Ärsyttää

Helsingin Sanomien Elämä ja terveys -sivuilla oli eilen pieni juttu raskauspahoinvoinnista. Seitsemän kysymystä, joihin oli pyydetty vastaus Oulun yliopistollisen sairaalan erikoislääkäriltä. Kiinnostava aihe ja tärkeää, että tästä kirjoitetaan, ajattelin ensin. Oma pahoinvointi on vielä tuoreessa muistissa.

Jutun alku olikin lupaava ja asiallisesti kirjoitettu. Raskauspahoinvointi on yleinen fysiologinen reaktio, joka johtuu istukkahormonin määrän kasvusta elimistössä ja jota kokee yhdeksän odottajaa kymmenestä. Ei ole tavallisesti vaarallista sen paremmin äidille kuin vauvallekaan eikä ennusta vaikeaa synnytystä. Mutta sitten:


7) Onko kyse siitä, ettei nainen ole valmis äidiksi?  
Pahoinvointi ei välttämättä liity siihen, mutta se voi osin olla alitajuinen reaktio tilanteeseen. Pahoinvointi on usein sidoksissa mielialan ongelmiin.
Esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset äidit kärsivät usein ja voimakkaistakin oireista. Heillä voi olla turvattomuuden tunteita. Hehän ovat erossa suvusta, vieraassa maassa ja vieraan kielen keskellä.


Siis mitä helvettiä (pardon my French)?!! Ensin kerrotaan  raskauspahoinvoinnin olevan normaali ja melko harmiton fysiologinen reaktio, sitten annetaan ymmärtää, että se "ei välttämättä liity" siihen, että nainen ei olisi valmis äidiksi. Mutta että useimmiten siis liittyy? Että suuri osa niistä 90 %.stä odottajia kärsisi mielialan ongelmista ja/tai ei olisi valmis äidiksi? Okei...

Emme tietysti voi tietää, mitä juttuun haastateltu lääkäri on oikeasti sanonut ja miten paljon toimittaja on muokannut tai lyhentänyt haastattelua. Mutta niin asiantuntijoiden kuin asiantuntijoiden sanoja referoivien toimittajien pitäisikin olla erityisen tarkkoja siitä, miten asiantuntijan sanat esitetään mediassa. Koska niillä on ihan erilainen painoarvo kuin kadunnaisten haastatteluilla, joissa vaikka Silmu Silmunen, 35 v., kertoo omasta pahoinvoinnistaan. Asiantuntijoiden pitäisi esiintyä ja heidät tulisi esittää mediassa mahdollisimman puolueettomina. Heidän pitäisi kumota tai kyseenalaistaa paikkansapitämättömiä vanhan kansan käsityksiä, ei pönkittää niitä. Vaikka pahoinvoinnilla ja "mielialan ongelmilla" onkin todellisuudessa pieni yhteys, se ei selitä pahoinvointia suurimmalla osalla niistä odottajista, jotka joutuvat halaamaan vessanpönttöä tai pitämään nenästä kiinni kävellessään pizzerian ohi. Vastauksen alku olisi voinut kuulua jotenkin näin:

Pahoinvointi ei tavallisesti liity siihen, mutta se voi joskus harvoin olla osin alitajuinen reaktio tilanteeseen. Pahoinvointi on lähinnä yksittäistapauksissa sidoksissa mielialan ongelmiin.

Sivumennen sanoen en myöskään oikein pidä siitä sävystä, jolla maahanmuuttajataustaisia äitejä tuossa jutussa käsitellään (vaikka olen aikaisemminkin kuullut maahanmuuttajuuden ja raskauspahoinvoinnin yhteydestä ja siinä on varmasti jotain perää). Eikö syyttävä sormi saisi osoittaa ennemminkin kohti tätä "vieraan maan" yhteiskuntaa, joka ei ole onnistunut kotouttamaan ja integroimaan mamuäitejä joukkoonsa ja opettamaan heille riittävää kielitaitoa?

Suututtaa niin, että ryhdyn kohta tosissani tekemään tekstianalyysia niistä tavoista, joilla äitiyttä (ja maahanmuuttajuutta) käsitellään valtamediassa.

