Kuinka mahdoton tapahtui

Muutamakin lukija on pyytänyt kirjoittamaan jotain mahdollisista raskausoireista ja aavisteluista. No, joudun tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että en ihan oikeasti aavistanut juuri mitään. Olen aina kuvitellut, että jos joskus tulen raskaaksi, pystyisin aistimaan sen jollain salaperäisellä tavalla – että olo olisi jotenkin erilainen. Ei se ollut. Lisäksi olen, niin kuin varmaan moni muukin, jo aiemmin diagnosoinut itseltäni kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin raskauden ensi oireet vaikka kuinka monessa yrityskierrossa. Ne eivät koskaan johtaneet muuhun kuin siihen, että kuukautiset alkoivat yleensä heti seuraavana päivänä. Ja tässä IVF-kierrossa oli kaiken kukkuraksi rankka hormonilääkitys, joka aiheutti samantapaisia oireita.

Sen totesin jo paljon ennen testipäivää, että rintani olivat tosi kipeät, arat, paisuneet ja välillä jotenkin kihelmöivät. Mutta ne ovat kipeät aina ennen menkkoja, ja tiesin myös Lugesteronin aiheuttavan vastaavia oireita. Ei siis aihetta toivoon. Suunnilleen viimeisen viikon ajan olen palellut tosi paljon – mutta säätilakin viileni juuri samoihin aikoihin, eikä meidän taloyhtiössä ole vielä kytketty lämmitystä päälle. Nenä on ollut välillä tukossa, mutta onhan se joskus muutenkin. Ja meillä kotona on ollut viime aikoina kieltämättä aika pölyistä. Alavatsassa on ollut kiristystä tai paineen tunnetta, mutta ei sekään mitään ihan ennenkokematonta ole. Välillä on tuntunut teräviä vihlaisuja (repäisykipuja?), jos esimerkiksi aivastaa tai yskäisee rajusti. Lisäksi varsinkin viime viikolla jossain kohdun seudulla tuntui jonkin verran teräviä pistoksia, oikeastaan vähän samanlaisia kuin punktiossa tai aukiolotutkimuksessa. Mutta ymmärrettävää, että jotain tuntemuksia on, kun ajattelee mitä kaikkea vatsaparkani on joutunut käymään läpi viimeisen kuukauden aikana.

Alkion laskennallisen kiinnittymisen aikoihin oli pari päivää vatsakipuja (juuri samoihin aikoihin, kun pyörryin yöllä vessassa!). Mutta ne olivat aika lieviä, väliin kuukautiskipumaista jomotusta, väliin terävämpiä kipuja (vähän kuin punktion jälkeinen särky). Siitä kuuluisasta kiinnittymisvuodosta ei tullut mitään merkkiä. Joten en tosiaan uskaltanut asettaa toiveita mitenkään huikean korkealle ennen testipäivän aamua. Kun tiistai-iltana kävimme yöpuulle, sanoin miehelleni viimeiseksi ennen nukahtamista: Se on kuitenkin negatiivinen.

Meidän klinikalla on käytäntönä, että asiakas tekee raskaustestin itse kotona ja tarvittaessa tulos varmistetaan verikokeella. Sain sieltä mukaani yhden testin, sellaisen Clearbluen, johon tulee joko plus- tai miinusmerkki. Testipäivän aamuna heräsin tavalliseen tapaan kuuden jälkeen. Oli aivan pimeää ja hiljaista. Kävin vessassa ja nostin testin pesukoneen päälle odottamaan; tuloksen piti ilmestyä kolmessa minuutissa. Vaakasuora miinusviiva lähti heti muodostumaan. Ajattelin katkerana, että ei siihen kuitenkaan tule mitään muuta, ja lähdin antamaan kissalle aamuruokaa ja raikasta vettä. Sitten katsoin seinäkelloa: ainakin kaksi minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Palasin kylpyhuoneeseen. Pesukoneen kannella hymyili aivan selvä plusmerkki.

Suoraan sanoen en muista, mitä muutaman seuraavan sekunnin aikana tapahtui. Tunne oli niin ylitsevuotava, että hetkestä ei ole muistikuvia. Hyppäsikö sydän kurkkuun? Otin ehkä tukea pesukoneesta. Varmaan otin testin käteeni ja katsoin sitä lähempää. Koska seuraavassa hetkessä kipitin testi kädessäni makuuhuoneeseen herättämään miestäni. Kulta, se oli positiivinen.

