Hei pitkästä aikaa! Vieläköhän täällä käy ketään?
Tänään on rv 18+1. Uskomatonta, että raskauden puoliväli on jo kohta käsillä. Maha alkaa jo näkyä paksuimpienkin vaatteiden alta. Käytin omia vanhoja housujani joululomaan saakka, mutta ne alkoivat tuntua ikävän kiristäviltä vaikka vielä jalkaan menivätkin. Juuri ennen joulua ostin sitten ensimmäiset äitiysvaatteet (ja tilasin netistä lisää, Englannista asti). Vatsa on kasvanut ihan viime viikkoina niin nopeasti, että kun menen uudenvuoden jälkeen töihin, tilastani ei varmaan ole mitään epäselvyyttä. Aika harvalle työkaverille olen toistaiseksi kertonut vauvasta – kohtapa ei enää tarvitsekaan, kun he näkevät sen itse. Jee.
Painoa on tullut vasta kaksi kiloa lähtötilanteeseen nähden. Nautin pyöristyneen vatsan näkemisestä ja silittelystä. Miestä nauratti, kun kävimme hiljattain Stockmannilla ja pysähdyin ihailemaan kuvaani kaikista mahdollisista peileistä. Näytti kuulemma siltä, kuin olisin varmistellut parin minuutin välein, että maha on edelleen olemassa. Mutta onhan se aika ihmeellistä kaiken jälkeen.
Odotan kovasti ensimmäistä merkkiä vauvan liikkeistä. Muutamia kertoja hiljaa maatessani olen jo ollut tuntevinani alavatsassa sellaista, mitä en ole mielestäni ennen tuntenut. En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko se sitä mitä kuvittelen. Tuntemukset ovat ennemminkin pieniä muljahduksia kuin niitä paljonpuhuttuja ilmakuplia tai keijukaisen siiven hipaisuja.
Olen voinut oikein hyvin nyt, kun pahoinvointi on vihdoin hellittänyt. En halua pelotella, mutta minulla se kesti aika tarkkaan siihen asti, kunnes 16 viikkoa tuli täyteen. Sen jälkeenkin olen joutunut oksentamaan, jos ruokailujen väli on venynyt turhan pitkäksi; viimeksi näin kävi eilen. Mutta tämä on erilaista pahoinvointia: ällötys tulee aaltona, joka kestää korkeintaan kymmenen minuuttia, ja oksennuksen jälkeen olo on kohta ihan hyvä. Pitää vain muistaa syödä tiheästi hedelmiä tai muita välipaloja, niin eivätköhän nuo kohtaukset pysy poissa.
Muutoin on tosi hyvä olo, eikä tällä hetkellä ole mitään pahempia oireita. Väsymystä, yöheräilyä, lievää ummetusta, portaissa hengästymistä toki, mutta ne ovat kaikki aika pieniä ongelmia ja vieläpä sellaisia, joita pystyy jonkin verran kontrolloimaan. Olen ihmeen rauhallinen, seesteinen, onnellinen ja koko ajan hyvällä tuulella. Toivon kaikille hyvää ja suhtaudun kaikkeen positiivisesti. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minulla on voimaa vähän jopa muille jaettavaksi. Nt-ultran jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut alkaa uskoa, että meille tosiaan tulee vauva. Ensi kesänä meillä on vauva. Ja kaikki menee hyvin. Minä selviän, me selviämme yhdessä.
Sukulaisille ja ystäville kertominen on tehnyt kaikesta vielä kauniimpaa ja konkreettisempaa. On ollut ihana seurata heidän reaktioitaan ja myötäelämistään, kun yllättävät uutiset on kerrottu: riemunkiljahduksia, kyyneleitä, halauksia. Kaikki puhuvat luontevasti "teidän vauvasta", ja se saa minutkin luottamaan lujemmin siihen, että vauva meille tulee.
Loppiaisen jälkeen meillä on toinen neuvolakäynti – vasta toinen, vaikka raskaus on silloin jo melkein puolessavälissä. Sitä seuraavalla viikolla on rakenneultra. En osaa vielä jännittää sitä kauheasti, mutta totta kai pitää valmistautua siihen, että sieltä voi tulla huonojakin uutisia. Olemme päättäneet kysyä sukupuolta mutta emme vielä tiedä, kerrommeko sitä muille. Kertomatta jättäminen saattaisi hillitä vaaleanpunaisten tai -sinisten pikkuvaatteiden tulvaa ainakin ennen kesäkuuta, hih. Toisaalta en tiedä, pystynkö olemaan hiljaa, jos itse tiedän sukupuolen. Tietyt ihmiset ovat nyt jo varmoja siitä, kumpi meille on tulossa. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta asiasta.