Jos minulle olisi pahimman pahoinvoinnin keskellä, vuosien lapsettomuuden ja raskaiden hoitojen jälkeen tultu puhumaan "mielialan ongelmista" ja siitä, etten vain ole "valmis äidiksi", olisin varmaankin lyönyt. Ja luojalle kiitos, että tuo lääkäri toimii Oulussa eli mahdollimman kaukana meikäläisestä.

Ystävänpäivänä

Haluan toivottaa hyvää ystävänpäivää kaikille teille, jotka olette seuranneet ja kommentoineet blogiani! Olette minulle tärkeitä.

Neuvolapalveluista ja elämän muuttumisesta

Tällä viikolla oli taas neuvolakäynti, järjestyksessään kolmas. Kaikki eivät varmaan koe näin, mutta minusta on aina kivaa mennä neuvolaan, ja oikein odotan käyntejä etukäteen. Tuntuu mukavalta, kun joku asiantuntija seuraa raskauden kulkua ja toteaa, että omat mittani ja arvoni ovat normaalit. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että tässä ollaan raskaana, eikä sekään ole itsestäänselvyys, että kotimaassa on näinkin hyvin toimiva julkinen terveydenhuolto.

Ohjelmassa oli ensin perusjuttuja: pissatesti (puhdas), verenpaine (hyvä), paino ja hemoglobiini. Painoa oli nyt kertynyt 3 kg neljässä viikossa, mutta kuitenkin yhteensä vasta viitisen kiloa koko raskauden aikana. Terveydenhoitaja sanoi olevan ihan normaalia, että painonnousu on välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Vatsaa ei mitattu, mutta hän totesi sen olevan silmin nähden kasvanut viime kerrasta. Hoikilla naisilla on kuulemma lähes aina niin, että maha todellakin pullahtaa näkyvästi esiin muusta vartalosta.

Hemoglobiiniarvoni oli edelleen 122, mistä olen tosi iloinen. Äidinpuoleisessa suvussa lähes kaikilla naisilla on huono hemoglobiini, ja minullakin se oli lapsena alhainen. Teini-iästä alkaen se on kuitenkin ollut ihan hyvä, ja olen joskus luovuttanut vertakin. En syö punaista lihaa, mutta varsinkin nyt raskausaikana olen yrittänyt kiinnittää raudansaantiin muutoin erityistä huomiota: syön lähes pelkästään ruisleipää ja lounaalla valitsen mielelläni sellaisen ruoan, jossa on pinaattia. Ei huvittaisi joutua käyttämään mitään rautalisää, koska ne aiheuttavat kuulemma usein ummetusta... Onneksi nyt ei ole mitään akuuttia pelkoa asiasta!

Sitten kuunneltiin taas vauvan sydänääniä, ja hoitaja tunnusteli kohdun kasvua vatsanpeitteiden läpi. Vauvalla oli taaskin hurja syke, neuvolakorttiin kirjattiin +150. Sopii hyvin saamaamme tyttöennusteeseen. Terkkaria nauratti, kun vauvan syke meni aluksi oikeaa kiitolaukkaa mutta rauhoittui sitten vähän, ihan kuin pikkuinen olisi ymmärtänyt, että ei tämä tutkiminen niin vaarallista olekaan. Kohtu on kuulemma kasvanut hyvin, korkein kohta on jo kymmenisen senttiä navan yläpuolella. Ei ihme että mahaa välillä oikein kiristää, kun kudokset venyvät.

Tällä kerralla sain myös raskaustodistuksen Kelaa varten, aika juhlavaa! Lisäksi oli tarkoitus käydä läpi niin sanottua perheen voimavarakyselyä, ja mieskin oli tullut sitä varten mukaan. Olimme täyttäneet lomakkeen ihan huolellisesti, mutta naureskelimme kyllä monessa kohdassa. Kaikki väittämät tuntuivat niin itsestään selviltä ja luonnollisilta, kun lapsi on näin pitkään odotettu ja toivottu. Joo, meillä on riittävät taidot kotitöiden suorittamiseen (esim. ruoanlaitto, pyykinpesu). Juu, ymmärrämme että lapsen syntymä voi muuttaa parisuhdettamme. En pelkää sitä, että lapsen syntymä muuttaa elämää: sitä vartenhan tässä on lasta toivottu ja suunniteltu, jotta elämä muuttuisi uudenlaiseksi! Dinkkuelämää on meidän osalta nähty jo ihan tarpeeksi. Onneksi terveydenhoitaja oli samoilla linjoilla eikä yrittänyt väkisin keskustella meidän voimavaroista. Yhteensä koko lomakkeeseen käytettiin aikaa korkeintaan viisi minuuttia. Miehelle tämän käynnin suurin anti taisikin olla siinä, että hän kuuli ensimmäistä kertaa lapsensa sydänäänet. Ymmärrän, että vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä on tärkeää pohtia, mutta nuo lomakkeet taitavat toimia ennen muuta seulana tai henkilökunnan työkaluna: näkevät, minkä perheiden kohdalla on tarvetta keskustella asioista enemmän tai tarjota lisätukea.

