Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
lauantai 31. toukokuuta 2014
tiistai 27. toukokuuta 2014
Helteestä, keväästä ja h-hetkestä
Kaikki joskus raskauden kokeneet ja lapsia saaneet tuttuni ovat kertoneet, että raskaana oleminen on pahinta helteisellä säällä. Täytyy myöntää, että väitteessä on ehkä jotain perää. Itse selvisin silti melko helpolla tästä reilun viikon hellejaksosta, joka hellitteli Etelä-Suomea toukokuussa 2014. Kieltämättä yleinen oleminen oli raskaampaa kuin viileällä säällä ja levätä piti enemmän, mutta jaksoin kuitenkin kävellä kilometrikaupalla joka päivä, käydä kaupungilla ja Ikeassa, touhuta kotona, leipoa raparperipiirakkaa, silittää vauvanvaatteita... Pari viimeistä yötä ovat tosin olleet kamalan hikisiä ja levottomia, kun lämpötila täällä sisällä ei ole enää juuri laskenut yöksikään siitä + 28 asteesta. Tänään sää onkin sitten kääntynyt huomattavasti viileämmäksi ja sateiseksi.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
torstai 22. toukokuuta 2014
Ajatuksia lähenevästä synnytyksestä
Hei kaikki! Olen pyöritellyt tätä postausta mielessäni jo monta viikkoa, mutta ehkäpä se on parasta kirjoittaa nyt tässä vaiheessa valmiiksi, kun laskettuun aikaan on enää alle kaksi viikkoa. Vielä äitiysloman alkaessa synnytys tuntui melko kaukaiselta, mutta nyt olen ruvennut sisäistämään, että se voi oikeasti alkaa milloin vain. Mitään selviä merkkejä siitä ei ole vielä ilmennyt; neuvolan tätien mukaan vauvan pää on nyt kuitenkin kiinnittynyt syvälle lantioon, mikä on hyvä juttu. Supistukset ovat pysyneet ennakoivina eli käytännösssä kivuttomina. Viime yönä heräsin ensimmäistä kertaa pariin vähän kipeämpään supistukseen ja ehdin ihan hetken jo miettiä, että nytkö se lähtö tulee. Ei tullut – kävin vessassa ja nukahdin kohta uudelleen.
Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!
Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?
Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.
Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.
Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!
Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!
Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!
Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?
Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.
Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.
Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!
Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!
tiistai 13. toukokuuta 2014
Lääkärissä, osa 2
Kävin viime viikolla neuvolalääkärin vastaanotolla toisen kerran raskauden aikana. Rutiinikäynti, joka tehdään noin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa. Vastaanotto alkoi yllätyksekseni ultratutkimuksella, jossa varmistettiin vauvan olevan oikeassa asennossa. Olin kuvitellut, että neuvolassa ei ultrata lainkaan, koska lääkärinkään huoneessa ei ole ollut ultralaitetta. Ei siellä ollut nytkään, mutta menimme käymään toisessa huoneessa, jossa lääkäri suoritti tämän osan tutkimuksesta. Pääsin siis näkemään vilauksen vauvastamme ensimmäistä kertaa sitten tammikuisen rakenneultran! Kovin paljoa ei kylläkään näkynyt, koska tutkimus oli hetkessä ohi ja vauva on nyt sen verran suuri, että kuvaan mahtui kerrallaan vain pieni osa hänestä. Laitteetkaan eivät ehkä olleet yhtä hyvät kuin Kätilöopistolla? Joka tapauksessa pikkuinen lepäili mahassa pää alaspäin niin kuin pitääkin. Lääkärin mukaan pää oli jo matkalla lantion sisään mutta liikkui kuitenkin vielä vähän. Olen siis tulkinnut oikein ne vihlovat tuntemukset lantion luissa ja rustoissa: siellä se kaivautuu alaspäin.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
lauantai 10. toukokuuta 2014
Odotusslämäri
Olen aina tykännyt täyttää ystäväkirjoja ja muita kyselyjä. Helmi haastoi minut tällaiseen, kun itse vähän vihjasin. Alun perin slämärin on laatinut Hysteerinen Hyeena.
Oma ikäsi
Yli 30, alle 40.
Monesko lapsi
Ensimmäinen.
Missä kuussa on laskettu aikasi
Olen ylivarovainen enkä paljasta tätäkään, vaikka kai se on täältä jostain luettavissa. Touko–kesäkuun vaihteessa.
