On juhannusaatto. Tänä vuonna se ei eroa juuri mitenkään tavallisista arkipäivistä, sillä mies on ollut isyyslomalla vauvan syntymästä asti ja olemme olleet kolmestaan kotona jo monta päivää. Kotijuhannus, vähän parempaa ruokaa, sadetta, hiljainen kaupunki. Rakas pieni tyttömme on tänään kaksi viikkoa ja yhden päivän vanha. Kirjoittelen tähän joitakin sekalaisia havaintoja ja ajatuksia näistä ensipäivistä.
- Vauva on ihana ja tuntui alusta lähtien omalta. Niin pienet sormet ja varpaat, rusottava iho, lyhyt tuuhea tumma tukka kuin eläimen poikasella, vahva imuote, hassut ilmeet, rypistyvä otsa, tarkkaavaiset tummat silmät. Ensipäivien mustikansinisissä silmissä näyttäisi olevan jo häivähdys ruskeaa! Flashbackeja omista ja pikkusiskon vauvakuvista. Kun katson itseäni peilistä, näen välillä vauvan piirteitä omissa kasvoissani. Miten meistä on voinut kasvaa jotain noin valmista ja hienoa?
- Maailmojasyleilevää hormonieuforiaa ei oikein ole tullut, mutta tällä rauhallisella luonteellani en sitä odottanutkaan. Sen tilalla on vahva kiintymys ja rakkaus pikkuista kohtaan. Tunne on samantapainen kuin silloin, kun rakastuin mieheeni: ei suuria tunnekuohuja vaan hyvä, lämmin ja onnellinen olo. Vauvan kanssa oleminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta.
- Vauvan hoito on toisaalta helpompaa mutta toisaalta sitovampaa kuin olin ajatellut. Jännitin salaa etukäteen, mitä kaikesta tulee, kun meillä ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta lapsista. Nyt tajuan, että hyvin harvalla on tuntumaa ihan vastasyntyneen hoitoon, vaikka olisi tehnyt paljonkin lapsenvahtikeikkoja. Vauvat ovat joka tapauksessa yksilöitä, ja jokainen heistä puhuu vähän omaa kieltään.
- Sitovaa vauvan hoito siis todella on. Meidän pienokaisella on hillitön ruokahalu eikä vielä minkäänlaista päivärytmiä. Luen epäuskoisena juttuja vastasyntyneistä, joille riittää 15 minuutin syöttö tunnin, parin välein. Meidän vauva saattaa imea rintaa yli tunnin kerrallaan, ja vartin päästä taas lisää. On ollut päiviä, jolloin olen syöttänyt häntä 8–10 tuntia melkein putkeen niin, että pisin tauko on ollut puoli tuntia. Imetys vie niin paljon aikaa, että maidon lypsämistä ei ole vielä yksinkertaisesti ehditty opetella. Vauvan paino ei lähtenyt aluksi kunnolla nousuun, joten otan hänet rinnalle pienimmästäkin inahduksesta. Painoa on seurattu neuvolassa tiheään, ja joudumme nyt jonkin aikaa antamaan rintamaidon lisäksi myös korviketta. Terkkari tuntui olevan asiasta enemmän pahoillaan kuin minä; en aio ottaa tästä mitään huono äiti -pisteitä. Tärkeintä, että saadaan pikkuinen kasvamaan tavalla tai toisella! Ja vaikka välillä on raskasta ja yöunet jäävät usein pariin tuntiin, en silti vaihtaisi tätä epäsäännöllistä elämää mihinkään muuhun.
- Päivät ovat täynnä ekoja kertoja. Ensimmäinen taksimatka, yö kotona, kylpy, ensimmäinen vaunulenkki, kauppareissu, neuvolakäynti, ensimmäiset vieraat, ensimmäinen metromatka, käynti keskustassa... Päivät menevät tavallaan nopeasti ja tavallaan hitaasti. Paljon muuta agendaa kuin vauvanhoitoa ei nyt mahdu elämään, mutta toisaalta yhteen päivään sisältyy monen monta imetystuokiota, vaipanvaihtoa, nukutushetkeä, seurustelua, hassuttelua...