Seuraava käynti on kuukauden päästä, ja silloin onkin vuorossa lääkärineuvola. En olekaan tavannut ketään lääkäriä sen jälkeen, kun olimme lapsettomuusklinikan varhaisultrassa lokakuun puolivälissä. Ei ole kyllä ollut oikein tarvettakaan; tämä on ollut monella tapaa helppo raskaus. Toivottavasti jatkuisikin sellaisena.

Seesteinen keskiraskaus

Rv 22+5 tänään. Olen voinut tosi hyvin viimeisen reilun kuukauden ajan, toisin sanoen siitä lähtien kun pahoinvointi loppui. Ei selkäkipuja, ei liitoskipuja, ei närästystä, ei turvotusta, ei verenvuotoja. Ainoat raskausvaivat tällä hetkellä ovat ajoittainen väsymys – herään joka yö kerran käymään vessassa, ja sen jälkeen on vaikea saada unen päästä uudelleen kiinni – sekä nenän tukkoisuus. Jälkimmäistä on helpottanut turvallinen ja kivantuoksuinen öljy-mentoli-suihke. Lisäksi viime päivinä on ollut pieniä rytmihäiriöitä, mutta niitä minulla on ajoittain muutenkin ja ne ovat ilmeisesti aika tavallisia raskauden aikana. Olen tosi kiitollinen näin helposta raskauden vaiheesta ja samalla tiedostan koko ajan, että vaivoja saattaa ilmetä minä päivänä hyvänsä. Toisaalta olen vähän sitä mieltä, että olen jo kärsinyt oman osani raskausvaivoista kovan ja pitkään kestäneen pahoinvoinnin muodossa. Viimeisen kerran (tai ainakin toistaiseksi viimeisen) oksensin rv 18+0 suoraan kadunvarteen, huoh...

Vatsa alkoi näkyä vaatteiden altakin siinä joulun maissa, ja tammikuun aikana se on kasvanut kohisten. Nyt se on jo varsin pallomainen. Ilmeisesti se ei ihan valtavan suuri kuitenkaan vielä ole, koska juuri pari päivää sitten kerroin raskaudesta yhdelle työkaverille ja hän ei ollut ainakaan omien sanojensa mukaan huomannut mitään. Ensi viikolla on taas neuvolakäynti, ja silloin vatsan kasvua pitäisi jo mitattaman. Painoa on tullut kotivaa'an mukaan noin 5 kiloa verrattuna aikaan ennen raskautta; aika kohtuullista kai.

Vauva on tällä viikolla alkanut liikkua aktiivisemmin myös päiväsaikaan. Tai sitten liikkeet ovat vain voimistuneet niin, että ne on helpompi tuntea. Rakenneultran mukaan minulla on istukka kohdun etuseinämässä, ja vatsassa on toden totta kohta, jossa liikkeitä ei juurikaan tunnu.

Ostin eilen ihka ensimmäiset vauvanvaatteet tulevalle lapsellemme. Lindexin Newborn-mallistossa oli niin suloisia, vaaleita, neutraaleja pukineita. Söpöjä ne ovat kyllä muissakin liikkeissä. Kiikuttaessani ostoksia kassalle tuli taas se hämmentävä tunne, joka on tullut ekalla kerralla neuvolassa, Kätilöopistolla, äitiysvaatteita ostaessa, alkoholitonta kuohuviiniä pyytäessä jne.: olenko minä ihan oikeasti tässä ostamassa vaatteita meidän vauvalle? Jokainen rajapyykki, jokainen ekakerta tekee vauvan odotuksesta vähän konkreettisempaa. Kotona en malttanut laittaa pikku vaatteita kaappiin (tai pyykkikoriinhan ne oikeastaan ihan ensiksi menevät) vaan jätin ne näkyville yhden tuolin selkämykselle. Siinä niitä on helppo silitellä aina ohi kulkiessaan. Tuntuu jo vähän siltä, kuin niihin olisi tarttunut pieni palanen sitä persoonaa, jonka päälle ne sitten kesällä puetaan.

Elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri nyt. Totta kai odotan jo alkukesää ja vauvan syntymää, mutta en mitenkään malttamattomana. Nautin joka hetkestä ja jokaisesta uudesta kokemuksesta jo ennen sitä. Elämä on jotenkin helppoa ja kevyttä, niin erilaista kuin vielä vajaa vuosi sitten. Ei ole kiire minnekään. Ei ole tietoakaan siitä painavasta, ahdistavasta epätietoisuudesta, joka leimasi kaikkea monen vuoden ajan. Tässä ja nyt on hyvä olla.

Enteitä

Jouduimme yrittämään lapsen saamista niin monta vuotta, että olin oikeastaan jo menettänyt toivoni ja alkanut hyväksyä sen mahdollisuuden, että meistä ei koskaan tulisi kenenkään vanhempia. Kuten jotkut lukijat ehkä muistavat, en suhtautunut ensimmäiseen IVF-hoitoommekaan kovin toiveikkaasti. Ajattelin lähinnä, että kokeillaan nyt kaikki vaihtoehdot, niin ei sitten jälkeenpäin kaduta, että ei yritetty tarpeeksi. Hoidon aikana oli kuitenkin yksi päivä, joka oli hyvin toiveikas ja satumainen, ja se oli alkionsiirtopäivä syyskuun alkupuolella. Kirjoitin silloin blogiin, että mieleni oli vähän herkistynyt ja tunnelma jotenkin taianomainen. Mutta en ole kertonut teille ihan kaikkea, mitä tuona päivänä tapahtui.

Ennen klinikalle menoa istuin eräässä Helsingin keskustan kahvilassa juomassa kivennäisvettä; tuntia ennen alkionsiirtoa piti juoda litra nestettä. Katselin ulos Aleksanterinkadulle. Oli todella lämmin ja aurinkoinen alkusyksyn päivä, ihmiset vielä miltei kesävaatteissa. Kadulla käveli viimeisillään raskaana oleva nainen, jonka vatsaa keveä vaatetus korosti. Ihan ensin se vähän ärsyttikin: tuokin tuossa raskaana ja noin onnellinen, olenkohan minä koskaan? Hetken päästä kahvilan ohi kulki toinen hyvin näkyvästi raskaana oleva. Ja sitten vielä kolmas. Ajattelin, että kolme on hyvä luku, ja lopetin laskemisen.

Käänsin katseeni kahvilan sisätiloihin. Hetken päästä sinne tuli seurue, jossa oli mukana ehkä kaksivuotias pieni tyttö. Hyvin suloinen, jäntevä, tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, juuri sellainen, kuin meidän geeneistä voisi ajatella syntyvän. Itse asiassa aika samannäköinen kuin olen itse ollut lapsuudenkuvissani. Hänellä oli värikkäät retrotyyliset vaatteet, juuri sellaiset, joihin voisin kuvitella oman lapseni pukevani. Ajattelin, että tämä on nyt hyvä merkki. Join kivennäisveteni loppuun ja lähdin kohta kävelemään auringonpaisteessa kohti klinikkaa.

Minä en ole mitenkään taikauskoinen enkä usko sen pikkutytön tulleen kertomaan, että meille saapuu vielä joskus oma tyttö. Enteitä näkee missä vain jos haluaa nähdä, niitä voi aina tulkita parhain päin jos niin haluaa. Jos raskaus ja vauvat ovat ajatuksissa, odottavia äitejä näkyy tunnetusti kaikkialla. Sinä päivänä halusin poimia tuollaiset enteet kaikesta siitä ihmisvilinästä, jota kaupungilla näin, ja halusin tulkita ne toiveikkaasti. Ja asiat sattuivat menemään juuri niin kuin olin toivonut.

Rakenneultra

Kävimme tällä viikolla rakenneultrassa. Taas matkattiin asiakkaan roolissa Kätilöopistolle, tällä kertaa talvisessa aamuhämärässä ja kipakassa pakkasessa. Nyt oli jo paljon helpompi uskoa olevansa siellä ihan oikeasta syystä, kun mahakin on silmin nähtävissä ja äitiyshousut jalassa. Odotushuoneessa uskallettiin jo vähän vitsaillakin.