Raskausviikko
36 viikkoa ja rapiat täynnä.
Viikon parhaat hetket
Ihan kaikki hetket, paitsi yöt. Äitiyslomalla olo on ihanaa.
Onnellinen vai ailahteleva
Tasaisen onnellinen ja seesteinen, nykyään jopa luottavainen.
Koska kerroit perheellesi ja ystäville
Perheelle kerrottiin isänpäivänä, kun 11 raskausviikkoa alkoi olla täynnä. Ystäville olen kertonut myöhemmin, pikkuhiljaa.
Alkuraskauden oireesi
Väsymys ja hirvittävä pahoinvointi. Ei mitään pelkkää kuvotusta vaan ihan päivittäistä oksentelua. Ja kesti pitkään; "alkuraskaus" kuulostaa tässä yhteydessä vitsiltä. Olen niin iloinen, että se vaihe on ohi!
Nykyiset oireesi
Jotain pientä. Nenä on kestotukossa, se on vähän inhottavaa etenkin yöllä (mieskin valitti juuri, että hänen on vaikea nukkua kun minä tuhisen ja rohisen niin pahasti). Yleisesti vähän kankea olo, lasketaanko se oireeksi? Pystyn kuitenkin vieläkin esimerkiksi kävelemään ihan hyvin kilometrikaupalla ja vetämään joka päivä Converset tai lenkkarit jalkaan. Pitää vissiin olla kiitollinen, että se onnistuu vielä näillä viikoilla. :)
Raskausarpia
Ei yhtään. Luulen, että minun ihotyypilläni niitä ei ehkä tulekaan. Keskellä mahaa on haalea ruskehtava pystyviiva. Vitsailin miehelleni, että se muodostuu siksi, että mahdollisen hätäsektion yhteydessä voidaan näppärästi leikata vatsa auki viivaa pitkin. Toinen oli vähän sen näköinen, että pitäiskö tuota uskoa.
Nukkuminen
Vieläkin kai suhteellisen hyvin, ainakin moniin muihin verrattuna. Herään kyllä useamman kerran yössä käymään vessassa tai kääntämään kylkeä, ja joskus ihan harjoitussupistukset herättävät. Saan kuitenkin onneksi yleensä hyvin uudelleen unen. Nyt äitiyslomalla voi nukkua aamuisin pidempään ja ottaa vaikka päiväunia, joten koen yleisesti ottaen saavani tarpeeksi unta.
Raskauden aikaiset himot
Sitrushedelmät! Syksyllä melkein elin mandariineilla ja satsumoilla, talvella ja keväällä taas appelsiinit ovat olleet tosi hyviä. Tuoremehua kuluu myös paljon. Muutenkin kaikki raikas, makea ja vähän kirpeä on maistunut hyvin: muut hedelmät, marjat, vihannekset, mehut ja smoothiet. Ruisleipä ja juusto, rasvaton maito.
Raskauden aikaiset ällötykset
Näitähän sitten riittää.
Hajut: Pahimpia ruoan- ja rasvankäryt, myös sellainen tosi kuuman kaasu- tai pizzauunin haju, jollaista saattaa haistaa ravintolan ulkopuolella. :( Kaikki hajuvedet, mutta myös monet muut kosmetiikkatuotteet, ns. miedon tuoksuisetkin (Nivea, Avène).
Ruoat: Näitä on yllättäen vähemmän, koska pahoinvointikaudellakin pystyin yleensä ainakin lounasaikaan syömään melkein kaikkia ruoka-aineita. Kala ja kana eivät oikein ole maistuneet, etenkään paistettuina (punaista lihaa en syö muutenkaan). Kalanrasva ällöttää erityisesti. Halloumia en pystynyt syömään ainakaan puoleen vuoteen, kun kerran voin siitä pahoin ihan alkuraskaudessa. Tuore timjami on ehkä vieläkin pannassa, tai en ainakaan uskalla kokeilla: oksensin kerran syksyllä syötyäni timjamimarinoitua kanaa, ja sen jälkeen timjamintuoksuinen tiskiainekin joutui lähtemään keittiöstä.
