jo varmoja siitä, kumpi meille on tulossa. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta asiasta.
Kaikesta seesteisyydestä huolimatta en ole vielä uskaltanut tehdä muita hankintoja kuin vauvakirjan, jonka ostin jo marraskuun alussa. Ehkä sen rakenneultran jälkeen sitten, jos kaikki menee siellä hyvin. Onhan tässä vielä monta kuukautta aikaa hankkia, vertailla ja harkita, mitä tarvitaan. Viime päivinä olen sentään uskaltautunut hiukan tutustumaan vaunujen maailmaan ja pohtinut, millaisia ominaisuuksia meidän perheessä kaivattaisiin lastenvaunuilta. Olen yleensäkin enemmän suunnittelevaa kuin hötkyilevää tyyppiä. Minua jopa vähän ärsyttää, kun ihmiset kyselevät aiotteko...?, oletteko päättäneet...? Ei aiota vielä mitään, ei ole päätetty! Jos yli kolmen vuoden lapsettomuus ei ole mitään muuta hyvää tuonut, niin ainakin sen, että en osaa enää pitää mitään asiaa elämässä itsestään selvänä. Aikominen ja päättäminen merkitsevät aika vähän, jos asiat vain sattuvat menemään toisin.
2013 oli todella hyvä vuosi. Toivon sydämestäni, että 2014 on vielä parempi, kaikille teille blogitutuille myös! En ole päättänyt, mitä teen tämän blogin suhteen. Mieleni tekisi jatkaa kirjoittelua, ja ehkä vähän erilaisella otteella ja laajemmalla aihevalikoimalla, mutta alkuperäinen lapsettomuusblogi ei enää oikein tunnu sopivalta alustalta siihen. Ideoita kenelläkään? Joka tapauksessa lupaan, että en lopeta blogia enkä aloita uutta kertomatta siitä täällä. Joten kuulemisiin ensi vuonna!
Tänään on rv 18+1. Uskomatonta, että raskauden puoliväli on jo kohta käsillä. Maha alkaa jo näkyä paksuimpienkin vaatteiden alta. Käytin omia vanhoja housujani joululomaan saakka, mutta ne alkoivat tuntua ikävän kiristäviltä vaikka vielä jalkaan menivätkin. Juuri ennen joulua ostin sitten ensimmäiset äitiysvaatteet (ja tilasin netistä lisää, Englannista asti). Vatsa on kasvanut ihan viime viikkoina niin nopeasti, että kun menen uudenvuoden jälkeen töihin, tilastani ei varmaan ole mitään epäselvyyttä. Aika harvalle työkaverille olen toistaiseksi kertonut vauvasta – kohtapa ei enää tarvitsekaan, kun he näkevät sen itse. Jee.
Painoa on tullut vasta kaksi kiloa lähtötilanteeseen nähden. Nautin pyöristyneen vatsan näkemisestä ja silittelystä. Miestä nauratti, kun kävimme hiljattain Stockmannilla ja pysähdyin ihailemaan kuvaani kaikista mahdollisista peileistä. Näytti kuulemma siltä, kuin olisin varmistellut parin minuutin välein, että maha on edelleen olemassa. Mutta onhan se aika ihmeellistä kaiken jälkeen.
Odotan kovasti ensimmäistä merkkiä vauvan liikkeistä. Muutamia kertoja hiljaa maatessani olen jo ollut tuntevinani alavatsassa sellaista, mitä en ole mielestäni ennen tuntenut. En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko se sitä mitä kuvittelen. Tuntemukset ovat ennemminkin pieniä muljahduksia kuin niitä paljonpuhuttuja ilmakuplia tai keijukaisen siiven hipaisuja.
Olen voinut oikein hyvin nyt, kun pahoinvointi on vihdoin hellittänyt. En halua pelotella, mutta minulla se kesti aika tarkkaan siihen asti, kunnes 16 viikkoa tuli täyteen. Sen jälkeenkin olen joutunut oksentamaan, jos ruokailujen väli on venynyt turhan pitkäksi; viimeksi näin kävi eilen. Mutta tämä on erilaista pahoinvointia: ällötys tulee aaltona, joka kestää korkeintaan kymmenen minuuttia, ja oksennuksen jälkeen olo on kohta ihan hyvä. Pitää vain muistaa syödä tiheästi hedelmiä tai muita välipaloja, niin eivätköhän nuo kohtaukset pysy poissa.