- Isoa mahaa ja koko raskausaikaa on vähän ikävä. Vaikka nautin raskausajasta ihan täydestä sydämestäni vielä pari päivää lasketun ajan yli, se loppui vähän yllättäen. Olen jo pessyt, silittänyt ja viikannut haikeana talteen muutaman äitiysvaatteen, joille ei ole käyttöä imetysaikana. Vanhat normivaatteet taas eivät vielä tunnu omilta, ne kuuluvat erilaiseen elämään: paitapuseroita, merinovillaneuleita, kapeita farkkuja, mekkoja. Töissä käyvän dinkkunaisen vaatteita, jotka eivät ole käytännöllisiä pikkuvauvan arjessa. Onneksi on mukavia collegehousuja ja löysiä paitoja. Olemme myös jo käyneet vauvan kanssa Kampin keskuksessa, jotta pääsin ostamaan Bebesistä pari hyvää imetyspaitaa ja liivit.
- Raskauskilot (noin 10 kg) hävisivät kaikki suunnilleen viikossa; imetys on todella kuluttavaa! Alan jo olla kevyempi kuin ennen raskautta. Mahasta näkee vielä, että raskaana on oltu, mutta yllättävän nopeasti sekin on pienentynyt. Vähän jo nautinkin vanhasta tutusta hoikasta olemuksestani. On myös ihan kivaa pystyä nukkumaan sekä selällään että vatsallaan.
- Äitiys on ihanaa ja luonnollista, mutta siinä ei ole mitään mystiikkaa. Olen äiti tuolle yhdelle pienokaiselle samalla tavoin kuin olen jollekin toiselle vaimo, tytär, sisar, ystävä, työkaveri, lapsenlapsi. En koe, että minulla olisi mitään salaista yhdyssidettä maailman kaikkiin muihin äiteihin tai että kuuluisin johonkin äitipuolueeseen. En ole yhtään sen parempi tai jalompi ihminen kuin ennenkään. En osaa ratkaista muiden vauvojen ongelmia sen enempää kuin ennenkään, ainoastaan tuon omani, enkä aina niitäkään.
Kävimme tänään aamupäivällä kaupassa juhannusruuhkan keskellä. Vauva alkoi itkeä, ja otin sen vaunuista syliini. Kassajonossa takanani seissyt afrikkalaisen näköinen mies kysyi lempeästi: How old is your baby?
Two weeks.
Oh, two weeks. That's really young.
Yes, she's really young.
Your baby. Ehkä maailman kauneimmat sanat sillä hetkellä. Vieläkin on hetkiä, jolloin tuntuu uskomattomalta, että minulla on nyt ihan oikea vauva. Vauva, jonka muutkin näkevät ja joka ei ole pelkkää haavetta, pelkoa ja unelmaa. Ihan tavallinen, terve, pulska ja normaali vauva, samanlainen kuin ne muut, joiden tuloa ei ole odotettu vuosikausia. Vauva, joka on ihme ja tavallaan kuitenkaan ei ole.
perjantai 20. kesäkuuta 2014
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Synnytyskertomus
Ennen vauvan syntymää mietin, etten todennäköisesti halua ollenkaan kirjoittaa postausta näin henkilökohtaisista asioista. Nyt taas ajattelen, että ehdottomasti haluan jakaa positiivisen synnytyskokemukseni muillekin. Minua ärsyttää suuresti se Suomessa (ja varmaan muuallakin) vallalla oleva kulttuuri, jossa kerrotaan synnytyksistä kauhutarinoita, liioitellaan ja mässäillään ja jossa paras äiti on se, joka on kärsinyt eniten. Tahtoisin nyt välittää itse ihan toisenlaista viestiä.
Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.
Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).
Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.
Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)
Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:
Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."
Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.
Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.
Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.
Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.
Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.
--------------------
Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.
Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
---------------------
Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.
En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.
Olin siis bongannut sen kuuluisan limatulpan viime viikon keskiviikkona. Päivä oli tavallinen: kävin kävellen kaupassa (kilometri suuntaansa), laitoin kasvispastaa, tein kotiaskareita, luin Minna Canthin uutta elämäkertaa, nukuin päiväunet ja kävin vielä miehen kanssa iltakävelyllä. Oli lämmintä ja kesäistä. Minulla piti olla torstaiaamuna neuvolakäynti, ja suunnittelimme, että jatkan sieltä kaupungille ja käymme yhdessä lounaalla. Siis siinä tapauksessa, että vielä ei, olivat viimeiset sanat illalla ennen nukahtamista... Minulla oli kaikenlaisia aavistuksia, enkä ollut hämmästynyt kun heräsin muutaman tunnin päästä (klo 1.50) supistukseen. Kävin vessassa, mutta kipu ei hellittänyt kuten harjoitussupistusten kanssa oli aina käynyt, vaan melkein heti tuli uusi supistus. Tajusin aika nopeasti, että tämä on nyt varmaan sitä.
Jäin jalkeille ottamaan supistuksia vastaan, niitä tuli heti säännöllisesti kolmen minuutin välein ja myöhemmin jopa kahden. Kävelin ympäri pimeää asuntoa, nojailin korkeaan tuolinselkään ja kerran lämmitin kauratyynyn uunissa ja painoin sitä selkääni ja vatsaani vasten. Oli kesäyön pimeimmät ja hiljaisimmat hetket, tunnelma oli rauhallinen. Kipu oli yllättävän siedettävää ja supistusten välissä oli tietysti taukoja. Toimin juuri niin kuin olin tehnyt mielikuvaharjoituksissani: hengitin syvään ja yritin mennä kipuun mukaan ja ajatella sitä ystävänä, joka tuo vauvaa koko ajan lähemmäs. Kirjoitin supistusten kellonaikoja ylös ja jouduin käymään aika usein pissalla. Jonkinlaista verenvuotoa tuli joka kerta. Jossain vaiheessa minulle tuli yöpaidassa tosi kylmä, ja jouduin hakemaan villatakin ja lampaanvillatohvelit (kesäkuussa!).
Puolentoista tunnin jälkeen menin herättämään miestäni, joka jatkoi supistusten kellottamista, hieroi selkääni ja teki kaikkea muuta, mitä keksin pyytää. Hän myös pakkasi viimeisiä tavaroita sairaalakassiin ja etsi valmiiksi taksikeskuksen numeron. Kipu koveni vähitellen mutta ei edelleenkään ollut sietämättömän pahaa: siihen piti vain keskittyä aina, kun supistus tuli. Pahimpien polttojen aikana taisin vähän ähistä ja voihkia, mutta aika hiljaa. Panadolia kokeilin, ei mitään vaikutusta. Jossain välissä kävin lämpimässä suihkussa, joka tuntui ihanalta, mutta en raaskinut valuttaa vettä kuin ehkä kymmenen minuuttia.