Kun klinikka aukesi, soitin sinne ja varasin heti ajan verikokeeseen. Sain samalla ohjeet, miten Lugesteronia käytetään tukihoitona vielä viikon verran mutta vähennetään annostusta pikkuhiljaa. Lupasin tulla verikokeeseen tunnin päästä. Sitä ennen oli kuitenkin käytävä apteekissa ostamassa lisää Lugesteronia. Olin käyttänyt vihoviimeisen kapselin edellisenä iltana, ja niin varma olin negatiivisesta tuloksesta ollut, etten ollut ostanut varapakkausta etukäteen, vaikka resepti oli olemassa.

Kävin verikokeessa. Seuraavana päivänä sain klinikalta ehkä elämäni parhaan puhelun: Tämän mukaan olet raskaana. Onneksi olkoon. Varattiin varhaisultra kolmen viikon päähän. En tiedä, miten jaksan odottaa sinne saakka. Jos varhaisultrassa on kaikki kunnossa ja sydämensyke näkyy, keskenmenon riski on kuulemma enää hyvin pieni. 

Oireita ei edelleenkään ole juuri tuon enempää. Eilen aamupäivällä tunsin töissä hyvin lievää kuvotuksen tunnetta, joka meni ohi, kun söin omenan. Olin aika hyvilläni siitä: pahoinvointihan kertonee, että kaikki on hyvin ja jotain on vatsassa meneillään.

Olen yhtäaikaa huolissani ja tasaisen onnellinen. Tiedän hyvin, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Samalla olen kuitenkin ihmeen rauhallinen ja luottavainen. Ajattelen niin, että olen jo nyt saanut kokea jotain sellaista, mitä ei voida koskaan ottaa minulta pois. En halua antaa pelon särkeä tätä.

3 v 3 kk

Suurin piirtein kolme vuotta ja kolme kuukautta olemme toivoneet ja kaivanneet omaa lasta, yrittäneet saada raskautta alkamaan kaikin keinoin. En ole ikinä nähnyt edes heikosti positiivista raskaustestiä. Reilu kolme vuotta on hirmuisen pitkä aika. Siihen mahtuu todella monta yrityskuukautta ja yhtä monta pettymystä. Toivo hiipuu välillä äärimmäisen pieneksi. Jos elämä menisi aina niin kuin suunnitellaan, olisimme saattaneet ehtiä saada tuossa ajassa jo kaksikin lasta.

Varhain tänä aamuna tein positiivisen raskaustestin. Vahva plussa, ei mitään tulkinnanvaraa.

Minun on vaikea uskoa tätä todeksi. On vaikea uskaltaa uskoa. Tänään olen onnellinen, kiitollinen, yllättynyt, hämmentynyt, herkistynyt, sanaton. Mutta ennen kaikkea onnellinen.

Miksi äiti juo?

Otan nyt puheeksi aiheen, josta tiedän jo etukäteen, että se saattaa herättää tulista keskustelua. Eilisessä Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu odottavien äitien alkoholinkäytöstä:
http://www.hs.fi/paivanlehti/23092013/kotimaa/%C3%84idin+nauttima+lasillinen+voi+olla+liikaa+siki%C3%B6lle/a1379823024930

Jutussa haastatellut asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että alkoholia ei tulisi juoda raskausaikana lainkaan, koska turvallisen annostuksen rajaa ei ole pystytty määrittämään. Tässä virallisessa suosituksessahan ei tietenkään ole mitään uutta, mutta olen itsekin joskus miettinyt, miksi suositukset ovat eri maissa kovin erilaisia. Artikkelin mukaan esimerkiksi Britanniassa edes parista alkoholiannoksesta pari kertaa viikossa ei katsota olevan haittaa raskausaikana. Käsittääkseni sama katsantokanta on vallalla myös Etelä-Euroopan maissa.