Kaikesta seesteisyydestä huolimatta en ole vielä uskaltanut tehdä muita hankintoja kuin vauvakirjan, jonka ostin jo marraskuun alussa. Ehkä sen rakenneultran jälkeen sitten, jos kaikki menee siellä hyvin. Onhan tässä vielä monta kuukautta aikaa hankkia, vertailla ja harkita, mitä tarvitaan. Viime päivinä olen sentään uskaltautunut hiukan tutustumaan vaunujen maailmaan ja pohtinut, millaisia ominaisuuksia meidän perheessä kaivattaisiin lastenvaunuilta. Olen yleensäkin enemmän suunnittelevaa kuin hötkyilevää tyyppiä. Minua jopa vähän ärsyttää, kun ihmiset kyselevät aiotteko...?, oletteko päättäneet...? Ei aiota vielä mitään, ei ole päätetty! Jos yli kolmen vuoden lapsettomuus ei ole mitään muuta hyvää tuonut, niin ainakin sen, että en osaa enää pitää mitään asiaa elämässä itsestään selvänä. Aikominen ja päättäminen merkitsevät aika vähän, jos asiat vain sattuvat menemään toisin.
2013 oli todella hyvä vuosi. Toivon sydämestäni, että 2014 on vielä parempi, kaikille teille blogitutuille myös! En ole päättänyt, mitä teen tämän blogin suhteen. Mieleni tekisi jatkaa kirjoittelua, ja ehkä vähän erilaisella otteella ja laajemmalla aihevalikoimalla, mutta alkuperäinen lapsettomuusblogi ei enää oikein tunnu sopivalta alustalta siihen. Ideoita kenelläkään? Joka tapauksessa lupaan, että en lopeta blogia enkä aloita uutta kertomatta siitä täällä. Joten kuulemisiin ensi vuonna!
tiistai 31. joulukuuta 2013
lauantai 30. marraskuuta 2013
Ultra bra
Meillä oli tällä viikolla aika niskaturvotusultraan eli ensimmäiseen julkisen puolen tarjoamaan seulontatutkimukseen. Oli todella kaunis alkutalven päivä, aurinko paistoi ja maa oli kevyessä kuurassa. Jouduin käymään tutkimuksessa kesken työpäivän ja selitin jotain epämääräistä lääkärikäynnistä. Minun oli loppuun asti vaikea uskoa, että minä olen todella tässä 65A:n bussissa, matkalla asiakkaaksi Kätilöopistolle, jossa olen aina tähän asti saanut käydä vain muiden vauvoja katsomassa. Mutta totta se oli, vastaanottovirkailijan tietokoneelta löytyivät minun henkilötietoni ja minulle varattu aika.
Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.
Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3
Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!
Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."
Niinpä niin.
Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.
Sairaalassa oli mukava ja kiireetön tunnelma. Ihan erilaista kuin lapsettomuusklinikalla. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen kätilö tuli kutsumaan meidät vastaanottohuoneeseen. Hän kyseli jotakin yleistä pahoinvoinnista ja raskaudesta, ja sitten päästiin toimiin.
Ultraus tehtiinkin tällä kertaa vatsanpeitteiden päältä, kenties siksi, että raskaus on jo niin pitkällä (niskaturvotusultra tehdään ainakin Helsingissä raskausviikoilla 10+0–13+6, ja minun kohdallani oli myöhäisin noista viikoista). Kätilö kehui, että vatsaan oli todella hyvä näkyvyys (ei läskiä?). Muutaman ultra-anturin liikautuksen jälkeen ruudulle piirtyikin täydellinen pieni ihminen, jolla oli pää ja vatsa ja kädet ja jalat. "Valtavan hieno vauva", sanoi kätilö. Ehkä liikuttavin hetki koko syksynä. <3
Kätilö jatkoi ultrausta ja esitteli meille vauvan rakenteita: tuossa on hänen leuka, tuossa on hänen sormet, tuossa on hänen selkäranka. (Olin kuullut, että terveydenhuollon maailmassa pienimmistäkin sikiöistä käytetään yleensä persoonapronominia hän, mutta silti se vähän hymyilytti tässä yhteydessä.) Niskaturvotusta oli vain 1,3 mm, mikä on kuulemma todella hyvä lukema; yli kolme milliä olisi hälyttävää. Muutenkin kaikki oli "kuin oppikirjassa". Vauva liikkui ja heilutteli pieniä käsiään – ja kävi lopuksi nukkumaan. Ihana pieni. Ehkä kaikkein kauneinta oli pään profiili, jossa näkyi jo selvästi otsa, nenä, huulet ja leuka. Niin äärettömän kaunis, valmis ja hauras. Ja jollain tavalla hyvin, hyvin tuttu. En osannut heti sairaalassa sanoa, mistä tuttuuden tunne syntyi, mutta myöhemmin tajusin profiilin muistuttavan yhtä mieheni vauva-ajan kuvaa. Isänsä kasvonpiirteet siis. Minulla on vähän pitempi nenä. Ihanaa!
Tutkimuksen jälkeen täyteltiin tietoja koneelle ja äitiyskorttiin, saatiin ultrakuvia muistoksi ja juteltiin vähän aikaa. Kätilö oli ihana; hän oli nähnyt papereista historiamme ja varmaan huomasi meistä, että olimme vieläkin vähän varautuneita ja epäuskoisia. Hän kertoi rauhallisesti, mitkä kaikki asiat vauvalla on nyt silminä nähden kunnossa ja kuinka pieneksi keskenmenon riski on pudonnut ja kuinka monia vaaranpaikkoja olemme jo ohittaneet. Ja lopulta: "Kyllä nyt uskaltaa jo vähän nauttiakin."
Niinpä niin.