Viiden jälkeen uskalsin soittaa Kätilöopistolle, koska supistuksia oli tullut jo kolme tuntia 2–3 minuutin välein. Puhelimeen vastasi ihanan rauhallinen ja ystävällinen kätilö, joka esitti erilaisia kysymyksiä, muun muassa missä supistukset tuntuivat. Vastasin, että vatsaa särkee, ja sitten taisin sanoa taikasanan: vähän ponnistamisen tarvetta. Kätilö sanoi, että nyt on parasta tulla ambulanssilla sairaalaan. Sen verran sekaisin olin kivusta tai valvomisesta, että kysyin ihan tosissani, mistä numerosta ambulanssi tilataan. Kuulemma 112. Okei. :)
Vaihdoin yöpaidan siistimpiin vaatteisiin ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Sieltä esitettiin samoja kysymyksiä supistusten tiheydestä, raskauden kestosta ynnä muusta, ja sitten mies pyydettiin puhelimeen saamaan ohjeita. Ambulanssi tuli tosi nopeasti, mies meni alakertaan availemaan ovia. Kesäaamu oli jo täysin valoisa. Pelkäsin, että ambulanssimiehet eivät ota minua vastaan, kun tunsin olevani vielä tosi hyvässä kunnossa enkä huutanut kivusta. He olivat kuitenkin ihan tosissaan ja sanoivat, että nyt lähdetään. (Seuraavana päivänä eräs hoitaja kertoi sairaalassa, että ambulanssihenkilökunta ottaa aina synnyttäjät tosi vakavasti, koska he pelkäävät joutuvansa avustamaan synnytyksessä, jos sairaalaan ei ehditä!) Kävelin jopa omin jaloin sisälle ambulanssiin. Siellä jouduin makaamaan paareille kylkiasentoon, mikä oli supistusten tullessa tosi inhottavaa. Käteeni laitettiin tippa, verenpainetta mitattiin ja jokin laite seurasi sykettä ja supistuskäyrää. Kävimme myös aika legendaarisen keskustelun:
Henkilökunta: "Onko ollu mitään komplikaatioita raskauden aikana?"
Silmu: "Ei mitään. Mä oon voinut tosi hyvin koko raskausajan."
Henkilökunta (rauhoittavalla äänellä): "Tosi hyvinhän sä voit nytkin. Tosi hyvät verenpaineet."
Lähdimme ajamaan sairaalaan ja pääsimmekin sinne nopeasti, koska aamuruuhkaa ei vielä ollut. Minut kannettiin paareilla synnytysosastolle, ja ambulanssimiehet toivottivat onnea matkaan ja lähtivät pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kuusi aamulla. Tosi mukava kätilö otti meidät vastaan, vauvasta otettiin sydänkäyrää ja toinen käyrä seurasi supistuksia. Sisätutkimuksessa selvisi jotain mielettömän hienoa: kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki! Ihan uskomatonta, että olin selvinnyt kotona niin pitkään. Kätilö sanoi minua sisukkaaksi, mutta itse sanoisin olevani pikemminkin onnekas – koska kivut olivat niin pieniä – ja korkeintaan hyvin valmistautunut henkisesti.
Vielä ei kuitenkaan voitu ruveta ponnistamaan vauvaa ulos, sillä kalvot eivät olleet puhjenneet (niitä ei puhkaistu, koska olin itse toivonut synnytyssuunnitelmassani, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa). Sairaalassa meni vielä kolmisen tuntia, ennen kuin päästiin ponnistusvaiheeseen. Kipu oli kovempaa, mutta mitään taju lähtee -tunnetta ei missään vaiheessa tullut ja supistusten väleissä sai aina levätä. Olin salissakin aika pitkään jalkeilla, kävelin tai nojasin sänkyyn lantiota keinutellen. Välillä roikuin miehen kaulassa. Jossain vaiheessa jalat alkoivat väsyä pystyasentoon, ja kätilö ehdotti jumppapallon päällä istumista. Se olikin tosi hyvä asento, pyörittelin lantiota hitaasti ympäri sekä supistusten aikana että välillä. Ilokaasua hengitin myös, ja se tuntui ihan hyvältä vaikken tarkkaan ottaen oikein huomannut miten tai missä se vaikutti (seos oli kuulemma tosi mietoa). Lopulta kalvot puhkesivat lähes itsestään jonkin sisätutkimuksen yhteydessä, ja valtava määrä lämmintä lapsivettä hulahti sängylle.