Paikat: Kaikki Punnitse & säästä -myymälät, pari lähiöravintolaa meidän ostarilla. Ja Tukholma! Olimme Tukholmassa viikonloppureissulla pari viikkoa raskaustestin tekemisen jälkeen, ja olin suurimman osan ajasta huonovointinen ja väsynyt. Lopulta oksensin kadulle ravintolaillallisen päätteeksi. Sen jälkeen ihan jo kuvien näkeminen kyseisestä kaupungista on herättänyt inhotusta. Psyykkista, tiedän, ei voi kuin toivoa, että menee aikanaan ohi.
Satunnaiset kohteet: Tietty vaaleanpunainen värisävy. Jotkin tv-ohjelmat, joita katselin viime syksynä.
Vauvan liikkeet
Tunsin ekan kerran 18. viikolla, tosin meni muutama päivä ennen kuin uskoin niiden todella olevan liikkeitä. Siitä lähtien ollut päivittäin, mutta vauva vaikuttaa kuitenkin ennemmin rauhalliselta kuin hyperaktiiviselta tapaukselta. Viime viikkoina liikkeet ovat olleet enimmäkseen venyttelyä ja pään kaivautumista lantioon, kun kohdussa on niin vähän tilaa.
Näkyykö
Todellakin näkyy.
Tekonimi
On ollut kaksikin. En uskalla paljastaa tässä, ettei kukaan tunnista.
Teidän biisi
Meillä ei ole biisiä. Enkä aio ottaa tästä huono äiti -viittaa harteilleni. Ehkä biisi löytyy sitten, kun lapsi on syntynyt?
Hankitut äitiysvaatteet
Neljät äitiysfarkut: ensin H&M:stä kahdet, jotka olivat aivan surkeaa laatua, ja niistä viisastuneena Bebesistä kahdet tosi hyvät Noppies-merkkiset. Muutama paita, pari mekkoa, parit sukkahousut.
Napa sisällä vai ulkona
Sisällä, mutta tätä nykyä melkein litteä.
Mahtuvatko sormukset edelleen sormeen
Mahtuvat, mutta en ehkä oikein enää uskalla käyttää, kun kerran oli vaikeuksia saada ne pois. Kotioloissa en ole muutenkaan koskaan pitänyt sormuksia, joten äitiyslomalla käyttöä olisi melko vähän.
Lirahteleeko
Välillä joo. :D
Tiedättekö sukupuolen tai aiotteko ottaa selvää
Tiedämme. (Sitähän sää kysyit!) :)
Miten raskaus on muuttanut kehoasi
Ei juuri muuten kuin että maha on kasvanut. Ulkopuoliset ovat sanoneet samaa, joten ei ole pelkästään oma arvioni. Rinnat ovat suurentuneet hieman, ostin muutamat isomman kuppikoon rintsikat, mutta vanhojakin pystyy vielä ihan hyvin käyttämään. Vartalon asento on muuttunut mahan myötä erilaiseksi, takapainoisemmaksi.
Ennakoivia supistuksia
Nykyään paljon, kymmenittäin päivässä. Tulee sekä levossa että rasituksessa. Eivät ole kipeitä, mutta joskus tuntuu vähän epämiellyttää kiristystä ja hengitys saattaa muuttua.
Pelottaako synnytys
Ei, ihme kyllä. Mietityttää kyllä.
Millaista synnytyskokemusta toivoisit
Että vauva syntyisi terveenä. Että jäisi sellainen olo, että minua kuunneltiin ja sain itse vaikuttaa synnytykseeni. Että pystyisin olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä, pystyasennossa ja muutenkin erilaisissa asennoissa fiiliksen mukaan. Että osaisin kuunnella kehoani ja ottaa supistukset vastaan ystävinä jännittämättä lihaksia turhaan. Että kohdalle sattuisi empaattinen ja kannustava kätilö. Että vauva syntyisi terveenä.
Aiotko imettää
Aion yrittää sitä, sanotaan näin. Itsestään selväähän ei ole, että se kaikilla onnistuu.
Odotuksen virstanpylväät
Positiivisen raskaustestin tekeminen ensimmäistä kertaa yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen! En unohda sitä ikinä. Varhaisultra, niskaturvotusultra ja rakenneultra. Joillekin tärkeille ihmisille kertominen. Äitiyslomalle siirtyminen.
Raskaustoteemi
??
