Suku jatkuu

Lähetimme viikko sitten maistraattiin paperin, jossa ilmoitimme vauvan nimet. Kaksi etunimeä ja sukunimi. Emme kuulu kirkkoon, joten lasta ei kasteta. Nimiäisiä vietetään elokuun puolella, mutta lähipiirimme on saanut kuulla nimen jo ennakkoon ja se on meillä nyt käytössä.

Olen muutaman vuoden miettinyt erästä kaunista tytönnimeä, ja kun talvella sain tietää odottavani tyttöä, minulle tuli hyvin nopeasti sellainen tunne, että se on hänen nimensä. Ei voi sanoa, että olisin valinnut tietyn nimen, vaan se tuntui kuuluvan tuolle vatsassa kasvavalle lapselle ja sopivan hänen persoonallisuuteensa. Kun tyllerö tuli maailmaan, hän oli ihan nimensä näköinen.

Mies nikotteli alkuun kovastikin nimiehdotukselleni, ja keksin hätäpäissäni, että jos toivomani etunimi menee läpi niin hän saa päättää lapsen sukunimen. Meillä on eri nimet; kun menimme naimisiin, tuntui luonnolliselta että kumpikin säilytti oman sukunimensä. Arvelin, että mies tietenkin tahtoo oman nimensä jatkuvan, ja mikäs siinä, Suomen lain mukaan lapselle ei voi antaa kahta sukunimeä, joten jommankumman vanhemman on pakko joustaa. Minulla on harvinainen sukunimi, jota olen aina pitänyt kauniina. Miehen nimi on selvästi yleisempi, mutta ei nyt mikään Virtanen tai Lahtinen kuitenkaan.

Aikansa makusteltuaan mies päätti, että tytölle antamani etunimi sopii paremmin yhteen minun sukunimeni kanssa ja että hänelle on ihan okei, vaikkei hänen sukunsa nimi mene tällä kertaa eteenpäin. (Minusta tuntui vähän siltä, kuin olisin syönyt liikaa karkkia. Molemmat toiveeni täyttyivät, vaikka toinenkin olisi riittänyt ihan hyvin!)

Sukunimelläni on ollut vain kymmenkunta kantajaa, ja aika ajoin on pelätty, katoaako se ennen pitää kokonaan. Kun tänään tarkistin asian Väestörekisterikeskuksen nimipalvelusta, sinne oli ilmaantunut yksi nimenhaltija lisää. Se oli jotenkin tosi liikuttavaa. Minä olen ihan konkreettisesti jatkanut sukua, sekä biologisesti että nimen muodossa.

Tiheää imua ja pitkiä yöunia

Vauva täytti kuukauden ja on vihdoinkin kirinyt takaisin syntymäpainoonsa ja ohikin. Tasan neljän viikon ikäisenä hän painoi neuvolassa 4140 g! Saimme luvan vähentää korvikkeen käyttöä, mutta kerran tai kaksi päivässä hän vielä syö sitä, tarpeen mukaan. Ilmeisesti maitoa erittyy enemmän kuin alussa, koska tyttö ei enää asu rinnalla eikä vaikuta koko ajan nälkäiseltä. Yksi syöttö saattaa silti kestää tunnin tai puolitoista, joten melkoista tiheän imun kautta tässä on eletty.

Myös pituutta on kertynyt lähes kaksi senttiä kuukaudessa: neljäviikkoisneuvolassa vauva oli 53,7 cm pitkä. Vaikka tyttö tuntui syntyessään melko tuhdilta, ruumiinrakenne on nyt ennemminkin mallia pitkä ja hoikka. Se ei hämmästytä yhtään, me molemmat vanhemmat olemme olleet vauvoina ja aikuisinakin melko saman mallisia. 50-koon vaatteet sopivat tytölle edelleen, ainoastaan ihan pienimmät niistä ovat nyt käyneet ahtaiksi. Vastaavasti joitakin pienikokoisia 56-senttisiä on nyt otettu käyttöön. Mukavaa, että yhtä vaatetta ehtii käyttää useita kertoja. (Olen vähän hurahtanut söpöihin vauvanvaatteisiin, siitä ehkä toisella kertaa enemmän!)

Vauva on alkanut muistuttaa vanhempiaan myös vuorokausirytminsä osalta. Hän valvoo mielellään jopa puolilleöin ja nukkuu aamulla piiiiitkään! Meillä nukutaan (tässä kohtaa tuo "lapsiperhepassiivi" on erittäin osuva, koska jos vauva nukkuu  hyvin, pystyvät vanhemmatkin nukkumaan hyvin) tällä hetkellä loistavia yöunia. Vauva nukkuu sydänyöstä usein 4–7 tuntia putkeen, herää varhain aamulla kerran tai kahdesti syömään (syöttö voi kestää 15 minuutista tuntiin) ja nukkuu vielä muutaman tunnin ennen kuin herää kunnolla, yleensä siinä yhdeksän, kymmenen maissa aamulla. Ennätys on jopa kahdeksan tuntia yöunta ilman syöttöjä, mitä terkkari piti vähän liiankin pitkänä pätkänä noin pienelle.