Muutoin on tosi hyvä olo, eikä tällä hetkellä ole mitään pahempia oireita. Väsymystä, yöheräilyä, lievää ummetusta, portaissa hengästymistä toki, mutta ne ovat kaikki aika pieniä ongelmia ja vieläpä sellaisia, joita pystyy jonkin verran kontrolloimaan. Olen ihmeen rauhallinen, seesteinen, onnellinen ja koko ajan hyvällä tuulella. Toivon kaikille hyvää ja suhtaudun kaikkeen positiivisesti. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minulla on voimaa vähän jopa muille jaettavaksi. Nt-ultran jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut alkaa uskoa, että meille tosiaan tulee vauva. Ensi kesänä meillä on vauva. Ja kaikki menee hyvin. Minä selviän, me selviämme yhdessä.
Sukulaisille ja ystäville kertominen on tehnyt kaikesta vielä kauniimpaa ja konkreettisempaa. On ollut ihana seurata heidän reaktioitaan ja myötäelämistään, kun yllättävät uutiset on kerrottu: riemunkiljahduksia, kyyneleitä, halauksia. Kaikki puhuvat luontevasti "teidän vauvasta", ja se saa minutkin luottamaan lujemmin siihen, että vauva meille tulee.
Loppiaisen jälkeen meillä on toinen neuvolakäynti – vasta toinen, vaikka raskaus on silloin jo melkein puolessavälissä. Sitä seuraavalla viikolla on rakenneultra. En osaa vielä jännittää sitä kauheasti, mutta totta kai pitää valmistautua siihen, että sieltä voi tulla huonojakin uutisia. Olemme päättäneet kysyä sukupuolta mutta emme vielä tiedä, kerrommeko sitä muille. Kertomatta jättäminen saattaisi hillitä vaaleanpunaisten tai -sinisten pikkuvaatteiden tulvaa ainakin ennen kesäkuuta, hih. Toisaalta en tiedä, pystynkö olemaan hiljaa, jos itse tiedän sukupuolen. Tietyt ihmiset ovat nyt jo varmoja siitä, kumpi meille on tulossa. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta asiasta.
Kaikesta seesteisyydestä huolimatta en ole vielä uskaltanut tehdä muita hankintoja kuin vauvakirjan, jonka ostin jo marraskuun alussa. Ehkä sen rakenneultran jälkeen sitten, jos kaikki menee siellä hyvin. Onhan tässä vielä monta kuukautta aikaa hankkia, vertailla ja harkita, mitä tarvitaan. Viime päivinä olen sentään uskaltautunut hiukan tutustumaan vaunujen maailmaan ja pohtinut, millaisia ominaisuuksia meidän perheessä kaivattaisiin lastenvaunuilta. Olen yleensäkin enemmän suunnittelevaa kuin hötkyilevää tyyppiä. Minua jopa vähän ärsyttää, kun ihmiset kyselevät aiotteko...?, oletteko päättäneet...? Ei aiota vielä mitään, ei ole päätetty! Jos yli kolmen vuoden lapsettomuus ei ole mitään muuta hyvää tuonut, niin ainakin sen, että en osaa enää pitää mitään asiaa elämässä itsestään selvänä. Aikominen ja päättäminen merkitsevät aika vähän, jos asiat vain sattuvat menemään toisin.