Viikon viisaus
Ei minulla taida olla mitään viisauksia. Mikä toimii yhdelle, ei toimi kaikille. Ehkä neuvoisin, että loppuraskaudessakin kannattaa tehdä kaikkea mitä tekisi normaalistikin (liikkuminen, lattian kuuraaminen ym. "hankalat asennot") niin kauan kuin se ei tunnu pahalta, mutta rauhallisesti ja itseään kuunnellen. Itseltään ei kuitenkaan saa vaatia liikaa, vaan täytyy muistaa levätä, kerätä voimia ja tehdä sellaista, mistä nauttii.
Oma ikäsi
Yli 30, alle 40.
Monesko lapsi
Ensimmäinen.
Missä kuussa on laskettu aikasi
Olen ylivarovainen enkä paljasta tätäkään, vaikka kai se on täältä jostain luettavissa. Touko–kesäkuun vaihteessa.
Raskausviikko
36 viikkoa ja rapiat täynnä.
Viikon parhaat hetket
Ihan kaikki hetket, paitsi yöt. Äitiyslomalla olo on ihanaa.
Onnellinen vai ailahteleva
Tasaisen onnellinen ja seesteinen, nykyään jopa luottavainen.
Koska kerroit perheellesi ja ystäville
Perheelle kerrottiin isänpäivänä, kun 11 raskausviikkoa alkoi olla täynnä. Ystäville olen kertonut myöhemmin, pikkuhiljaa.
Alkuraskauden oireesi
Väsymys ja hirvittävä pahoinvointi. Ei mitään pelkkää kuvotusta vaan ihan päivittäistä oksentelua. Ja kesti pitkään; "alkuraskaus" kuulostaa tässä yhteydessä vitsiltä. Olen niin iloinen, että se vaihe on ohi!
Nykyiset oireesi
Jotain pientä. Nenä on kestotukossa, se on vähän inhottavaa etenkin yöllä (mieskin valitti juuri, että hänen on vaikea nukkua kun minä tuhisen ja rohisen niin pahasti). Yleisesti vähän kankea olo, lasketaanko se oireeksi? Pystyn kuitenkin vieläkin esimerkiksi kävelemään ihan hyvin kilometrikaupalla ja vetämään joka päivä Converset tai lenkkarit jalkaan. Pitää vissiin olla kiitollinen, että se onnistuu vielä näillä viikoilla. :)
Raskausarpia
Ei yhtään. Luulen, että minun ihotyypilläni niitä ei ehkä tulekaan. Keskellä mahaa on haalea ruskehtava pystyviiva. Vitsailin miehelleni, että se muodostuu siksi, että mahdollisen hätäsektion yhteydessä voidaan näppärästi leikata vatsa auki viivaa pitkin. Toinen oli vähän sen näköinen, että pitäiskö tuota uskoa.
Nukkuminen
Vieläkin kai suhteellisen hyvin, ainakin moniin muihin verrattuna. Herään kyllä useamman kerran yössä käymään vessassa tai kääntämään kylkeä, ja joskus ihan harjoitussupistukset herättävät. Saan kuitenkin onneksi yleensä hyvin uudelleen unen. Nyt äitiyslomalla voi nukkua aamuisin pidempään ja ottaa vaikka päiväunia, joten koen yleisesti ottaen saavani tarpeeksi unta.
Raskauden aikaiset himot
Sitrushedelmät! Syksyllä melkein elin mandariineilla ja satsumoilla, talvella ja keväällä taas appelsiinit ovat olleet tosi hyviä. Tuoremehua kuluu myös paljon. Muutenkin kaikki raikas, makea ja vähän kirpeä on maistunut hyvin: muut hedelmät, marjat, vihannekset, mehut ja smoothiet. Ruisleipä ja juusto, rasvaton maito.
Raskauden aikaiset ällötykset
Näitähän sitten riittää.
Hajut: Pahimpia ruoan- ja rasvankäryt, myös sellainen tosi kuuman kaasu- tai pizzauunin haju, jollaista saattaa haistaa ravintolan ulkopuolella. :( Kaikki hajuvedet, mutta myös monet muut kosmetiikkatuotteet, ns. miedon tuoksuisetkin (Nivea, Avène).