Minulla on asiasta jossain määrin ristirintaisia fiiliksiä. Tunnen nimittäin useita naisia, jotka ovat raskausaikana nauttineet silloin tällöin lasillisen viiniä ja saaneet kaikin puolin terveitä vauvoja. Itse asiassa äitinikin on kuulunut tähän joukkoon jo minua odottaessaan. Toivottavasti ette käsitä väärin: äitini on erittäin vastuullinen, hyvä äiti, akateemisesti koulutettu, alkoholia kohtuudella nauttiva nainen, jolla nyt vain on tapana suhtautua tällaisiin asioihin niinsanotusti maalaisjärjellä. Hän on myös tullut helpolla raskaaksi.  Jos olisin itse päässyt siunattuun tilaan jo joskus kolme vuotta sitten, olisin varmaan itsekin asennoitunut yhtä lungisti ja saattanut ottaa raskausaikana joskus puoli lasillista kuohuviiniä tms. Nyt, kun siunatun tilan toteutumisesta missään vaiheessa ei vieläkään ole takeita, ajattelen ihan toisin. Jos joskus olen raskaana, en varmasti uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä minkään asian suhteen ja noudatan kaikkia suosituksia pilkuntarkasti. En kestäisi ajatusta siitä, että olisin juonut vaikka vain tipankin viiniä ja sitten pikkuiselle tapahtuisi jotain.Vaikka ei voisi koskaan tietää, johtuiko se alkoholista vai jostain avan muusta. Syyttäisin itseäni lopun ikääni.

Tuo oli se osuus, josta ajatukseni ovat vähän ristiriitaiset. Artikkelissa oli kuitenkin sellaistakin, mitä en ihan oikeasti voi niellä purematta: Tutkimusten mukaan joka toinen raskaus on suunnittelematon, Kahila ja Autti-Rämö sanovat. Moni nainen juokin itsensä humalaan, kun ei tiedä olevansa raskaana. Kuitenkin juuri raskauden alkuvaiheessa syntyy perusta keskushermostolle ja muille elimille, Autti-Rämö muistuttaa.

(1) Täh? Onko joka toinen raskaus muka vahinko? (Miten kukaan voi ylipäänsä tulla suunnittelmatta raskaasti, kun se ei näytä onnistuvan vuosikausien suunnittelulla eikä järeillä hoidoillakaan?) Ei voi olla. Sekstailu ilman ehkäisyä "tulee jos on tullakseen" -asenteella ei minusta voi mitenkään aiheuttaa suunnittelemattomia raskauksia.

(2) Juu, keskushermosto ja monet muut tärkeät elimet muodostuvat raskauden alkuvaiheessa ja silloin kehityshäiriöiden riski on suurimmillaan. Mutta olen ymmärtänyt, että alkoholista ei ole juurikaan vaaraa vielä hedelmöittymistä seuraavilla kahdella viikolla, jolloin äidillä ja sikiöllä ei vielä ole yhteistä verenkiertoa. Ja ne ovat juuri ne viikot, jolloin nainen ei yleensä vielä tiedä olevansa raskaana. Sen jälkeen voi jo epäillä ja testata (ja vastuullinen ihminen varmaan tekeekin niin, ennen kuin juo itsensä humalaan). Ymmärrän, että jokin deliriumiin johtava eeppinen kaatokänni voi olla riski sikiölle jo noin varhaisilla viikoilla, mutta ei kai nyt sentään muutama annos? Eräs IVF-hoidon läpikäynyt tuttavani esimerkiksi oli kysynyt lääkäriltään alkionsiirron jälkeen, pitäisikö hänen elää testipäivään asti ikään kuin olisi raskaana, siis myös alkoholia välttäen. Lääkäri oli huudahtanut kiivaasti, että ei missään tapauksessa! Parasta on kuulemma elää aivan normaalia elämää, ja mitä vähemmän ajattelee mahdollista raskautta, sen parempi.

Miten minusta nyt tuntuu siltä, että tuon artikkelin tekijällä tai haastatelluilla on mennyt puurot ja vellit sekaisin? Pelotellaan ja maalataan piruja seinille, vaikka totuus on, että aika moni suomalainenkin nainen on kallistanut lasia noilla alkuviikoilla. Syyllistetään ja säikytellään varmuuden vuoksi kaikki raskaana olleet, raskaana olevat ja raskautta toivovat, vaikka järkevämpää olisi keskittää resurssit niiden muutaman sadan tai tuhannen naisen valistamiseen ja hoitoon, joiden vauvat oikeasti alistuvat runsaalle alkoholinkäytölle sikiöaikanaan.