Kätilö oli eri kuin viime kerralla, ystävällinen ja varsin asiallinen. Hän näytti meille ensin vauvan sivukuvaa ja totesi tämän vilkuttavan katselijoille pienillä sormillaan. Sitten hän siirtyi mittailemaan erilaisia asioita muista kuvakulmista, muun muassa pään läpimittaa. Oudommat kuvakulmat eivät avautuneet tällaisille maallikoille hirveän hyvin, mutta tärkeintä oli kuulla, että kaikki rakenteet olivat normaalit ja mitat vastasivat kehityksen ajankohtaa. Saimme muistoksi pari hienoa profiilikuvaa, joissa näkyy vauvan pää ja pieni nyrkki. Edelleen hän näyttää sivukuvassa enemmän isältään.

Ja niin, sitten kysyttiin, haluammeko tarkastella sukupuolta. Halusimme. Kätilö sai zoomattua suoraan vauvan jalkoväliin ja totesi, että kyllä tämä kovasti näyttää tytöltä. Niin se näytti omiinkin silmiini. Pieneltä tytöltä. Meille tulee mitä todennäköisimmin tyttö. Ei prinsessaa, ei neitiä, ei kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen puettua olentoa, vaan pikkuinen tytöntyllerö.

En tiedä, onko sukupuolella lopulta paljonkaan merkitystä. Pieni poika olisi ihan varmasti aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta minusta on jotenkin aivan ekstraihanaa tietää odottavansa tyttöä. Ihan lähipiirissäni ei ole koskaan ollut poikia, joten pikkupojat ovat minulle hiukan vieraampia otuksia. Tytön kanssa on ehkä helpompi jakaa sellaisia juttuja, joista olen itse nauttinut lapsena. Jos hän myöhemmin osoittautuukin pojaksi, ei se mitään haittaa tietenkään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin vahvasti, että hän on tyttö.

Puolivälissä ja neuvolassa

Rv  20+0, eli raskauden puoliväli! Tuntuu välillä vieläkin aika uskomattomalta, että ollaan näin pitkällä ja että kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Maha näkyy jo selvästi, se on kauniin pyöristynyt. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä kysynyt tai kommentoinut asiaa suoraan. Ja ne uudet tuntemukset, joita viimeksi kuvailin, ovat tosiaan vauvan liikkeitä. Ihanaa. Ne ovat sellaisia pieniä pulpahduksia tai muljahduksia, täysin kivuttomia, täysin erilaisia kuin ruoansulatuksen aiheuttamat. Kerran tuntui, kuin vauva olisi koputtanut kolme kertaa kevyesti samaan kohtaan (toivottavasti se ei halua vielä tulla ulos! :) ). Pari kertaa olen tuntenut liikkeen jopa mahan ulkopuolelle, kun olen maannut käsi paljaan vatsan päällä.

Viime viikolla oli toinen neuvolakäynti. Ensimmäisestä, lokakuun puolivälissä olleesta, en väsymykseltäni koskaan saanut kirjoitettua tänne. Olen ymmärtänyt, että muualla maassa noita käyntejä on tiheämmin kuin täällä Helsingissä. Meillä on kuitenkin neuvola omassa kaupunginosassa, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Ekalla kerralla oli tosi jännittävää mennä sinne. Jälleen kerran oli vaikea uskoa, että me olimme ihan oikeasti siinä roolissa, tulevan vauvan vanhempina. Muistan vielä hyvin, kun itse kävin pienenä äitini kanssa neuvolassa, 80-luvun alkupuolella! Lapsuuden neuvolani oli 50-lukulaisessa rapatussa kivitalossa, ja siellä oli avarat, valoisat huoneet ja yksinkertainen sisustus. Pelkäsin hurjasti rokotuksia ja verikokeita. Neuvolantäti oli vanhemmanpuoleinen terveydenhoitaja, jonka äänikin oli mielestäni ohut ja pistävä kuin neula.