Päivitys 1.12.2013 klo 11:33. Niskaturvotuksen mittayksikkö korjattu senttimetreistä millimetreiksi, kiitos tarkkaavaisen lukijan. Voisin samalla lisätä, että saimme yhdistelmäseulasta puhtaat paperit.
perjantai 15. marraskuuta 2013
Isänpäivä
Kävimme vanhempieni luona isänpäivänviikonloppuna ja kerroimme iloisen uutisen, että heistä tulee isovanhempia. (Mieheni vanhemmat kuulevat uutiset tulevana viikonloppuna, kun tapaamme heitä.) Vastaanotto oli ihanin mahdollinen, varsinkin äitini meni aivan sekaisin onnesta. En usko, että olen koskaan ennen tehnyt ketään ihmistä yhtä onnelliseksi.
Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.
Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.
Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin. Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.
----------------
Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.
Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti yhtään mitään.
Kerroimme nyt myös ensimmäistä kertaa lapsettomuusongelmistamme, että olemme toivoneet tätä vauvaa vuosikausia ja että hän sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Se oli täydellinen yllätys ja pieni järkytyskin (olivat kuulemma arvelleet, että me emme halua hankkia lapsia, koska niinhän minä olen nuorempana julistanut). Äiti totesi, että kyllä teillä on täytynyt olla rankkaa ja että tämä tieto tekee lapsenlapsesta vielä arvokkaamman. Oli jotenkin helpottavaa ja lähentävää puhua asiasta nyt, kun pahin on takana. En ole aiemmin halunnut huolestuttaa vanhempiani tällä, ja muutenkin olen uskoutunut lapsettomuudesta vain hyvin harvoille.
Vauvan tuleminen alkoi myös heti tuntua paljon todellisemmalta, kun siitä sai vihdoinkin puhua avoimesti. Vielä pari viikkoa, ja voimme toivottavasti kertoa siitä muuallakin kuin perhepiirissä. Oli ihanaa kysellä äidin kokemuksia raskaudesta ja vauva-ajasta. Hän vakuutti, että meille tulee taatusti rauhallinen ja kiltti vauva. Ihan kuin sitä voisi vielä mistään tietää – mutta se kuulosti hyvältä. Muistelin, että äidillä ei olisi ollut juurikaan raskauspahoinvointia eikä muitakaan vaivoja, ja sain sille vahvistuksen. Hän ei kuulemma oksentanut kertaakaan kummassakaan raskaudessa, "vähän kuvotusta oli joskus". Uh-huh, mitähän minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?! Mistä nuo geenit tulevat minulle? No, ei vaiskaan; pahoinvointihan kertoo yleensä vain siitä, että sikiöllä on kaikki hyvin.
Täällä kotona emme viettäneet vielä minkäänlaista isänpäivää. Ensi vuonna sitten, jos kaikki menee hyvin. Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Minulla on ollut kaikenlaisia pelkoja siitä, miten jaksan ja pärjään äitinä ja olenko oikeanlainen kasvattaja ynnä muuta. Jostain syystä en kuitenkaan ole tippaakaan huolissani mieheni suhteen. Tiedän ihan varmasti, että hänestä tulee maailman paras isä sitten aikanaan.
----------------
Rv 11+4, eli ensimmäinen kolmannes on ihan kohta ohi! Pahoinvointi ei valitettavasti ole. Tällä viikolla olen oksentanut toistaiseksi jokaikinen päivä yhdestä kolmeen kertaa. Samaan aikaan poden pitkittynyttä flunssaa ja olenkin nyt ollut muutaman päivän sairauslomalla. Ei naurata enää, ei sitten yhtään (vaikka eilen vitsailinkin, että ottaisin vaikka talidomidia jos sitä vielä saisi – hyvin mustaa huumoria, älkää ottako tosissanne!). En olisi uskonut, miten raskasta jatkuva kuvotus ja jokapäiväinen oksentelu voi olla. Odotan ihan kauheasti sitä, että pystyisin joku päivä vain nauttimaan raskaana olosta ja haaveilemaan vauvasta ilman tätä hirveää oloa.
Niskaturvotusultra on marraskuun viimeisellä viikolla. Verikokeet olivat normaalit, enkä ole sairastanut toksoplasmoosi-infektiota (meillä on siis kissa lemmikkinä). Okei, ei sitten vaihdeta kissanhiekkoja jatkossakaan. En malttaisi odottaa ultraa; aika on viimeisellä mahdollisella viikolla, jolloin sen voi tehdä. Mutta mitä on viikon tai kahden odotus, kun on jo odottanut yli kolme vuotta? Ei mitään, ei oikeasti yhtään mitään.
perjantai 8. marraskuuta 2013
Toistaiseksi viimeinen klinikkakäynti
Kerroin jo, että kävimme kolmisen viikkoa sitten varhaisultrassa lapsettomuusklinikalla. Mutta en ole kertonut, mitä muuta siellä tapahtui ultrauksen lisäksi.