Ja en siis ajattele niin, että naisen pitäisi saada noudattaa raskausaikanakin vapaasti kaikkia mielihalujaan, koska on yksilönvapaus ja individualismi ja koska kenenkään ei pidä joutua tekemään uhrauksia toisen hyväksi. Raskausaikana nimenomaan pitää ja kannattaa tehdä "uhrauksia", ja kaikissa tapauksissa ne eivät varmaan tunnukaan uhrauksilta. Ihmettelen vain, onko toimittajalta tai asiantuntijoilta lähtenyt niinsanotusti mopo keulimaan. Ihmettelen myös vähän sitä, miten ne brittiläiset ja italialaiset äidit ja vauvat kuitenkin pärjäävät enimmäkseen ihan hyvin.

Sattuiko kukaan muu lukemaan eilisen Hesarin juttua? Millaisia ajatuksia se teissä herätti?

Positiivisia juttuja

Ei raskaustesti sentään, herra paratkoon! Testipäivään on vielä aikaa (sorry, en halua paljastaa tarkkaa päivää täällä). Mutta olen sata kertaa positiivisemmalla mielellä kuin viime postausta kirjoittaessani. Kävimme viikonloppuna minilomalla, joka teki tosi hyvää. Oli ihanaa päästä irti arjesta, nukkua hotellissa, syödä ravintolassa ja saada ajatukset ihan muihin asioihin kuin hoitoon. Oli myös rentouttavaa olla vähän aikaa ilman tietokonetta. Olen huomaavinani, että liiallinen googlettelu ja lapsettomuusblogien lukeminen eivät välttämättä tee minulle hyvää, niin paljon vertaistukea kuin olenkin niistä saanut. Joskus olisi kuitenkin hyvä elää myös sitä elämää, joka ei sijaitse netissä.

Ajattelin tehdä listan asioista, jotka ovat tässä tilanteessa hyvin.

• Ensimmäinen IVF-hoitomme onnistui (lopputulosta vielä tietämättäkin) paljon paremmin kuin uskalsin toivoa. Pistäminen sujui hyvin, ja kroppani kesti hormonit ilman pahempia sivuvaikutuksia ja kasvatti kivan määrän munasoluja. Punktio oli helpompi kuin olin pelännyt. Munasoluni olivat kypsiä ja kunnollisia. Mieheni ja minun sukusolut kykenivät hedelmöittämään toisensa, ja alkiot kykenivät jakautumaan. Yhden siirretyn lisäksi saimme yhdeksän alkiota pakkaseen.

• Jos raskaus ei lähde tästä kierrosta käyntiin, voidaan tehdä useita pakastetun alkion siirtoja. Mahdollista toista IVF:ää joutunemme harkitsemaan aikaisintaan ensi keväänä. Pakastetun alkion siirrot, tuttujen kesken PAS:t, ovat paljon kevyempiä hoitoja kuin IVF. Ja vaikka ne eivät ole ilmaisia, yhden PAS:n hinta on vain noin kolmannes kokonaisen IVF:n hinnasta.

•  PAS:t voitaisiin todennäköisesti tehdä minun kohdallani luonnolliseen kiertoon kuten inseminaatiotkin. En joutuisi juurikaan pistelemään piikkejä enkä ostamaan kalliita lääkkeitä.

•  Hoidossa ei tullut esille mitään konkreettista syytä, miksi emme voisi saada lapsia. Olemme nyt siis ikään kuin tuplasti selittämättömiä. Tämä voi tietysti olla toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia, mutta ei mennä nyt siihen.

• Jos raskaustesti on negatiivinen, saan lopettaa inhottavat Lugesteronit saman tien.

• Jos raskaustesti on negatiivinen, saan juoda viiniä ja syödä sushia.

• Jos raskaustesti on negatiivinen, voin taas mennä juoksulenkille. Kävin juoksemassa vielä ekan IVF-pistosviikon ajan, mutta sen jälkeen vatsa alkoi tuntua turhan tärähdysherkältä ja sittemmin olen tehnyt vain kävelylenkkejä. Olen aloittanut juoksuharrastuksen vasta lapsettomuusaikana, ja siitä onkin tullut suorastaan selviytymiskeino kaiken ahdistuksen keskellä. Mutta olen oppinut rakastamaan juoksemista myös ihan sen itsensä takia. Se nyt vain on minun lajini! 

• Raskaustesti voi olla myös positiivinen.