2013 oli todella hyvä vuosi. Toivon sydämestäni, että 2014 on vielä parempi, kaikille teille blogitutuille myös! En ole päättänyt, mitä teen tämän blogin suhteen. Mieleni tekisi jatkaa kirjoittelua, ja ehkä vähän erilaisella otteella ja laajemmalla aihevalikoimalla, mutta alkuperäinen lapsettomuusblogi ei enää oikein tunnu sopivalta alustalta siihen. Ideoita kenelläkään? Joka tapauksessa lupaan, että en lopeta blogia enkä aloita uutta kertomatta siitä täällä. Joten kuulemisiin ensi vuonna!
lauantai 30. marraskuuta 2013
Ultra bra
Meillä oli tällä viikolla aika niskaturvotusultraan eli ensimmäiseen julkisen puolen tarjoamaan seulontatutkimukseen. Oli todella kaunis alkutalven päivä, aurinko paistoi ja maa oli kevyessä kuurassa. Jouduin käymään tutkimuksessa kesken työpäivän ja selitin jotain epämääräistä lääkärikäynnistä. Minun oli loppuun asti vaikea uskoa, että minä olen todella tässä 65A:n bussissa, matkalla asiakkaaksi Kätilöopistolle, jossa olen aina tähän asti saanut käydä vain muiden vauvoja katsomassa. Mutta totta se oli, vastaanottovirkailijan tietokoneelta löytyivät minun henkilötietoni ja minulle varattu aika.
Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.
Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3
Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!
Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."
Niinpä niin.
Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.
Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.
Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3
Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!
Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."
Niinpä niin.
Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.
perjantai 15. marraskuuta 2013
Isänpäivä
Kävimme vanhempieni luona isänpäivänviikonloppuna ja kerroimme iloisen uutisen, että heistä tulee isovanhempia. (Mieheni vanhemmat kuulevat uutiset tulevana viikonloppuna, kun tapaamme heitä.) Vastaanotto oli ihanin mahdollinen, varsinkin äitini meni aivan sekaisin onnesta. En usko, että olen koskaan ennen tehnyt ketään ihmistä yhtä onnelliseksi.
Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.
Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.
Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin. Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.
----------------
Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.
Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti yhtään mitään.
Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.
Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.
Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin. Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.
----------------
Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.
Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti yhtään mitään.
perjantai 8. marraskuuta 2013
Toistaiseksi viimeinen klinikkakäynti
Kerroin jo, että kävimme kolmisen viikkoa sitten varhaisultrassa lapsettomuusklinikalla. Mutta en ole kertonut, mitä muuta siellä tapahtui ultrauksen lisäksi.
Ultran jälkeen lääkäri laati minulle äitiyskortin, johon merkittiin nämä ensimmäiset tiedot ja joka seuraa mukana sitten neuvolaan. Puhuttiin siitä, mitä neuvolassa tapahtuu ja millaisia tutkimuksia raskauden aikana tehdään. Sitten puhuttiin niistä yhdeksästä alkiosta, jotka odottavat meitä pakastimessa, mikäli joskus toivomme lisää lapsia. Kysyin, kannattaako meidän tällä historialla yrittääkään raskaaksi tuloa luonnonmenetelmällä vai otammeko suoraan yhteyttä klinikkaan. Lääkärin mielestä ei missään nimessä kannata jäädä yrittämään ja odottamaan, mutta hän varoitti myös, että selittämätön lapsettomuus ei ole ehkäisykeino ja että imetyksen aikanakin voi tulla uudelleen raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen läpikäyminen voi kuulemma aiheuttaa naisen elimistössä sellaisia muutoksia, että niiden jälkeen raskaus voi onnistua spontaanistikin. Hän sanoi nähneensä useita tapauksia. Hassua ajatellakin!
Lääkärimme kertoi myös vaihtavansa työpaikkaa toiselle helsinkiläisklinikalle. Jos haluamme seurata häntä sinne mahdollista pikkusisarusta toivoessamme, ei kuulemma tarvitse kuin ottaa yhteyttä uuteen klinikkaan. He hoitavat sitten pakastealkioiden kuljetuksen toiseen paikkaan. Ilmeisesti sellaista tapahtuu aika usein, sillä Helsingin lapsettomuusklinikkakentällä on tapahtunut todella paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana, kun olen itse seurannut alaa. Moni lääkäri on vaihtanut työnantajaa ja varmasti vienyt potilaita mukanaan. Helmin blogista luin hiljattain, että loppuvuodesta tänne ollaan avaamassa kokonaan uutta klinikkaa lääkärikeskus Dextran alaisuuteen.