Vastaavasti tyttö ei päiväsaikaan useinkaan nuku kovin paljoa. Vaunulenkeillä hän kyllä aina nukahtaa ja nukkuukin hyvin niin kauan kuin vaunut ovat liikkeessä, mutta unet päättyvät tavallisesti siihen, kun kärrit työnnetään kotitalon hissiin. Eilen kävimme keskustassa ostoksilla ja jäätelöllä ja vauva uinaili koko ajan makeasti, yli kolme tuntia. Kotona ollessa hän ei kuitenkaan yleensä nuku päivällä tuntia pidempään. Tämä on aiheuttanut tarpeen hankkia kohta jonkinlainen sitteri tai leikkimatto. Ihan aina vauvaa ei voi pitää sylissä tai kanniskella, kun muitakin juttuja pitää joskus saada kotona tehdyksi. Välillä laskemmekin hänet harson päälle olohuoneen pehmeälle matolle makaamaan; siinä hän on kuulo- ja näköetäisyydellä ja viihtyykin usein hereillä ollessaan paremmin kuin omassa pinnasängyssään. Eikä pääse tipahtamaan, kun on jo valmiiksi lattialla.

Viimeisten kahden viikon uutuutena on joka tapauksessa ollut se, että vauva tekee muutakin kuin syö, nukkuu tai haluaa syödä lisää. Hän on hereillä ja hänen kanssaan voi seurustella! Tämä on tuonut ihan uuden ulottuvuuden vauva-arkeen, joka ensi viikkoina keskittyi lähinnä tytön fyysisten tarpeiden – nälkä, uni, vaippa – tyydyttämiseen. On niin hassua ja ihanaa kommunikoida pienen ihmisen kanssa. En ole koskaan ollut kovin luonteva juttelemaan muiden ihmisten vauvoille, mutta oman lapsen kanssa sellainen tulee vähän kuin itsestään. Ei välttämättä tarvitse laulaa, lorutella tai lässyttää; minä olen jutellut vauvan kanssa muun muassa siitä, kannattaako hän jalkapallossa Hollantia vai Brasiliaa. :) Kyllä minä hänelle toki lepertelenkin ja käytän korkeampaa ääntä kuin normaalisti. Kun vauva oli noin viikon ikäinen, kävi hauska tapaus, kun olin imettämässä ja pyysin toisessa huoneessa olevaa miestä tuomaan meille harson. Miehen täytettyä pyyntöni vastasin hänelle vahingossa samalla tyylillä, jolla puhun vauvalle: "Nooooin! Hiiienosti!"

Mies oli isyysloman jälkeen puolitoista viikkoa töissä, mutta nyt hänellä alkoi taas kesäloma. Ehdin siinä välillä olla noin seitsemän arkipäivää tyttösen kanssa kahden. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta kovin paljoa muuta kuin syöttöjä, vaipanvaihtoja ja vaunulenkkejä en kyllä kerinnyt tekemään. Esimerkiksi ruoanlaitosta en edes haaveillut – kunhan lämmitin jotakin aiemmin tehtyä ja söinkin sen usein yhdellä kädellä vauva sylissä. Onneksi sain äitiysloman alussa tehtyä jonkin verran ruokia pakastimeen! Joka päivä olemme tehneet ainakin yhden pitkän vaunulenkin, satoi tai paistoi; raitis ilma ja liikunta tekevät hyvää sekä äidille että vauvalle. Noina "yksinhuoltajapäivinäni" kärryttelin kahdesti jopa kauppakeskukseen shoppailemaan, josta tulimme sitten julkisilla kotiin. Yksin vauvan kanssa liikkuminen jännitti vähän, mutta ajattelin, että jos en aloita sitä heti, kynnys lähteä ihmisten ilmoille nousee vain korkeammaksi. Ja pahin, mitä siinä voisi tapahtua, olisi lopulta vain se että vauva alkaisi itkeä metrossa tai kaupan kassalla – big deal!

Mitäs vielä? Vauva nukkuu perhepedissä ja käyttää kestovaippoja (tämä kertoo kyllä luultavasti enemmän vanhemmista kuin itse vauvasta). Perhepeti on ihana, on niin helppoa imettää vauvaa yöllä nousematta sängystä. Lisäksi herään hänen ääntelyynsä ennen kuin hän ehtii korottaa volyymiä. Kestovaipat ovat olleet helpompia kuin uskalsin toivoakaan. Pesemme vaippoja joka toinen päivä, koneen täyttö kestää ehkä minuutin, vaipat kuivuvat nopeasti ja kokoaminen (= sisäimujen sullominen takaisin vaippakuoriin) vie korkeintaan viisi minuuttia. Pari kertaa vaippa on falskannut käytössä, mutta sitä voisi tapahtua kertiksilläkin. Vauva vaikuttaa tyytyväiseltä, ja pepun iho on erittäin hyvässä kunnossa.