Epätoivo

Kaikki viime viikon toivo ja taika on karissut pois. Jostain syystä minulla on vahva aavistus, että en tee ensi viikolla(kaan) positiivista raskaustestiä. Olo on juuri sellainen kuin aina ennen kuukautisten alkua, paitsi että Lugesteron vahvistaa kaikki oireet kymmenkertaisiksi. Finnejä, rasvaiset hiukset, kipeät ja paisuneet rinnat, palelua, ärtyisä ja alakuloinen olo. Vatsa ei sentään ainakaan toistaiseksi ole kipeä. Tiedän, että kaikki tuo voi johtua lääkkeistäkin. Mutta aavistuksilleni en voi mitään.

Vallitseva sää kuvastaa hyvin mielialaani. Tänä vuonna kesä tuntui jatkuvan ikuisesti; aina syyskuun puoliväliin asti oli melkein 20:n asteen lämpötiloja. Vasta tällä viikolla ovat tulleet ensimmäiset oikeat syyspäivät: tihkusadetta, harmaata, kosteaa, painostavaa. Tänään aamupäivällä ukkonen jyrähteli uhkaavasti Helsingin yllä. Ajattelen edessä olevaa pitkää pimeää vuodenaikaa. Kuinka jaksan sen: taas kuukausi toisensa perään turhaa toivoa, tuttuja pettymyksiä, muiden vauvauutisia, pimeitä aamuja, loskaa, kelmeää loisteputkivaloa, töissäkäyntiä, sisäänpäin kääntymistä, sen näyttelemistä että kaikki on hyvin?

Tulevaa talvea tosin saattavat rytmittää erinäiset pakastetun alkion siirrot ja tukilääkitykset. Tiedän, että minun kuuluisi olla tosi iloinen tähän asti hyvin sujuneesta hoidosta ja hyvästä pakastussaaliista. Mutta juuri nyt en osaa. Pelkään, että pitkään kestänyt lapsettomuutemme johtuu jostakin häiriöstä alkionkehityksessä  tai kiinnittymisessä. En oikeastaan pelkää ensi viikon testipäivää: kyllä minä sen kestän, melkein tiedän tuloksen jo nyt. Sen sijaan pelkään niitä seuraavia kuukausia, huonoja uutisia, kerta kerralta hiipuvaa toivoa. Miksei nyt jo voisi olla meidän vuoro?

Minulla on harvoin näin synkkiä päiviä kuin nyt. Silloin ei ehkä pitäisi kirjoittaa lainkaan, ainakaan julkiseen blogiin. Toisaalta kirjoittaminen auttaa minua aina (itkeä en oikein osaa). Ehkä huomenna on jo parempi päivä. Ainakin saan muutakin ajateltavaa, koska lähdemme miehen kanssa viikonloppureissulle toiseen kaupunkiin. Kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen kaipaamme kyllä molemmat rentoutumista ja uusia maisemia.

Ei saisi luovuttaa näin aikaisin. Välillä käsi sentään vielä hakeutuu vatsan päälle lämmittämään sitä pikkuista, joka siellä voisi olla. Mutta minä en taida oikein itsekään uskoa, että voisin tulla raskaaksi. Mistä te muut saatte toivoa tai voimaa uskoa tulevaan?

Päivien piinaa

Jalat alta vienyt toissaöinen huimauskohtaus johtuikin mitä todennäköisimmin Lugesteroneista eikä Gonapeptyl-piikistä. Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja tsempanneille! Sen jälkeen minulla on ajoittain ollut lievää huimauksen tunnetta, mutta ei mitään tuohon "kaatumatautiin" verrattavaa. Ennemminkin sellaista huteraa ja vähän sumuista oloa. Sitä kyllä vähän ihmettelen, että pystyin käyttämään Lugesteronia melkein viikon ajan ilman minkäänlaista huimausta, ja sitten tuli tuo vessan lattialle tuupertuminen ihan yllättäen. Sattumaltako huimaus myös alkoi juuri niihin aikoihin, jolloin alkion olisi määrä kiinnittyä?

Muuten olo on fyysisesti ihan hyvä. Muut Lugesteronin sivuvaikutukset ovat hiukan hellittäneet. Vatsassa on välillä ollut tuntemuksia, mutta niinhän niitä aina on, jokaikisessä kierrossa. Ne voivat johtua nyt ihan mistä tahansa: käyttämistäni lääkkeistä, punktion jälkimainingeista, tuloaan tekevistä kuukautisista, toki myös raskaudesta. Mutta yritän olla tulkitsematta niitä liikaa. Testi sen sitten kertoo aikanaan.