No, juuri tämänhetkisen pahoinvoinnin kourissa tuntuu, etten ikinä uskalla tai halua tulla toista kertaa raskaaksi, mutta eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Jos mieli muuttuu, saatamme hyvinkin haluta vaihtaa klinikkaa ja jatkaa käymistä tutulla lääkärillä. Vaikka vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole ollut ihan sellaista kuin toivoisin, hän on kuitenkin todella miellyttävä tehdessään kliinisiä toimenpiteitä, mikä on ehkä vielä tärkeämpää. Ja kieltämättä hän suunnitteli ja toteutti meille todella onnistuneen IVF-hoidon. En oikein näe, miksi pitäisi jatkaa käymistä vanhalla klinikalla, kun molemmat meitä hoitaneet lääkärit ovat nyt lähteneet muualle töihin ja klinikan toiminnassa on koko ajan ollut tiettyjä pieniä ongelmakohtia. Toki olen klinikalle valtavan kiitollinen tästä lopputuloksesta – mutta kyllä siitä on maksettukin, rahaa siis.
Meidän lapsettomuusklinikkataival näyttää siis tällä erää jäävän onnellisen lyhyeksi. Olimme ensikäynnillä maaliskuun alussa, ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet hyvää vauhtia eteenpäin: uuden kierron alettua verikokeet ja aukiolotutkimus, ja kahteen seuraavaan kiertoon lääkkeetön inseminaatio. Kaksi kiertoa jäi väliin klinikan kesätauon vuoksi, mutta niiden aikana ehdimme kerätä voimia ja valmistautua henkisesti IVF-hoitoon, joka sitten aloitettiin elokuun lopussa. Syyskuussa kontrolliultrat ja toimeenpiteet ja sitten lokakuussa varhaisultra. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, ettei tämä olisi voinut paljon paremmin mennä.
-------------------
Tänään on rv 10+4. Tämä ja viime viikko ovat olleet aika hirveitä. Pahoinvointi on lisääntynyt niin, että olen oksentanut melkein joka päivä, pahimmillaan sekä aamulla että illalla. Kuvotus alkaa yleensä voimistua iltapäivällä ja huipentuu iltakahdeksan-yhdeksän maissa vessanpöntön halailuun. Ihan sama, mitä on illan aikana syönyt: se tulee ylös. Väsymys on uskomattoman kovaa, ja jotenkin se tekee pahoinvoinnistakin raskaampaa. Onneksi meillä on niin joustava työaika, että olen pystynyt tekemään hommia aika paljon oman rytmini mukaan: mennyt aamulla myöhempään, lähtenyt välillä aikaisemmin, ollut kotona yökkimässä ja tehnyt etätöitä voimieni mukaan. Jossain muussa työssä olisin ehkä jo joutunut ottamaan sairauslomaa, mutta tässä tilanteessa on ihan hyvä, että pystyn edistämään hommiani edes jonkun verran. Elättelen toiveita, että ensi viikolla pahoinvointi jo helpottaisi. Ja jos ei helpota, niin on se kuitenkin sen arvoista.
Ultran jälkeen lääkäri laati minulle äitiyskortin, johon merkittiin nämä ensimmäiset tiedot ja joka seuraa mukana sitten neuvolaan. Puhuttiin siitä, mitä neuvolassa tapahtuu ja millaisia tutkimuksia raskauden aikana tehdään. Sitten puhuttiin niistä yhdeksästä alkiosta, jotka odottavat meitä pakastimessa, mikäli joskus toivomme lisää lapsia. Kysyin, kannattaako meidän tällä historialla yrittääkään raskaaksi tuloa luonnonmenetelmällä vai otammeko suoraan yhteyttä klinikkaan. Lääkärin mielestä ei missään nimessä kannata jäädä yrittämään ja odottamaan, mutta hän varoitti myös, että selittämätön lapsettomuus ei ole ehkäisykeino ja että imetyksen aikanakin voi tulla uudelleen raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen läpikäyminen voi kuulemma aiheuttaa naisen elimistössä sellaisia muutoksia, että niiden jälkeen raskaus voi onnistua spontaanistikin. Hän sanoi nähneensä useita tapauksia. Hassua ajatellakin!