Ruoat: Näitä on yllättäen vähemmän, koska pahoinvointikaudellakin pystyin yleensä ainakin lounasaikaan syömään melkein kaikkia ruoka-aineita. Kala ja kana eivät oikein ole maistuneet, etenkään paistettuina (punaista lihaa en syö muutenkaan). Kalanrasva ällöttää erityisesti. Halloumia en pystynyt syömään ainakaan puoleen vuoteen, kun kerran voin siitä pahoin ihan alkuraskaudessa. Tuore timjami on ehkä vieläkin pannassa, tai en ainakaan uskalla kokeilla: oksensin kerran syksyllä syötyäni timjamimarinoitua kanaa, ja sen jälkeen timjamintuoksuinen tiskiainekin joutui lähtemään keittiöstä.
Paikat: Kaikki Punnitse & säästä -myymälät, pari lähiöravintolaa meidän ostarilla. Ja Tukholma! Olimme Tukholmassa viikonloppureissulla pari viikkoa raskaustestin tekemisen jälkeen, ja olin suurimman osan ajasta huonovointinen ja väsynyt. Lopulta oksensin kadulle ravintolaillallisen päätteeksi. Sen jälkeen ihan jo kuvien näkeminen kyseisestä kaupungista on herättänyt inhotusta. Psyykkista, tiedän, ei voi kuin toivoa, että menee aikanaan ohi.
Satunnaiset kohteet: Tietty vaaleanpunainen värisävy. Jotkin tv-ohjelmat, joita katselin viime syksynä.
Vauvan liikkeet
Tunsin ekan kerran 18. viikolla, tosin meni muutama päivä ennen kuin uskoin niiden todella olevan liikkeitä. Siitä lähtien ollut päivittäin, mutta vauva vaikuttaa kuitenkin ennemmin rauhalliselta kuin hyperaktiiviselta tapaukselta. Viime viikkoina liikkeet ovat olleet enimmäkseen venyttelyä ja pään kaivautumista lantioon, kun kohdussa on niin vähän tilaa.
Näkyykö
Todellakin näkyy.
Tekonimi
On ollut kaksikin. En uskalla paljastaa tässä, ettei kukaan tunnista.
Teidän biisi
Meillä ei ole biisiä. Enkä aio ottaa tästä huono äiti -viittaa harteilleni. Ehkä biisi löytyy sitten, kun lapsi on syntynyt?
Hankitut äitiysvaatteet
Neljät äitiysfarkut: ensin H&M:stä kahdet, jotka olivat aivan surkeaa laatua, ja niistä viisastuneena Bebesistä kahdet tosi hyvät Noppies-merkkiset. Muutama paita, pari mekkoa, parit sukkahousut.
Napa sisällä vai ulkona
Sisällä, mutta tätä nykyä melkein litteä.
Mahtuvatko sormukset edelleen sormeen
Mahtuvat, mutta en ehkä oikein enää uskalla käyttää, kun kerran oli vaikeuksia saada ne pois. Kotioloissa en ole muutenkaan koskaan pitänyt sormuksia, joten äitiyslomalla käyttöä olisi melko vähän.
Lirahteleeko
Välillä joo. :D
Tiedättekö sukupuolen tai aiotteko ottaa selvää
Tiedämme. (Sitähän sää kysyit!) :)
Miten raskaus on muuttanut kehoasi
Ei juuri muuten kuin että maha on kasvanut. Ulkopuoliset ovat sanoneet samaa, joten ei ole pelkästään oma arvioni. Rinnat ovat suurentuneet hieman, ostin muutamat isomman kuppikoon rintsikat, mutta vanhojakin pystyy vielä ihan hyvin käyttämään. Vartalon asento on muuttunut mahan myötä erilaiseksi, takapainoisemmaksi.
Ennakoivia supistuksia
Nykyään paljon, kymmenittäin päivässä. Tulee sekä levossa että rasituksessa. Eivät ole kipeitä, mutta joskus tuntuu vähän epämiellyttää kiristystä ja hengitys saattaa muuttua.
Pelottaako synnytys
Ei, ihme kyllä. Mietityttää kyllä.
Millaista synnytyskokemusta toivoisit
Että vauva syntyisi terveenä. Että jäisi sellainen olo, että minua kuunneltiin ja sain itse vaikuttaa synnytykseeni. Että pystyisin olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä, pystyasennossa ja muutenkin erilaisissa asennoissa fiiliksen mukaan. Että osaisin kuunnella kehoani ja ottaa supistukset vastaan ystävinä jännittämättä lihaksia turhaan. Että kohdalle sattuisi empaattinen ja kannustava kätilö. Että vauva syntyisi terveenä.