Ultran jälkeen lääkäri laati minulle äitiyskortin, johon merkittiin nämä ensimmäiset tiedot ja joka seuraa mukana sitten neuvolaan. Puhuttiin siitä, mitä neuvolassa tapahtuu ja millaisia tutkimuksia raskauden aikana tehdään. Sitten puhuttiin niistä yhdeksästä alkiosta, jotka odottavat meitä pakastimessa, mikäli joskus toivomme lisää lapsia. Kysyin, kannattaako meidän tällä historialla yrittääkään raskaaksi tuloa luonnonmenetelmällä vai otammeko suoraan yhteyttä klinikkaan. Lääkärin mielestä ei missään nimessä kannata jäädä yrittämään ja odottamaan, mutta hän varoitti myös, että selittämätön lapsettomuus ei ole ehkäisykeino ja että imetyksen aikanakin voi tulla uudelleen raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen läpikäyminen voi kuulemma aiheuttaa naisen elimistössä sellaisia muutoksia, että niiden jälkeen raskaus voi onnistua spontaanistikin. Hän sanoi nähneensä useita tapauksia. Hassua ajatellakin!
Lääkärimme kertoi myös vaihtavansa työpaikkaa toiselle helsinkiläisklinikalle. Jos haluamme seurata häntä sinne mahdollista pikkusisarusta toivoessamme, ei kuulemma tarvitse kuin ottaa yhteyttä uuteen klinikkaan. He hoitavat sitten pakastealkioiden kuljetuksen toiseen paikkaan. Ilmeisesti sellaista tapahtuu aika usein, sillä Helsingin lapsettomuusklinikkakentällä on tapahtunut todella paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana, kun olen itse seurannut alaa. Moni lääkäri on vaihtanut työnantajaa ja varmasti vienyt potilaita mukanaan. Helmin blogista luin hiljattain, että loppuvuodesta tänne ollaan avaamassa kokonaan uutta klinikkaa lääkärikeskus Dextran alaisuuteen.
No, juuri tämänhetkisen pahoinvoinnin kourissa tuntuu, etten ikinä uskalla tai halua tulla toista kertaa raskaaksi, mutta eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Jos mieli muuttuu, saatamme hyvinkin haluta vaihtaa klinikkaa ja jatkaa käymistä tutulla lääkärillä. Vaikka vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole ollut ihan sellaista kuin toivoisin, hän on kuitenkin todella miellyttävä tehdessään kliinisiä toimenpiteitä, mikä on ehkä vielä tärkeämpää. Ja kieltämättä hän suunnitteli ja toteutti meille todella onnistuneen IVF-hoidon. En oikein näe, miksi pitäisi jatkaa käymistä vanhalla klinikalla, kun molemmat meitä hoitaneet lääkärit ovat nyt lähteneet muualle töihin ja klinikan toiminnassa on koko ajan ollut tiettyjä pieniä ongelmakohtia. Toki olen klinikalle valtavan kiitollinen tästä lopputuloksesta – mutta kyllä siitä on maksettukin, rahaa siis.
Meidän lapsettomuusklinikkataival näyttää siis tällä erää jäävän onnellisen lyhyeksi. Olimme ensikäynnillä maaliskuun alussa, ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet hyvää vauhtia eteenpäin: uuden kierron alettua verikokeet ja aukiolotutkimus, ja kahteen seuraavaan kiertoon lääkkeetön inseminaatio. Kaksi kiertoa jäi väliin klinikan kesätauon vuoksi, mutta niiden aikana ehdimme kerätä voimia ja valmistautua henkisesti IVF-hoitoon, joka sitten aloitettiin elokuun lopussa. Syyskuussa kontrolliultrat ja toimeenpiteet ja sitten lokakuussa varhaisultra. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, ettei tämä olisi voinut paljon paremmin mennä.
-------------------
Tänään on rv 10+4. Tämä ja viime viikko ovat olleet aika hirveitä. Pahoinvointi on lisääntynyt niin, että olen oksentanut melkein joka päivä, pahimmillaan sekä aamulla että illalla. Kuvotus alkaa yleensä voimistua iltapäivällä ja huipentuu iltakahdeksan-yhdeksän maissa vessanpöntön halailuun. Ihan sama, mitä on illan aikana syönyt: se tulee ylös. Väsymys on uskomattoman kovaa, ja jotenkin se tekee pahoinvoinnistakin raskaampaa. Onneksi meillä on niin joustava työaika, että olen pystynyt tekemään hommia aika paljon oman rytmini mukaan: mennyt aamulla myöhempään, lähtenyt välillä aikaisemmin, ollut kotona yökkimässä ja tehnyt etätöitä voimieni mukaan. Jossain muussa työssä olisin ehkä jo joutunut ottamaan sairauslomaa, mutta tässä tilanteessa on ihan hyvä, että pystyn edistämään hommiani edes jonkun verran. Elättelen toiveita, että ensi viikolla pahoinvointi jo helpottaisi. Ja jos ei helpota, niin on se kuitenkin sen arvoista.
Ultran jälkeen lääkäri laati minulle äitiyskortin, johon merkittiin nämä ensimmäiset tiedot ja joka seuraa mukana sitten neuvolaan. Puhuttiin siitä, mitä neuvolassa tapahtuu ja millaisia tutkimuksia raskauden aikana tehdään. Sitten puhuttiin niistä yhdeksästä alkiosta, jotka odottavat meitä pakastimessa, mikäli joskus toivomme lisää lapsia. Kysyin, kannattaako meidän tällä historialla yrittääkään raskaaksi tuloa luonnonmenetelmällä vai otammeko suoraan yhteyttä klinikkaan. Lääkärin mielestä ei missään nimessä kannata jäädä yrittämään ja odottamaan, mutta hän varoitti myös, että selittämätön lapsettomuus ei ole ehkäisykeino ja että imetyksen aikanakin voi tulla uudelleen raskaaksi. Raskauden ja synnytyksen läpikäyminen voi kuulemma aiheuttaa naisen elimistössä sellaisia muutoksia, että niiden jälkeen raskaus voi onnistua spontaanistikin. Hän sanoi nähneensä useita tapauksia. Hassua ajatellakin!