2010-luvun neuvola taas on uudessa terveyskeskuksessa, jonka rakennus- ja sisustusmateriaaleissa on käytetty helposti puhtaana pidettäviä värejä ja pintoja. Seinät ovat täynnä ilmoitustauluja, julisteita ja erilaisia esitteitä. Terveydenhoitajalla on muun muassa kansio, jonka selässä lukee Tulkkitilaukset; sen verran paljon maahanmuuttajataustaisia asiakkaita siellä käy. Pienestä visuaalisesta sekavuudesta huolimatta tunnelma on mukava ja rauhallinen. Oma neuvolantätimme on keski-ikäinen ja helposti lähestyttävän oloinen, ei mikään päällepäsmäri tai tuputtaja.

Ensimmäisellä kerralla menin neuvolaan mieheni kanssa yhdessä, koska näin toivottiin, tällä toisella käynnillä olin yksin. Tämä käynti oli myös ensimmäistä lyhyempi, vain puoli tuntia. Terveydenhoitaja kyseli vointiani ja teki perustutkimukset. Todettiin, että paino oli noussut 2 kg ja verenpaine sekä hemoglobiini olivat hyvät. Sitten hän tunnusteli vatsaani – seuraavalla kerralla sitä aletaan kuulemma mittaillakin – ja sanoi kohdun kasvavan hyvin ja kohdunpohjan olevan nyt navan korkeudella. Lopuksi kuunneltiin vauvan sydänääniä. Hoitaja sai hakea niitä aika pitkään jollakin ultra-anturin tapaisella laitteella, mutta lopulta ne löytyivät jostain hyvin alhaalta melkein nivusista. Syke oli aika kiihkeä, vaihteli 140:n ja 150:n välillä (neuvolakorttiin kirjattiin +145). Sikiöiden syke on kuulemma tuplasti aikuisen sykettä korkeampi, yleensä välillä 120–160. Hoitaja arveli, että vauva oli käpertynyt kippuralle nukkumaan, ja kertoi, että hereillä olevien syke on yleensä vielä korkeampi. Olen kuullut mielenkiintoisen teorian sykkeen ja vauvan sukupuolen yhteydestä, mutta parempi olla uskomatta tuollaisiin liikaa. ;) Tärkeintä, että syke kuului ja kaikki oli muutenkin hyvin. Mieltäni rauhoittaa aina, kun joku terveydenhuollon asiantuntija tutkii ja toteaa kaiken olevan normaalisti.

Rakenneultraan on enää pieni hetki. Yritän pitää mielessä, että sieltäkin voi vielä tulla huonoja uutisia; senhän varalta ultraäänitutkimuksia tehdään. Olo on kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, kun vauva kerran liikkuu aktiivisesti antaen päivittäin pieniä merkkejä itsestään ja kun kaikki muukin on mennyt niin hienosti. Jospa meidän vaikeudet olisivat nyt vihdoin takanapäin? Muutenkin viime viikot ovat olleet seesteistä aikaa. Pientä pesänrakennusviettiä ja itseen, kotiin, perheeseen käpertymistä on ollut havaittavissa. Oikein nauratti, kun tajusin, että viime viikolla suurin huolenaiheeni oli Englannista tilattujen äitiysvaatteiden katoaminen postissa! First world problems... Lopulta vaatteetkin saapuivat onnellisesti lähipostiin.

Monella tapaa lapsettomuushistoria kuitenkin tuntuu edelleen, ja saa tuntuakin. En ole esimerkiksi vieläkään uskaltanut ostaa ensimmäistäkään vauvanvaatetta enkä tehdä muitakaan hankintoja (paitsi noita äitiysvaatteita, mutta niitä ilman en enää pärjäisi). Ehkä rakenneultran jälkeen sitten? Töissä olin vaivautunut ja liikuttunut, kun tehtiin suunnitelmia alkaneelle vuodelle ja eräs työkaveri oli sitä mieltä, että yhteistyökumppaneille olisi nyt hyvä tiedottaa vuoden poissaolostani. Ymmärrän, että se on asiallista tässä vaiheessa, koska poissaoloni vaikuttaa vähän muihinkin ihmisiin. Silti en olisi halunnut kertoa puolitutuille ihan vielä. Lopulta sain kirjoitettua sähköpostia. Kukaan vastaanottajista ei edes kommentoinut mitenkään. Ovat kai tottuneet siihen, että vauvoja syntyy ja naiset ovat välillä pois työelämästä. En tiedä, totunko itse ikinä. En halua ajatella tätä itsestäänselvyytenä, koska sitä se ei ole.