Aiotko imettää
Aion yrittää sitä, sanotaan näin. Itsestään selväähän ei ole, että se kaikilla onnistuu.
Odotuksen virstanpylväät
Positiivisen raskaustestin tekeminen ensimmäistä kertaa yli kolmen vuoden odotuksen jälkeen! En unohda sitä ikinä. Varhaisultra, niskaturvotusultra ja rakenneultra. Joillekin tärkeille ihmisille kertominen. Äitiyslomalle siirtyminen.
Raskaustoteemi
??
Viikon viisaus
Ei minulla taida olla mitään viisauksia. Mikä toimii yhdelle, ei toimi kaikille. Ehkä neuvoisin, että loppuraskaudessakin kannattaa tehdä kaikkea mitä tekisi normaalistikin (liikkuminen, lattian kuuraaminen ym. "hankalat asennot") niin kauan kuin se ei tunnu pahalta, mutta rauhallisesti ja itseään kuunnellen. Itseltään ei kuitenkaan saa vaatia liikaa, vaan täytyy muistaa levätä, kerätä voimia ja tehdä sellaista, mistä nauttii.
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Lomalla
Olen nyt ollut noin viikon verran äitiyslomalla. Tilassa, jonne en välillä enää uskonut pääseväni ikinä. Tämä on ollut ihan mahtavaa aikaa! Viimeinen viikko töissä oli jo vähän raskas, kaikenlaista piti saada valmiiksi, ajatukset harhailivat muualla ja pitkissä palavereissa oli väliin tukalaa istua. Ensimmäisenä lomapäivänä olin kuitenkin heti paljon pirteämpi ja energisempi. Kaikki on niin paljon kevyempää, kun saa tehdä hommia omassa tahdissaan ja esimerkiksi nukkua juuri silloin ja sen verran kuin tuntuu hyvältä. Minulla on varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, ja olen nauttinut kovasti kotona puuhailusta: tehnyt hyviä ruokia, siivonnut kaappeja, järjestänyt omia ja vauvan tavaroita, heittänyt rojua kierrätykseen ja sen sellaista. Osa on hommia, jotka olisi pitänyt tai kannattanut tehdä jo pari vuotta sitten, mutta en vain lapsettomuusahdistuksessani jaksanut tarttua niihin eivätkä ne tuntuneet edes tärkeiltä. Nyt huomaan, kuinka helppoja ja nopeita useimmat rästihommat sittenkin ovat ja kuinka hyvä mieli niiden hoitamisesta tulee.
Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...
Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.
Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.
Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.
Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?
Olen myös pitänyt ehtinyt ottaa rennosti ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani – laiskotellut, lukenut kirjoja, käynyt kävelyllä, tavannut ystäviä, syönyt paljon kasvisruokia, hedelmiä ja marjoja, mutta myös kohtuullisesti vähän epäterveellisempiä herkkuja. On monia ystäviä ja sukulaisia, joita haluaisin tavata vielä kerran ennen kuin..., joten olen sopinut kalenteriin aika paljon treffejä sekä kaupungilla että kotona. Huomaan valmistautuvani synnytykseen varsin samalla tavoin kuin viime kesänä suhtauduin edessä olevaan IVF-hoitoon. Silloinkin tein paljon asioita joista nautin, lepäsin tarpeen mukaan ja keräsin voimia sekä fyysisesti että henkisesti. Ainakin silloin lopputulos oli hyvä, joten kenties tälläkin kertaa...
Vointi on edelleen oikein hyvä, olen käynyt joka päivä kävelemässä ja parhaana päivänä talsinut jopa kuusi kilometriä. Tietenkään vauhti ei ole sama kuin ennen (olen normaalisti varsinainen pikakävelijä), mutta kyllä minä vielä ihmisiä ohittelenkin. Miehen mielestä tahti on tosin tuskastuttavan hidas. :) Maha on iiiiso, ja kävely ja kumartelu tuottavat herkästi harjoitussupistuksia, mutta olen ajatellut että se on vain hyvä. Varmaan on paras liikkua mahdollisimman paljon ja tehdä kaikkia normaaleita juttuja niin kauan, kuin se ei tunnu pahalta. Kaikki ylimääräinen paino tuntuu kertyneen mahaan, joka on omissa silmissäni todella suuri ja eteenpäin työntyvä, tyypillinen poikamaha kuulemma. Sehän nähdään... Takaapäin raskaus ei vieläkään juuri näy. Turvotusta ei onneksi ole, paitsi vähän sormissa varsinkin aamuisin; sormukset tuntuvat välillä kireiltä, enkä näin kotioloissa käytä niitä muutenkaan. Juon litrakaupalla vettä ja vihreää teetä ja syön hedelmiä, jos turvotus pysyisi niin poissa jatkossakin. Yölliset suonenvedot ovat helpottaneet, kun aloin juoda myös kivennäisvettä ja venytellä ja pyöritellä nilkkoja iltaisin.