Tällainen sekasotkupostaus tällä kertaa; seuraavaksi jotain muuta. Pari muuta postausta on suunnitteilla, sairaala-ajastakin pitäisi vielä kirjoittaa muutama sananen ja ajatuksia äitiydestä. Nämä ovat niin kivoja muistoja itsellekin (ja kenties myös tytölle) sitten myöhemmin. Kovin usein en ehdi kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Lyhyesti sanottuna vielä: meillä menee hyvin ja vauva on ihana. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.

Kaksiviikkoinen

On juhannusaatto. Tänä vuonna se ei eroa juuri mitenkään tavallisista arkipäivistä, sillä mies on ollut isyyslomalla vauvan syntymästä asti ja olemme olleet kolmestaan kotona jo monta päivää. Kotijuhannus, vähän parempaa ruokaa, sadetta, hiljainen kaupunki. Rakas pieni tyttömme on tänään kaksi viikkoa ja yhden päivän vanha. Kirjoittelen tähän joitakin sekalaisia havaintoja ja ajatuksia näistä ensipäivistä.

- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?

- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.

- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.

- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.

- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...

- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.

- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.

- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.

Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi:  How old is your baby? 

Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.

Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.

Synnytyskertomus

Ennen vauvan syntymää mietin, etten todennäköisesti halua ollenkaan kirjoittaa postausta näin henkilökohtaisista asioista. Nyt taas ajattelen, että ehdottomasti haluan jakaa positiivisen synnytyskokemukseni muillekin. Minua ärsyttää suuresti se Suomessa (ja varmaan muuallakin) vallalla oleva kulttuuri, jossa kerrotaan synnytyksistä kauhutarinoita, liioitellaan ja mässäillään ja jossa paras äiti on se, joka on kärsinyt eniten. Tahtoisin nyt välittää itse ihan toisenlaista viestiä.

Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.

Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).

Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.

Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)

Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:

Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."

Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.

Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.

Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.

Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.

Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.

--------------------

Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.

Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.

---------------------

Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.

En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.

Against all odds

Hei, onnellinen Silmu täällä! Kuinka moni arvasi blogihiljaisuuden syyn oikein? En sitten turhaan kirjoittanut viime postauksessa raskauden loppumetreistä: vain reilu vuorokausi sen julkaisusta, ja tyttövauva oli jo maailmasta.

Hän on ihana, täydellinen. Hänellä on tumma, lyhyt, tuuhea tukka ja tummansiniset silmät. Hän olikin lopulta aika iso: 4070 g ja 52 cm. Tuhti tyttö tuntuu juuri oikealta meille, vaikka me molemmat vanhemmat olemme olleet selvästi pienempiä vastasyntyneinä. Luonteeltaan hän vaikuttaa melko rauhalliselta ja tyyneltä, mutta osaa pitää ääntäkin tarvttaessa.

Kirjoitan myöhemmin enemmän synnytyksestä ja muusta. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, melkein pilkulleen toiveideni mukaan.

Pääsimme eilen kotiin sairaalasta, ajelimme taksilla halki alkukesän kukoistuksen ja vehreyden. Kaikki oli samanlaista kuin vielä muutama päivä aiemmin ja kuitenkin täysin erilaista. Ihmiset kulkivat sunnuntai-iltapäivän askareissaan, ajoivat polkupyörällä, kantoivat kauppakasseja eivätkä yhtään tienneet, että kahden ihmisen elämä oli juuri muuttunut täydellisesti. Bussikaistaa jyristävät linja-autot, jotka ennen kuljettivat minua avuliaasti paikasta toiseen, olivat muuttuneet potentiaaliseksi uhkaksi, joka voi tehdä jotain pahaa minun lapselleni. Kun taksikuski lähti matkaan Kätilöopiston pihasta, radiossa alkoi soida Phil Collinsin lälly balladi Against All Odds. Niin. En tiedä, oliko lapsen saapuminen meidän perheeseen ihan kaikkien todennäköisyyksien vastaista, mutta melko mahdottomalta se ainakin tuntui vielä vuosi sitten. Sillä hetkellä tuli itku.

Raskauden loppumetreillä

Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.

Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.

Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.

Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.

Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.

Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.

Juhlapäivä tämäkin

Tänään on minun, meidän, meidän kaikkien kolmen laskettu aika. Olen aiemmin varonut kertomasta täällä ihan tarkkaa päivämäärää tunnistamisen pelossa, mutta onkohan sillä enää mitään väliä? Asioista vähän perillä olevat pystyvät kyllä päättelemään sen muutenkin. Tänään se siis on, tasan 38 viikkoa munasolupunktiosta ja solujen hedelmöityksestä. Voi sitä voittajafiilistä operaation jälkeen! Onnistumiseen en heti silloin uskaltanut uskoa, mutta jo se, että selvisin toimenpiteestä ja se oli helpompi kuin olin pelännyt. Sitten tuli lisää hyviä uutisia, sukusolumme hedelmöittyivät hienosti ja lähes kaikki alkiot rupesivat jakautumaan.

Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.

Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.

Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.

Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.

Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.

Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.