Siitä meni vielä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan alkaa ponnistamaan "sitten kun siltä tuntuu". Taisin ihmetellä, että nytkö jo. Parin supistuksen jälkeen sanoin, että nyt voisin kokeilla. Jostain syystä, jonka olen unohtanut, en saanut tai voinut enää olla pystyasennossa (voi olla, että jalat eivät enää kantaneet). Koetin sitten ponnistaa sekä kontillani että etunojassa sängyn päätyyn tukeutuen, mutta jotenkin en saanut kunnolla voimaa ponnistuksiin. Ehkä en uskaltanut ponnistaa tarpeekis tosissani tai sitten en osannut oikeaa tekniikkaa. Hetken päästä pyysin joka tapauksessa saada siirtyä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon, ja siinä homma sujuikin paremmin.
Ponnistusvaihe kesti melko tarkkaan tunnin; supistukset harvenivat ja lievenivät jonkin verran, mikä on kai kehon tapa kerätä voimia loppuhuipennukseen. Ihmettelin ääneen, miten ponnistusvaihekin voi olla näin rauhallista eikä yhtään dramaattista: supistusten välillä pystyin edelleen juttelemaan kätilöiden kanssa, eikä kipu ollut vieläkään kovin pahaa. Pian sen jälkeen dramatiikka alkoikin, kun vauvan sydänkäyrään tuli jotakin häikkää ja kätilöt kutsuivat lääkärin arvioimaan tilannetta. Lääkäri totesi, että todennäköisesti mitään vaaraa ei ole mutta varmuuden vuoksi vauva on saatava nopeasti ulos, koska sydänäänet hävisivät välillä, lapsivesi oli ollut vihreää ja ponnistusvaihe oli jo kestänyt melkein tunnin. Lisäksi vauvan pää oli tulossa väärässä asennossa. En ehtinyt edes pelästyä vauvan puolesta, koska minulle vakuutettiin, että kyseessä on pelkkä varotoimenpide ja tilanne on täysin hallinnassa. Sain oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia, ja vauvan päähän kiinnitettiin imukuppi (ihan kamalaa, mutta kesti vain hetken). Seuraavat 15 minuuttia olivat synnytyksen rajuin ja pahin vaihe: piti ponnistaa ihan täysillä, kolme kätilöä antoi ohjeita jalkopäässä, lääkäri veti samalla imukupista, imukuppi irtosi ja piti laittaa toinen, sain puudutetta ja väliliha leikattiin. En ollut tajunnut, että ponnistaminen on niin kovaa työtä, ei niinkään kipua – olin aivan hiessä ja käytin viimeisetkin voimanrippeeni, mies pyyhki jatkuvasti niskaani märällä pyyhkeellä ja antoi juotavaa. Muistan, että huusin ja itkin vähän ja että tilanne oli kamala, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kamalaa, että olisin luullut (tai toivonut!) kuolevani tai menettäväni tajuntani tai mitään. Ylipäänsä koko loppuvaihe on mielessä vähän sumuisena, vaikka joitain yksityiskohtia muistankin kirkkaasti. Kerran kävi mielessä, että mitä jos en pysty tähän ja joudun vielä hätäsektioon, vaikka koko synnytys on muuten sujunut niin hienosti. En tajunnut, että vauva oli silloin jo todella lähellä syntymää; en oikein tuntenut sen liikkumista alaspäin ponnistusten mukana, eivätkä kätilöt kertoneet miten tilanne eteni.
Lopulta vauvan pää tuli maailmaan, ja kätilöt imivät pikkuisen hengitystiet auki. Imukuppi irrotettiin, ja hartiat ja muu vauva syntyivät kätilön avustamana. Vauvan päähän ei jäänyt imukupista minkäänlaista pahkaa, ainoastaan pieni punainen ruhje. Muistan, että pään ja hartioiden tuleminen oli jotakin ihan tajutonta mutta kesti vain hetken, enkä pysty enää palauttamaan kivun ja paineen tunnetta mieleeni. Vauvan muu vartalo solahti sitten jo vaivattomasti maailmaan. Sain vauvan rinnalleni, sairaalayöpaidan napit oli avattu valmiiksi jo aiemmin.