Henkinen vointi sitten... no, ulkoisesti olen ihan rauhallinen ja tasainen, kuten yleensäkin. En ole saanut raivokohtauksia tai hellyydenpuuskia sen enempää kuin muulloinkaan, en ole itkenyt, tiuskinut tai oikutellut. Mutta sisäisesti olen hyvin levoton. Minun on vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Ajatukset palaavat jatkuvasti niihin samoihin asioihin.

Ymmärrän nyt hyvin, miksi näitä paria viikkoa alkionsiirrosta raskaustestiin kutsutaan piinapäiviksi. IVF-hoidon ensimmäinen puolikas sujui niin nopeasti, koko ajan tapahtui jotain ja homma eteni koko ajan. Vaikka pistokset olivat ikäviä, ne olivat kuitenkin jollain lailla jänniä. Jokainen pistetty piikki oli voitto, päänahka, yksi taitettu etappi ennen maalia. Lääkärikäyntejä oli tiheään, aina saattoi kysyä ja puhua asiantuntijan kanssa ja ultratutkimukset näyttivät rakkuloiden kasvavan. Jokaisessa vaiheessa oli jonkinlaista uutuudenviehätystäkin. Mutta alkionsiirron jälkeen kaikki on ollut yhtä ja samaa, pelkkää jähmeää odotusta päivästä toiseen. Mitään ei voi tehdä, millään omilla toimilla ei voi vaikuttaa lopputulokseen, kun arpa on jo heitetty. Aika kuluu madellen.

En usko, että olen ihan kauhean pettynyt, jos tästä kierrosta ei vielä tule tärppiä. Kolmen vuoden aikana on tullut niin monta pettymystä, että olen surullisen tottunut niihin. Kuukausi sinne tai tänne, ei kai siinä mitään. Mutta sitten on kova paikka, jos mikään pakkasessa odottavista yhdeksästä alkiostammekaan ei tee minua raskaaksi. Olen viime päivinä laskeskellut ja pohtinut kovasti. Keskimäärin 70 % pakastetuista alkioista selviää sulatusprosessista. Meidän tapauksessamme se tarkoittaisi kuutta tai seitsemääkin PAS-siirtoa, ennen kuin täytyisi harkita toista IVF-hoitoa. Mutta: mikä on todennäköisyys, että mikään noista pakkasalkioistakaan ei tärppäisi? Se mahdollisuus on pakko ottaa huomioon. Entä jos niissä kaikissa on jokin vika?

Meillä on sen verran pitkä yrityshistoria ilman yhtäkään todistettavasti alkanutta raskautta, että jotakin solutason häiriötä on epäilty. Nyt, kun sukusolumme ovat osoittaneet pystyvänsä ainakin laboratorio-olosuhteissa hedelmöittymään ja jakautumaan loistavasti, syyttävä sormi osoittaa kai seuraavaksi kiinnittymisvaihetta. Voiko kohdussa tai alkioissa olla jokin ongelma, joka häiritsee kiinnittymistä? Kohdun limakalvo on kaikissa tutkimuksissa näyttänyt hienolta, ja kohdun rakenne on säännöllinen. Mutta jotain muuta? Voidaanko sitä muuta avittaa, hoitaa, kiertää? Ainakin alkionkuoren avaus (assisted hatching) on yksi konsti, jota voidaan käyttää, mutta sen toimintamekanismeista ei ilmeisesti ole vielä paljoakaan tietoa. Joillakin se kuitenkin auttaa.

Tällaisia pohdiskelen vähän väliä, kotona, töissä, junassa, kävelyllä. Mutta nyt lähden suihkuun ja teen hyvää salaattia iltapalaksi. Hitaimmatkin päivät taittuvat lopulta iltaan.

Viimeinen pistos ja ikäviä oireita

Nyt tulee sekalaisia kuulumisia. Pistin eilen illalla tämän IVF-hoidon vihoviimeisen (toivottavasti!) piikin eli Gonapeptyl-ruiskeen, jonka olisi määrä tukea alkion kiinnittymistä. Se oli samantyyppinen kertakäyttöruisku kuin Orgalutran, tosin neula oli ohuempi. Pistäminen oli vähän inhottavaa niin kuin aina, mutta meni kuitenkin hyvin.