Lääkärimme kertoi myös vaihtavansa työpaikkaa toiselle helsinkiläisklinikalle. Jos haluamme seurata häntä sinne mahdollista pikkusisarusta toivoessamme, ei kuulemma tarvitse kuin ottaa yhteyttä uuteen klinikkaan. He hoitavat sitten pakastealkioiden kuljetuksen toiseen paikkaan. Ilmeisesti sellaista tapahtuu aika usein, sillä Helsingin lapsettomuusklinikkakentällä on tapahtunut todella paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana, kun olen itse seurannut alaa. Moni lääkäri on vaihtanut työnantajaa ja varmasti vienyt potilaita mukanaan. Helmin blogista luin hiljattain, että loppuvuodesta tänne ollaan avaamassa kokonaan uutta klinikkaa lääkärikeskus Dextran alaisuuteen.
No, juuri tämänhetkisen pahoinvoinnin kourissa tuntuu, etten ikinä uskalla tai halua tulla toista kertaa raskaaksi, mutta eihän se kuitenkaan mahdotonta ole. Jos mieli muuttuu, saatamme hyvinkin haluta vaihtaa klinikkaa ja jatkaa käymistä tutulla lääkärillä. Vaikka vuorovaikutus hänen kanssaan ei ole ollut ihan sellaista kuin toivoisin, hän on kuitenkin todella miellyttävä tehdessään kliinisiä toimenpiteitä, mikä on ehkä vielä tärkeämpää. Ja kieltämättä hän suunnitteli ja toteutti meille todella onnistuneen IVF-hoidon. En oikein näe, miksi pitäisi jatkaa käymistä vanhalla klinikalla, kun molemmat meitä hoitaneet lääkärit ovat nyt lähteneet muualle töihin ja klinikan toiminnassa on koko ajan ollut tiettyjä pieniä ongelmakohtia. Toki olen klinikalle valtavan kiitollinen tästä lopputuloksesta – mutta kyllä siitä on maksettukin, rahaa siis.
Meidän lapsettomuusklinikkataival näyttää siis tällä erää jäävän onnellisen lyhyeksi. Olimme ensikäynnillä maaliskuun alussa, ja sen jälkeen asiat ovat rullanneet hyvää vauhtia eteenpäin: uuden kierron alettua verikokeet ja aukiolotutkimus, ja kahteen seuraavaan kiertoon lääkkeetön inseminaatio. Kaksi kiertoa jäi väliin klinikan kesätauon vuoksi, mutta niiden aikana ehdimme kerätä voimia ja valmistautua henkisesti IVF-hoitoon, joka sitten aloitettiin elokuun lopussa. Syyskuussa kontrolliultrat ja toimeenpiteet ja sitten lokakuussa varhaisultra. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, ettei tämä olisi voinut paljon paremmin mennä.
-------------------
Tänään on rv 10+4. Tämä ja viime viikko ovat olleet aika hirveitä. Pahoinvointi on lisääntynyt niin, että olen oksentanut melkein joka päivä, pahimmillaan sekä aamulla että illalla. Kuvotus alkaa yleensä voimistua iltapäivällä ja huipentuu iltakahdeksan-yhdeksän maissa vessanpöntön halailuun. Ihan sama, mitä on illan aikana syönyt: se tulee ylös. Väsymys on uskomattoman kovaa, ja jotenkin se tekee pahoinvoinnistakin raskaampaa. Onneksi meillä on niin joustava työaika, että olen pystynyt tekemään hommia aika paljon oman rytmini mukaan: mennyt aamulla myöhempään, lähtenyt välillä aikaisemmin, ollut kotona yökkimässä ja tehnyt etätöitä voimieni mukaan. Jossain muussa työssä olisin ehkä jo joutunut ottamaan sairauslomaa, mutta tässä tilanteessa on ihan hyvä, että pystyn edistämään hommiani edes jonkun verran. Elättelen toiveita, että ensi viikolla pahoinvointi jo helpottaisi. Ja jos ei helpota, niin on se kuitenkin sen arvoista.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Kuulumisia
Huhheijaa, pitkästä aikaa! Olen ollut viime viikkoina niin väsynyt, että blogin kirjoittamiselle ei ole juurikaan riittänyt voimia. Enkä oikein tiedä, kuinka hyvin tällaiset jutut enää soveltuvat alunperin lapsettomuusaiheiseen blogiin... Olen miettinyt, että avaisin ehkä jossain vaiheessa toisen blogin. Toistaiseksi lapsettomuustausta on kuitenkin määrittänyt hyvin vahvasti sitä, miten koen raskaana olemisen, joten pysytään vielä tällä alustalla.
Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)
Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.
Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.
Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.
Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.
Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.
