Ajatuksia lähenevästä synnytyksestä

Hei kaikki! Olen pyöritellyt tätä postausta mielessäni jo monta viikkoa, mutta ehkäpä se on parasta kirjoittaa nyt tässä vaiheessa valmiiksi, kun laskettuun aikaan on enää alle kaksi viikkoa. Vielä äitiysloman alkaessa synnytys tuntui melko kaukaiselta, mutta nyt olen ruvennut sisäistämään, että se voi oikeasti alkaa milloin vain. Mitään selviä merkkejä siitä ei ole vielä ilmennyt; neuvolan tätien mukaan vauvan pää on nyt kuitenkin kiinnittynyt syvälle lantioon, mikä on hyvä juttu. Supistukset ovat pysyneet ennakoivina eli käytännösssä kivuttomina. Viime yönä heräsin ensimmäistä kertaa pariin vähän kipeämpään supistukseen ja ehdin ihan hetken jo miettiä, että nytkö se lähtö tulee. Ei tullut – kävin vessassa ja nukahdin kohta uudelleen.

Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!

Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?

Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.

Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.

Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!

Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!