--------------------
Vauvan synnyttyä kaikki kipu oli saman tien poissa – niinhän kaikki aina vakuuttavat, mutta se tuntui silti uskomattomalta. Vietimme synnytyssalissa vielä monta tuntia toisiimme tutustuen, vauva enimmän aikaa rinnallani yöpaidan alla. Kätilö ryhtyi ompelemaan episiotomiahaavaa ja paria pientä repeämää. Tikkien laitto oli tosi inhottavaa, ja silloin kyllä kiljuin ja vääntelehdin. Sain lisää puudutetta, mutta osa siitä valui kuulemma saman tien pois verenvuodon mukana. Tämäkään kipu ei kuitenkaan ollut jatkuvaa, ja välillä pystyin juttelemaan mukavia ihanan kätilön kanssa. Puhuimme jotakin siitä, millainen ihme lapsen syntymä perheeseen on, ja kerroin, että tätä vauvaa on odotettu monta vuotta. Kätilö sanoi huomanneensa sen papereistani ja kertoi, että hänenkin esikoisensa oli syntynyt IVF:n ansiosta ja tuntui edelleen ihmeeltä.
Ompelun jälkeen pääsin käymään vessassa ja suihkussa toisen kätilön avustamana; minua piti taluttaa käsipuolesta, koska meinasin pyörtyä pariin otteeseen. Olin kuulemma ihan valkoinen nenänpäästä, ja olo oli vähän heikko. Suihku teki kuitenkin hyvää, samoin puhtaat sairaalavaatteet. Mies pääsi kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa, minun oli pakko levätä sängyssä. Sitten sain puhtaan vauvan taas rinnalleni ja meille tarjottiin aamiaista: omenamehua kuohuviinilaseissa, teetä, appelsiinimehua, voileipää, jogurttia ja banaania. Mikään ruoka ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä! Skoolasimme omenamehulla uudelle elämälle. Kello kävi jo iltapäivää, kun lopulta siirryimme tytön syntymähuoneesta vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
---------------------
Kokonaisuudessaan synnytys oli minusta yllättävän helppo ja todella positiivinen kokemus. Kestoksi merkittiin yhdeksän tuntia, joista neljä ensimmäistä vietin siis kotona ja ambulanssimatkalla. Ainoastaan viimeiset 15 minuuttia olivat ikäviä, mutta silloinkin itse tilanne antoi todella paljon voimaa kivun ja väsymyksen kestämiseen. Kun seuraavana päivänä pyydettiin pisteyttämään synnytyskokemus asteikolla 1–10, annoin sille yhdeksän pistettä.
En halua vaikuttaa miltään supersynnyttäjältä, joka väittää, että kivun sietäminen on pelkkä asennekysymys. Päinvastoin tahtoisin vakuuttaa, että ihan tavallinen nainen, joka ei ole koskaan joutunut kestämään esimerkiksi murtuma- tai leikkauskipua, voi selvitä synnytyksestä hyvin ja kokea sen positiiviseksi. Olin arvellut olevani aika kipuherkkä ihminen, mutta loppujen lopuksi kestin synnytyskipua tosi hyvin; sen sijaan ompelukipua en meinannut sietää yhtään. Varmasti olin myös onnekas, kun synnytys oli noinkin lyhyt ja omat voimani riittivät hyvin. Se, että synnytys eteni nopeasti ja henkinen valmistautumiseni tuntui toimivan, antoivat lisää voimaa ja uskoa selvitä tilanteesta. Imukuppi ja episiotomia eivät toki kuuluneet käsikirjoitukseen, mutta niiden käyttöön taas oli selkeä lääketieteellinen syy enkä olisi voinut tehdä mitään niiden välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan synnytys oli juuri sellainen lempeä ja luonnollinen tapahtuma, jollaista olin toivonut.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Against all odds
Hei, onnellinen Silmu täällä! Kuinka moni arvasi blogihiljaisuuden syyn oikein? En sitten turhaan kirjoittanut viime postauksessa raskauden loppumetreistä: vain reilu vuorokausi sen julkaisusta, ja tyttövauva oli jo maailmasta.