Lugesteroneja olen käyttänyt kohta viikon tunnollisesti kolme kertaa päivässä. Yritän pitää huolta siitä, että kapselien väli olisi aina noin kahdeksan tuntia (3 * 8 h = 24 h), ja viikonloppuaamuina laitoin jopa ylimääräisen herätyksen 6.30 sitä varten. Lääkkeen laittamisen jälkeen menin takaisin sänkyyn jatkamaan unia. Oikeasti ajoitusta ei kuulemma tarvitsisi tehdä noin tarkasti, mutta minä yritän nyt tehdä kaikkeni, kun hoito on tähän asti edennyt niin hienosti.

Minullahan ei ole Lugesteronista mitään aiempaa kokemusta, mutta muutaman päivän käytön jälkeen alkoi ilmetä erinäisiä tylsiä sivuvaikutuksia. Rinnat ovat todella kipeät ja omasta mielestäni vähän kasvaneet kokoakin. Vatsa on turvonnut ja pömpöttää ja – viitsiikö tätä sanoakaan – tukossa. Minulla on normaalisti tosi nopea aineenvaihdunta, mutta usein ennen kuukautisten alkua on päivä tai pari pientä ummetusta. Lugesteron sisältää progesteronia eli samaa hormonia, jota elimistö tuottaa loppukierrossa, joten bingo! (Virallisena sivuvaikutuksena mainitaan "ruoansulatushäiriöt".) Olo on siis kokonaisvaltaisen turpea. Lievää väsymystä olen myös huomaavinani, mutta se voi toki johtua jostain muustakin.

Ikävin sivuoire tuli viime yönä. Heräsin neljän maissa vessahätään, pieneen vatsakipuun ja jonkinlaiseen kuvotukseen (moni on kertonut, että Lugesteron aiheuttaa myös tihentynyttä virtsaamisen tarvetta, ja minulla on se sama). Kun nousin wc-istuimelta ylös, tuli niin voimakas huimaus, että lysähdin selälleni kylpyhuoneen lattialle! En tiedä, menikö minulta kirjaimellisesti jalat alta vai tajusinko, että ne kohta menevät jollen pääse makuuasentoon; kaikki kävi ihan silmänräpäyksessä. Vähän ehdin ottaa käsillä vastaan, mutta kivilattia tuntui matosta huolimatta aika kovalta. Makasin ehkä viisi minuuttia lattialla ja yritin hengittää rauhallisesti. Minä en ole ikinä, koskaan, missään tilanteessa elämässäni ollut lähellä pyörtymistä, joten säikähdin aika paljon. Onneksi olo koheni nopeasti, ja pääsin sitten kömpimään takaisin sänkyyn. Herätin mieheni ja pyysin häntä kantamaan kasan tyynyjä jalkojeni alle, jotta huimausta ei tulisi uudestaan. Jossain vaiheessa sain jopa unen päästä kiinni ja nukuin sikeästi herätyskellon soittoon asti. Koko aamun olo on kuitenkin ollut vielä hiukan hutera, ja päätin aamulla jäädä kotiin tekemään töitä, koska tänään ei onneksi ole kokouksia tai muuta.

Selvisin viimeöisestä säikähdyksellä, ja nyt jatkossa tiedän olla varovaisempi ja välttää ainakin äkillistä pystyyn nousemista. Ihmettelen vain, että klinikalla ei varoitettu tuollaisesta lainkaan. Gonapeptylin mukana ei tullut edes pakkausselostetta (onneksi olin kuitenkin – jälleen kerran – googlettanut sen omatoimisesti ja muistin jo yöllä, että lääkkeellä oli pitkä lista sivuvaikutuksia). Toivon kovasti, että huimaus tuli nimenomaan Gonapeptylistä eikä Lugesteronista, koska jälkimmäisessä tapauksessa se voi olla pitkäaikainen kaveri!

Onko teille muille tullut sivuvaikutuksia noista lääkkeistä? Pieniä juttujahan nuo toki ovat, ja hyvän asian puolesta kärsii melkein mitä vain. Minä vain pääsin hormonipistosten kanssa niin vähällä, etten osannut varautua siihen, että nämä piinaviikkojen "helpot" lääkkeet aiheuttaisivatkin pahempia sivuoireita. Täytyy nyt koettaa muistaa, ettei hoito pääty vielä alkionsiirtoon ja että elimistö on edelleen kovilla. Kaikkeen sitä joutuukin tässä projektissa, huoh.