Tänään on rv 8+0, jo. Testipäivästä on kohta neljä viikkoa. Jos silloin oli vaikea uskoa raskautta todeksi, koska olo tuntui niin normaalilta, eletään nyt aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Pikkuhiljaa testin jälkeen oireet hiipivät esiin. Tai siis merkit, sillä eihän tässä mistään oireista ole kysymys, kun ei raskauskaan ole sairaus. Ensimmäisenä taisi alkaa palelu. Ruumiinlämpö on jatkuvasti ainakin puoli astetta normaalia korkeampi, ja se aiheuttaa flunssaisia tuntemuksia ja sen, että koko ajan on vilu. Joskus myöhemmin raskauden aikana asetelma kääntyy kai toisinpäin, kun sikiö alkaa lämmittää äidinkin kehoa niin paljon, että villasukkia ei enää tarvita. :)
Väsymys on sellaista, mihin en ollut oikein osannut varautua. En tajunnut, että alkuraskauden väsymys voi olla näin kokonaisvaltaista: että joinakin iltoina ei jaksa muuta kuin maata sohvalla, ei puhettakaan siitä että lukisi edes kirjaa tai katsoisi tv:tä! Tai että viikonloppuisin on ihan pakko nukkua päiväunet kymmenen tunnin yöunien jatkoksi. Okei, unia kyllä lyhentää se, että herään nykyään kerran yössä käymään vessassa (tämä alkoi oikeastaan jo ennen plussatestiä, mutta en silloin tajunnut sitä raskausoireeksi) enkä sen jälkeen aina saa helpolla unen päästä kiinni. Muutoin nukun kyllä hyvin ja levollisesti ja mielenkiintoisia unia nähden; unen tarve vain on nyt yllättävän suuri. Olen yrittänyt hidastaa tahtia kaikin tavoin ja levännyt niin paljon kuin pystyn.
Pahoinvointiin taas tietenkin olin varautunut, kukapa ei siitä olisi kuullut. Kuvotus onkin läsnä lähes joka hetki, kun olen hereillä. Toistaiseksi olen oksentanut kunnolla vasta yhden kerran, mutta valitettavasti se tapahtui keskellä katua viikonloppulomallamme eräässä Euroopan pääkaupungeista (ei Helsinki)... ei miellyttävä kokemus! Yökkäys- ja yskärefleksi ovat niin herkässä, että tuskinpa tuo Pyhän Yrjön vierailukaan ainoaksi jää. Olen kuitenkin oppinut jo aika hyvin ennakoimaan ja hillitsemään pahoinvointia, ja kroppa tuntuu lähettävän uskomattoman tarkkoja viestejä siitä, mitkä ruoat ja ruokailutottumukset ovat milloinkin hyväksi. Avainsanoina ovat ainakin minulla lyhyet ruokailuvälit sekä pienet ja kevyet annokset. Erityisesti tekee mieli kaikkea raikasta, tuoretta ja terveellistä: hedelmiä, marjoja, vihanneksia, ruisleipää, juustoa, rasvatonta maitoa. Ruokahaluni on kasvanut ihan silmissä, joten tiheällä syömisellä on muitakin funktioita kuin pitää pahoinvointi kurissa.
Hajuaistini on voimistunut varmaankin kymmenen kertaa normaalia tarkemmaksi; lähes kaikki hajut ärsyttävät nykyään. Eikä niiden tarvitse olla mitään pahoja löyhkiä, vaan esimerkiksi miedon käsisaippuan tuoksu on jollain tavalla vain liikaa. Hajuvesiä en ole pystynyt käyttämään enää vähään aikaan, ja Nivean kevyttuoksuinen deodorantti vaihtui täysin hajusteettomaan. Todella voimakkaista hajuista yökkäysrefleksi tulee välittömästi – esimerkiksi meidän lähiostarilla on yksi kuja, jota pitkin en pysty enää kulkemaan, koska pizzerian keittiöstä tulee niin ällöttävä haju! Muista raskauden merkeistä voisi vielä mainita nivusten paikkeilla tuntuvat repäisykivut joka kerta aivastaessa tai yskiessä (tuntuu muuten, että teen molempia nykyään sata kertaa päivässä; nenä on lähes aina joko tukossa tai vuotava, ja kuvotus taas aiheuttaa usein voimakasta yskää). Isommilta vatsakivuilta olen onneksi säästynyt, samoin kaikilta verenvuodoilta.
Yllä oleva kuvaus kuulostaa varmaan valittavalta, mutta pääsääntöisesti olen kai kuitenkin voinut aika hyvin. Haastavinta on ollut työssä jaksamisen yhdistäminen väsymykseen ja pahoinvointiin; jos saisin nukkua joka aamu tarpeeksi pitkään ja tehdä asiat täysin omassa tahdissani, voisin varmaan vielä paremmin. Onneksi meillä on erittäin joustava työaika, etätyömahdollisuus ja vapaus pitää hedelmänsyöntitaukoja lähes aina tarvittaessa. Toisaalta olen huomannut senkin, että kun töissä pitää olla erityisen skarppina ja esimerkiksi kokoustaa tai esitelmöidä, keskittyminen vie yleensä pahoinvoinnin jonnekin taka-alalle.