Töistä pois jääminen oli kieltämättä haikeaa, mutta haikeus kesti suunnilleen sen yhden päivän. Tai oikeastaan kaksi, koska viimeinen työpäiväni ei oikeasti ollut ihan viimeinen: kävin vielä seuraavalla viikolla siivoamassa tavaroitani ja istumassa yhdessä palaverissa. En halunnut tehdä asiasta mitään numeroa, ja kaikki eivät varmaan edes tajunneet minun jo lopettaneen (meillä ei ole mitenkään kovin kiinteä työyhteisö, ja jokainen tekee hommia hyvin itsenäisesti). Läheisimpien työkavereiden hyvästely oli kuitenkin vähän surullistakin. Vaikka tapaamme kyllä uudestaan, se tapahtuu vasta sitten joskus, kun... En edes tarkkaan tiedä, kuinka pitkään tulen olemaan perhevapaalla ja mitä kaikkea elämässäni tapahtuu sitä ennnen. Varmaankin jo ensi syksynä käyn työpaikalla joissakin tilaisuuksissa ja uskoisin tekeväni äitiysloman aikana vähän hommiakin. Kaikki deadlinet eivät jousta, ja haluan itsekin pysyä joillain lailla mukana kuvioissa ja arvelen jopa kaipaavani jossain vaiheessa pieniä ammatillisia haasteita. Mutta joka tapauksessa olen eri ihminen silloin, ja aikaa työtehtäviin on löydettävä sen uuden "päätyön" lomasta.
Sitä olen ajatellut, etten veisi vauvaa ollenkaan näytille työpaikalle. Pelkäsin ja inhosin sellaisia tilanteita itse lapsettomuusvuosinani niin paljon, etten missään nimessä haluaisi aiheuttaa samaa tuskaa kenellekään toiselle. Koskaan ei voi tietää, onko asia kipeä jollekulle. Sen sijaan lupailin vähän, että voisin joskus tulla vauvan kanssa johonkin työpaikan läheiseen kahvilaan tai lounaspaikkaan ja halukkaat saisivat tulla sinne tervehtimään häntä. Meille kotiin he ovat tietysti myös tervetulleita. Olen myös ajatellut esittää toiveen, että vauvauutistani ei sitten aikanaan levitetä millään työpaikan sähköpostilistalla tms. Suullisesti sitä saa ilman muuta kertoa kiinnostuneille, mutta minusta tuollaiset asiat eivät kuulu työmeileihin enkä ollenkaan oleta, että ne kaikkia edes kiinnostavat.
Entä te muut, jotka olette jääneet tai jäämässä äitiyslomalle? Millaisia ajatuksia teillä on näistä asioista?
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Neuvola ja perhevalmennus
Viime aikoina olen päässyt nauttimaan Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston palveluista oikein kunnolla. Kahden viikon sisällä on ollut neuvolakäynti ja kaksi perhevalmennuskertaa. Helsinki on muuten hiljattain päivittänyt äitiysneuvolaohjelmaansa, terveydenhoitajan vastaanottokertoja on vähennetty ja käyntejä sijoiteltu tasaisemmin eri viikoille. Minulla oli aikoinaan ensimmäinen neuvolakäynti viikolla 8 ja seuraava vasta kahden ja puolen kuukauden päästä (rv 19), vähän tuoreemmat odottajat saavat nyt käydä myös viikoilla 13–16. Ensimmäistä lääkärikäyntiä on myös aikaistettu. Koska olen ikään kuin vanhan ja uuden ohjelman väliinputoaja, minulle tulee nyt vähemmän terkkarikäyntejä kuin kummankaan ohjelman mukaan kuuluisi. No ehkä minä selviän, kun kaikki on koko ajan sujunut niin hyvin eikä minulla ole ollut paljoa kysymyksiäkään. :)
Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.
Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.
Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.
Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.
Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!
Kaikki oli hyvin viime neuvolakäynnilläkin: verenpaine on pysynyt matalana ja painoa tulee maltillisesti. Hemoglobiini oli kuitenkin laskenut 114:ään, vaikka olin syönyt rautatabletteja jo yli kuukauden. Se ei ole ollenkaan vaarallista eikä epätavallista tässä vaiheessa raskautta, mutta sain kuitenkin kehotuksen suurentaa rauta-annosta eli otan nyt joka toinen päivä yhden ja joka toinen päivä kaksi Obsidania. Vasta jos hemoglobiini painuisi alle sadan, sitä ruvettaisiin kuulemma tutkimaan vähän tarkemmin. Jännä, etten itse tunne oloani mitenkään väsyneeksi tai voimattomaksi matalasta hemoglobiinista huolimatta.
Vauvan sykkeitä ja asentoa tutkittiin myös. Syke oli kuulemma nytkin tosi hyvä ja voimakas, ja terkkari piti hyvänä myös sitä, että siinä oli vaihtelua eli se oli välillä kiivaampi (noin 145), välillä hitaampi. Vauva majailee kuulemma raivotarjonnassa niin kuin parasta onkin. Itse en ole ikinä onnistunut paikallistamaan sen päätä – takamuksen ja/tai selän kylläkin – mutta terkkari löysi heti vauvan pään alavatsaltani. Pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt alas lantioon, joten vauva pystyy liikkumaan ja saattaa periaatteessa vielä kääntyäkin. Parina viime päivänä on itse asiassa tuntunut sellaista möyrimistä, että olen välillä epäillyt hänen kääntyneen poikittain.
Perhevalmennus oli ihan mukava kokemus, ei ollenkaan sellaista lässytystä, mitä olin vähän pelännyt. Eka kertahan olisi ollut jo alkuvuodesta, mutta sinne emme päässeet, koska se meni päällekkäin sairaalan rakenneultran kanssa. Nyt oli sitten toinen ja kolmas kerta peräkkäisillä viikoilla. Toisella kerralla käsiteltiin aluksi parisuhdetta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, mutta juttu liikkui hyvin yleisellä ja abstraktillakin tasolla; en kokenut itse saavani oikein mitään irti. Puolivälissä paikalle tuli tuore äiti muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa, ja häneltä sai kysellä kokemuksia. Kolmas kerta käsitteli synnytystä ja jonkin verran myös vastasyntyneen hoitoa, kotiutumista ja imetystä. Se oli itselleni kaikkein hyödyllisin kerta, ja oli mukavaa, että mieskin sai tai joutui kuuntelemaan kaikki synnytyksen vaiheet perusteellisesti läpi ja kuuli, missä vaiheessa pitää soittaa sairaalaan ynnä muuta. Minusta tuntuu, että monella miehellä ei yksinkertaisesti ole niin paljoa konkreettista tietoa synnytyksen kulusta kuin useimmilla naisilla on.
Seuraavaksi on ohjelmassa lääkärineuvola toukokuun alussa – jolloin olen jo äitiyslomalla – ja vähän sen jälkeen käynti hoitajan luona. Sitten alkaakin laskettu aika olla jo melko lähellä. Ai niin, ja tänään varasin tutustumiskäynnin synnytyssairaalaan! Sekin sijoittuu toukokuun puolelle. Kaikki tutustumiskäynnillä olleet ovat kehuneet sitä tosi hyödylliseksi, joten minäkin haluan ehdottomasti mennä etukäteen katsomaan paikkoja. Ilokaasuakin saa kuulemma kokeilla halutessaan. Samoin kuin ennen munasolupunktiota otan nytkin mielelläni vastaan kaiken mahdollisen tiedon jo etukäteen. Olen sen tyyppinen ihminen, että minua rauhoittaa eniten kun tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja missä, mitä minulle tehdään – ja myös mikä kaikki voi mennä vikaan. En osaa ajatella, että tieto lisäisi tuskaa (ainakaan tällaisissa asioissa) vaan juuri päinvastoin.
Mukavaa pääsiäisviikkoa kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)