Lääkärimme kertoi myös vaihtavansa työpaikkaa toiselle helsinkiläisklinikalle. Jos haluamme seurata häntä sinne mahdollista pikkusisarusta toivoessamme, ei kuulemma tarvitse kuin ottaa yhteyttä uuteen klinikkaan. He hoitavat sitten pakastealkioiden kuljetuksen toiseen paikkaan. Ilmeisesti sellaista tapahtuu aika usein, sillä Helsingin lapsettomuusklinikkakentällä on tapahtunut todella paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana, kun olen itse seurannut alaa. Moni lääkäri on vaihtanut työnantajaa ja varmasti vienyt potilaita mukanaan. Helmin blogista luin hiljattain, että loppuvuodesta tänne ollaan avaamassa kokonaan uutta klinikkaa lääkärikeskus Dextran alaisuuteen.
No, juuri tämänhetkisen pahoinvoinnin kourissa tuntuu, etten ikinä uskalla tai halua tulla toista kertaa raskaaksi, mutta eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Jos mieli muuttuu, saatamme hyvinkin haluta vaihtaa klinikkaa ja jatkaa käymistä tutulla lääkärillä. Vaikka vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole ollut ihan sellaista kuin toivoisin, hän on kuitenkin todella miellyttävä tehdessään kliinisiä toimenpiteitä, mikä on ehkä vielä tärkeämpää. Ja kieltämättä hän suunnitteli ja toteutti meille todella onnistuneen IVF-hoidon. En oikein näe, miksi pitäisi jatkaa käymistä vanhalla klinikalla, kun molemmat meitä hoitaneet lääkärit ovat nyt lähteneet muualle töihin ja klinikan toiminnassa on koko ajan ollut tiettyjä pieniä ongelmakohtia. Toki olen klinikalle valtavan kiitollinen tästä lopputuloksesta – mutta kyllä siitä on maksettukin, rahaa siis.
Meidän lapsettomuusklinikkataival näyttää siis tällä erää jäävän onnellisen lyhyeksi. Olimme ensikäynnillä maaliskuun alussa, ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet hyvää vauhtia eteenpäin: uuden kierron alettua verikokeet ja aukiolotutkimus, ja kahteen seuraavaan kiertoon lääkkeetön inseminaatio. Kaksi kiertoa jäi väliin klinikan kesätauon vuoksi, mutta niiden aikana ehdimme kerätä voimia ja valmistautua henkisesti IVF-hoitoon, joka sitten aloitettiin elokuun lopussa. Syyskuussa kontrolliultrat ja toimeenpiteet ja sitten lokakuussa varhaisultra. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, ettei tämä olisi voinut paljon paremmin mennä.
-------------------
Tänään on rv 10+4. Tämä ja viime viikko ovat olleet aika hirveitä. Pahoinvointi on lisääntynyt niin, että olen oksentanut melkein joka päivä, pahimmillaan sekä aamulla että illalla. Kuvotus alkaa yleensä voimistua iltapäivällä ja huipentuu iltakahdeksan-yhdeksän maissa vessanpöntön halailuun. Ihan sama, mitä on illan aikana syönyt: se tulee ylös. Väsymys on uskomattoman kovaa, ja jotenkin se tekee pahoinvoinnistakin raskaampaa. Onneksi meillä on niin joustava työaika, että olen pystynyt tekemään hommia aika paljon oman rytmini mukaan: mennyt aamulla myöhempään, lähtenyt välillä aikaisemmin, ollut kotona yökkimässä ja tehnyt etätöitä voimieni mukaan. Jossain muussa työssä olisin ehkä jo joutunut ottamaan sairauslomaa, mutta tässä tilanteessa on ihan hyvä, että pystyn edistämään hommiani edes jonkun verran. Elättelen toiveita, että ensi viikolla pahoinvointi jo helpottaisi. Ja jos ei helpota, niin on se kuitenkin sen arvoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)