Olen kovin onnellinen, tietysti, mutta omalla varovaisella tavallani. Jokainen päivä tuo hiukan lisää luottamusta, että tämä voi sujua hyvin, loppuun asti. Kehoni tuntuu osaavan tämän homman paremmin kuin mieleni ja suorastaan kertoo, mikä milloinkin on hyväksi. Varhaisultran jälkeen ajattelin ensimmäistä kertaa, että olisi aika ihanaa jo kertoa tästä muutamille ihmisille. Odotamme kuitenkin vielä joitakin viikkoja. Pikku Alkiolla (tai tänään hän taitaa itse asiassa olla jo Sikiö) on hauska lempinimi, ja muutamista oikeista nimikandidaateistakin on jo ollut puhetta. Samaten työhuoneen muuttamisesta lastenhuoneeksi. Mitään hankintoja emme ole vielä uskaltaneet tehdä, ja siihen vaiheeseen pääsemiseen taitaa mennäkin vielä aikaa. Paitsi että vauvakirjan saattaisin ehkä jo kohtapuoliin uskaltaa ostaa hänelle, yhden tietyn, josta olen haaveillut jo pari vuotta. Olen vähän sellainen, että ihanat lastenkirjat vetävät minua puoleensa vielä enemmän kuin söpöt vauvanvaatteet. Kirjaan voisin kohta jo kenties kirjoittaa ensimmäisiä sanojani hänelle. Hän on nyt olemassa, joka päivä vähän enemmän ja vahvemmin.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Sydän
Kävimme tänään varhaisultrassa. Löytyi kasvanut kohtu, ruskuaispussi, lapsivettä ja itse päähenkilö, vajaan sentin mittainen. Pieni valkoinen sydän pulputti iloisesti. Kaikki on niin kuin pitääkin.
Tähän asti en ole aivan täysillä pystynyt uskomaan siihen, että ihme olisi tosiaan tapahtumassa. Nyt se on helpompi uskoa. Hymyilyttää. Toivon hymyn aiheita koko maailmalle.
(Pitää jatkaa töitä. Kirjoitan myöhemmin enemmän!)
Tähän asti en ole aivan täysillä pystynyt uskomaan siihen, että ihme olisi tosiaan tapahtumassa. Nyt se on helpompi uskoa. Hymyilyttää. Toivon hymyn aiheita koko maailmalle.
(Pitää jatkaa töitä. Kirjoitan myöhemmin enemmän!)
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Nettiraskaus
Lämpimät kiitokset vielä toistamiseen kaikille teille, jotka
kommentoivat kahteen edelliseen postaukseen! Olen ollut ihan liikuttunut
huomatessani, kuinka moni on onnitellut niin vilpittömästi ja elänyt mukana tunnelmissani. Olen pitänyt tätä blogia vasta puolitoista kuukautta ja saanut jo noin monta noin ihanaa lukijaa. Kiitos.
Tuntuu hassulta ajatella, kuinka moni on jo mahtanut lukea raskaaksitulostani kaikkine yksityiskohtineen, vaikka oikeassa elämässä en ole kertonut siitä kenellekään. No, miehelleni tietysti, ja klinikan ja neuvolan henkilökunnalle, mutta en muille. Emmekä aiokaan kertoa vielä hyvään toviin, vaikka kaikki menisi hyvinkin. Tunnelmamme ovat noiden parin ensimmäisen satumaisen päivän jälkeen olleet lähinnä varovaisen odottelevia. Kunpa päivät kuluisivat nopeasti, kunpa kaikki menisi hyvin, kunpa pikkuinen ylipäänsä olisi siellä... Minulla on edelleen ollut hyvin vähän mitään selviä raskausoireita, mikä on toisaalta tietysti hyvä asia – pystyn viettämään ihan normaalia elämää – mutta toisaalta myös jännittävää: olisi niin ihana saada varmuus siitä, että vatsassa tosiaan asuu joku. Muutaman viime päivän aikana minulle on kuitenkin tullut se sellainen jännästi erilainen olo, jota odotin jo ennen raskaustestiä. Tuntuu siltä, että kroppa ei ole ihan sama kuin ennen, vaikka voinkin sinänsä hyvin. Rinnat ovat edelleen kipeät ja paisuneet ja vatsassa on jatkuvaa pientä paineentunnetta. Palelen koko ajan (viime päivinä on ollut myös pientä flunssaa), ja etenkin iltaisin väsyttää enemmän kuin ennen. Lisäksi joudun melkein joka yö käymään vessassa, mitä tapahtuu minulle normaalisti ehkä pari kertaa vuodessa.
Tänään on kulunut tasan viikko siitä aamusta, kun tein testin. Noin kahden viikon kuluttua pääsemme varhaisultraan. Siihen asti pidättelen hengitystä; jos sieltä tulee hyviä uutisia, uskallan ehkä jo iloita vähän ja varovasti. Siihen asti kuulostelen, tunnustelen ja ihmettelen tätä muutosta. Ensimmäinen neuvola-aika on sekin jo varattu. Jos kaikki menee hyvin. Kerroin eräälle kommentoijalle, että en oikein osannut suhtautua asiaan, kun neuvolan puhelimeen vastannut hoitaja onnitteli heti varatessani ensikäyntiaikaa. Ja viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran kysymään tarjoilijalta alkoholitonta juomavaihtoehtoa. Tunsin itseni melkein huijariksi, joka vain kuvittelee olevansa raskaana. En tunne vielä kuuluvani oikeasti siihen kastiin. Tämä on niin haurasta, kaikki voi tuhoutua pienessä hetkessä.
