Synnytyskertomus

Ennen vauvan syntymää mietin, etten todennäköisesti halua ollenkaan kirjoittaa postausta näin henkilökohtaisista asioista. Nyt taas ajattelen, että ehdottomasti haluan jakaa positiivisen synnytyskokemukseni muillekin. Minua ärsyttää suuresti se Suomessa (ja varmaan muuallakin) vallalla oleva kulttuuri, jossa kerrotaan synnytyksistä kauhutarinoita, liioitellaan ja mässäillään ja jossa paras äiti on se, joka on kärsinyt eniten. Tahtoisin nyt välittää itse ihan toisenlaista viestiä.

Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.

Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).

Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.

Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)

Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:

Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."

Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.

Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.

Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.

Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.

Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.

--------------------

Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.

Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.

---------------------

Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.

En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.