Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
Voi Silmu! Voi vauva, joka on jo niin iso! Hassua, että meidän pikkuinen painaa vielä noin kilon vähemmän. Miltähän mahtaa tuntuasitten, kun tämäkin on jäniksen kokoinen kohta? :) Nytkin se möyrinnät tuntuvat välillä jo aika jänniltä.
VastaaPoistaMeillä on tuo sama vaaleansininen pussukka. Siellä on tällä hetkellä säilössä kaikki lapsettomuushoitojen ja lääkkeiden kuitit ja muut paperit. Saa nähdä tuleeko se koskaan muuhun käyttöön.
Ajattelitko, että esimerkiksi Facebookissa kirjoittaisit jotain lapsettomuudesta? Mun on välillä tehnyt mieli tulla lopullisesti "kaapista ulos", mutta toistaiseksi olen jättänyt asian siihen, että lähipiiri tietää. Ja se riittää. Aika helposti kyllä kerron asiasta jollekin vähemmän tutullekin jos keskustelu menee siihen suuntaan, että tekee mieli kertoa. Ei se ole mikään salaisuus.
Hain muuten kirjastosta sen Hyvä syntymä-kirjan pari päivää sitten. Tänään varmaan aloitan lukemisen. Kiitos vielä vinkistä!
Olet kyllä paljon mielessä nyt, kun h-hetki voi koittaa milloin vaan. Kaikkea hyvää, olet vahva nainen ja selviät synnytyksestäkin hienosti. Pian teillä on vauva. <3
Kiitos tsempistä, Helmi! Merkitsee minulle paljon. <3
PoistaHmmm. Eihän kilon painonlisäys tietysti muuten tuntuisi aikuisella naisella juuri missään, mutta kun se kohdistuu tuohon vatsassa kantamaani poikaseen, jolla on kuitenkin oma tahto ja tukiranka, niin kyllä sen kieltämättä huomaa. Pitää oikein miettiä! Ainakin se, että vatsa/kohtu tuntuu nyt selvästi painavammalta kuin vielä äitiysloman alussa ja olo on kankea, kumartuminen ja nouseminen tukalaa jne. Ja vauvan liikkeet ovat tosiaan voimakkaampia.
En ole ehkä valmis julkistamaan lapsettomuusasiaa Facebookissa, siellä kun on kavereina jos jonkinlaista tallustajaa ja meininki on helposti aika pintapuolista ja väärinymmärrysten vaara on joskus suuri. Korkeintaan jotain asiaan liittyviä linkkejä saattaisin joskus jakaa. Mutta ajattelen, että nyt kun vauvasta tulee puhuttua kaikkien kanssa, niin siinä olisi luonteva paikka kertoa, että ei niitä niin vain kaikille synny, toisin kuin monet luulevat. Kertoisin mieluiten henkilökohtaisesti ja sillä tavalla, että toisen olisi pakko kuunnella ja hän voisi kysellä lisää jne. Ja just niin kuin Feeniks tuolla alempana sanoo, asia voi tulla uudelleen ajankohtaiseksi sitten, jos on yhden lapsen saanut ja tuttavat alkavat kyselemään sisaruksista. Sitten voisi kertoa, että meidän pikkukakkoset ovat syväjäässä klinikan pakastimessa eikä ole ollenkaan sanottu, että niistä koskaan mitään tulee, valitettavasti. En siis kuitenkaan halua shokeerata ihmisiä vaan nimenomaan levittää tietoa objektiivisesti ja rauhallisesti.
Kiva että sait kirjan käsiisi! Jos ehdit, niin kerro joskus mitä tykkäsit. Ajattelin itsekin palata siihen uudestaan ihan lähipäivinä, jos vain vielä kerkeän. ;) Ihanaa kesäkuuta Helmille!
Huh miten pitkällä täällä ollaan, tuntuu kuin ihan hetki sitten plussan sait. Itse olen ajatellut niin että, jos joskus raskaaksi tulemme ja lapsen saamme niin tulen kaapista ulos lopullisesti, iha senkin takia ettei ihmiset ala vihjailemaan sisarustenteosta jne. Toisaalta jos tää meidän tie adoptioon vie, niin tuskin silloin kellekään jää epäselväksi mikä on tilanne.
VastaaPoistaJoo, aika on kyllä mennyt nopeasti sen plussatestin jälkeen. Minä luulen, että multa saattaa kans päästä pari valittua sanaa, jos ihmiset alkavat kovin pian vihjailemaan pikkusisaruksista. Kun ei se ole itsestäänselvää, että niitä joka perheeseen tulee... Adoptio on tosiaan sellainen juttu, että se paljastaa tilanteen aika selvästi. Eräs ystäväni odottaa parhaillaan kaksosia, ja häneltäkin on kuulemma monet kyselleet tosi suoraan, että onko ne saaneet alkunsa luomuna vai hoidoilla. Okei... Mun mielestä on vähän eri asia, haluaako itse kertoa noin henkilökohtaista juttua vai joutuuko vastaamaan intiimeihin kysymyksiin.
PoistaVoimia ja kaikkea hyvää sulle, Feeniks! Käyn usein lueskelemassa blogiasi, vaikka harvoin tulee jätettyä kommenttia.
Kiva, että päivittelit kuulumisia, olet kovasti ollut mielessä. Edelleen odotellaan siis. Kärsivällisyyttä ja jaksamista!
VastaaPoistaKiitos; kiva kuulla, että on ajateltu! Miten teillä menee? Teidän vauva on jo vähän yli kuukauden ikäinen, eikö niin?
PoistaKiitos, meillä menee oikein mukavasti. :) Reilun kuukauden ikäinen tuo paketti tosiaan on. Yöt sujuvat vaihtelevasti, välillä paremmin ja välillä huonommin ja mitään rytmiä ei ole, mutta täytyy myöntää, että helpompaa on ollut kuin mitä odotin.
PoistaVarmaan kirjoittelen vielä jonkun postauksen meidän kuulumisista tarkemmin kunhan saan aikaiseksi.
Hauska kuulla, että pärjäätte hyvin ja kaikesta päätellen nautit uudesta elämästä! Olis kiva lukea lisää jossain vaiheessa, jos vielä päivität blogia.
Poista