Vielä yksi juttu. Tiedän, että joissakin blogin lukijoissa näiden uutisten kuuleminen on voinut herättää myös kateuden tai epäreiluuden tunteita. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos näin on. Olen lukemattomia kertoja kokenut ristiriitaisia fiiliksiä kuullessani tuttavien vauvauutisia tai lukiessani niitä blogeista jo ennen, kuin aloitin tämän oman kirjoittamisen. Minun tarinanihan näyttää täällä netissä naurettavan helpolta: nainen alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, menee ensimmäiseen IVF-hoitoon ja pam, tulee kuukauden päästä raskaaksi. Ei se ihan noin helposti mennyt. Kieltämättä IVF sujui meillä oikeastaan joka vaiheessa hurjan hyvin, mistä olen ikuisesti kiitollinen (mille, kenelle? – en tiedä). Sitä ennen olivat kuitenkin ne kolme pitkää vuotta. En väitä, että olisin jotenkin "ansainnut" tämän raskauden niiden kolmen vuoden kärsimyksillä. Olen vain tosi, tosi onnekas. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni teistäkin muistakin on.
Tuntuu hassulta ajatella, kuinka moni on jo mahtanut lukea raskaaksitulostani kaikkine yksityiskohtineen, vaikka oikeassa elämässä en ole kertonut siitä kenellekään. No, miehelleni tietysti, ja klinikan ja neuvolan henkilökunnalle, mutta en muille. Emmekä aiokaan kertoa vielä hyvään toviin, vaikka kaikki menisi hyvinkin. Tunnelmamme ovat noiden parin ensimmäisen satumaisen päivän jälkeen olleet lähinnä varovaisen odottelevia. Kunpa päivät kuluisivat nopeasti, kunpa kaikki menisi hyvin, kunpa pikkuinen ylipäänsä olisi siellä... Minulla on edelleen ollut hyvin vähän mitään selviä raskausoireita, mikä on toisaalta tietysti hyvä asia – pystyn viettämään ihan normaalia elämää – mutta toisaalta myös jännittävää: olisi niin ihana saada varmuus siitä, että vatsassa tosiaan asuu joku. Muutaman viime päivän aikana minulle on kuitenkin tullut se sellainen jännästi erilainen olo, jota odotin jo ennen raskaustestiä. Tuntuu siltä, että kroppa ei ole ihan sama kuin ennen, vaikka voinkin sinänsä hyvin. Rinnat ovat edelleen kipeät ja paisuneet ja vatsassa on jatkuvaa pientä paineentunnetta. Palelen koko ajan (viime päivinä on ollut myös pientä flunssaa), ja etenkin iltaisin väsyttää enemmän kuin ennen. Lisäksi joudun melkein joka yö käymään vessassa, mitä tapahtuu minulle normaalisti ehkä pari kertaa vuodessa.
Tänään on kulunut tasan viikko siitä aamusta, kun tein testin. Noin kahden viikon kuluttua pääsemme varhaisultraan. Siihen asti pidättelen hengitystä; jos sieltä tulee hyviä uutisia, uskallan ehkä jo iloita vähän ja varovasti. Siihen asti kuulostelen, tunnustelen ja ihmettelen tätä muutosta. Ensimmäinen neuvola-aika on sekin jo varattu. Jos kaikki menee hyvin. Kerroin eräälle kommentoijalle, että en oikein osannut suhtautua asiaan, kun neuvolan puhelimeen vastannut hoitaja onnitteli heti varatessani ensikäyntiaikaa. Ja viikonloppuna jouduin ensimmäisen kerran kysymään tarjoilijalta alkoholitonta juomavaihtoehtoa. Tunsin itseni melkein huijariksi, joka vain kuvittelee olevansa raskaana. En tunne vielä kuuluvani oikeasti siihen kastiin. Tämä on niin haurasta, kaikki voi tuhoutua pienessä hetkessä.
Vielä yksi juttu. Tiedän, että joissakin blogin lukijoissa näiden uutisten kuuleminen on voinut herättää myös kateuden tai epäreiluuden tunteita. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, jos näin on. Olen lukemattomia kertoja kokenut ristiriitaisia fiiliksiä kuullessani tuttavien vauvauutisia tai lukiessani niitä blogeista jo ennen, kuin aloitin tämän oman kirjoittamisen. Minun tarinanihan näyttää täällä netissä naurettavan helpolta: nainen alkaa kirjoittaa lapsettomuusblogia, menee ensimmäiseen IVF-hoitoon ja pam, tulee kuukauden päästä raskaaksi. Ei se ihan noin helposti mennyt. Kieltämättä IVF sujui meillä oikeastaan joka vaiheessa hurjan hyvin, mistä olen ikuisesti kiitollinen (mille, kenelle? – en tiedä). Sitä ennen olivat kuitenkin ne kolme pitkää vuotta. En väitä, että olisin jotenkin "ansainnut" tämän raskauden niiden kolmen vuoden kärsimyksillä. Olen vain tosi, tosi onnekas. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni teistäkin muistakin on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)