Hän on ihana, täydellinen. Hänellä on tumma, lyhyt, tuuhea tukka ja tummansiniset silmät. Hän olikin lopulta aika iso: 4070 g ja 52 cm. Tuhti tyttö tuntuu juuri oikealta meille, vaikka me molemmat vanhemmat olemme olleet selvästi pienempiä vastasyntyneinä. Luonteeltaan hän vaikuttaa melko rauhalliselta ja tyyneltä, mutta osaa pitää ääntäkin tarvttaessa.
Kirjoitan myöhemmin enemmän synnytyksestä ja muusta. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, melkein pilkulleen toiveideni mukaan.
Pääsimme eilen kotiin sairaalasta, ajelimme taksilla halki alkukesän kukoistuksen ja vehreyden. Kaikki oli samanlaista kuin vielä muutama päivä aiemmin ja kuitenkin täysin erilaista. Ihmiset kulkivat sunnuntai-iltapäivän askareissaan, ajoivat polkupyörällä, kantoivat kauppakasseja eivätkä yhtään tienneet, että kahden ihmisen elämä oli juuri muuttunut täydellisesti. Bussikaistaa jyristävät linja-autot, jotka ennen kuljettivat minua avuliaasti paikasta toiseen, olivat muuttuneet potentiaaliseksi uhkaksi, joka voi tehdä jotain pahaa minun lapselleni. Kun taksikuski lähti matkaan Kätilöopiston pihasta, radiossa alkoi soida Phil Collinsin lälly balladi Against All Odds. Niin. En tiedä, oliko lapsen saapuminen meidän perheeseen ihan kaikkien todennäköisyyksien vastaista, mutta melko mahdottomalta se ainakin tuntui vielä vuosi sitten. Sillä hetkellä tuli itku.
Hän on ihana, täydellinen. Hänellä on tumma, lyhyt, tuuhea tukka ja tummansiniset silmät. Hän olikin lopulta aika iso: 4070 g ja 52 cm. Tuhti tyttö tuntuu juuri oikealta meille, vaikka me molemmat vanhemmat olemme olleet selvästi pienempiä vastasyntyneinä. Luonteeltaan hän vaikuttaa melko rauhalliselta ja tyyneltä, mutta osaa pitää ääntäkin tarvttaessa.
Kirjoitan myöhemmin enemmän synnytyksestä ja muusta. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, melkein pilkulleen toiveideni mukaan.
Pääsimme eilen kotiin sairaalasta, ajelimme taksilla halki alkukesän kukoistuksen ja vehreyden. Kaikki oli samanlaista kuin vielä muutama päivä aiemmin ja kuitenkin täysin erilaista. Ihmiset kulkivat sunnuntai-iltapäivän askareissaan, ajoivat polkupyörällä, kantoivat kauppakasseja eivätkä yhtään tienneet, että kahden ihmisen elämä oli juuri muuttunut täydellisesti. Bussikaistaa jyristävät linja-autot, jotka ennen kuljettivat minua avuliaasti paikasta toiseen, olivat muuttuneet potentiaaliseksi uhkaksi, joka voi tehdä jotain pahaa minun lapselleni. Kun taksikuski lähti matkaan Kätilöopiston pihasta, radiossa alkoi soida Phil Collinsin lälly balladi Against All Odds. Niin. En tiedä, oliko lapsen saapuminen meidän perheeseen ihan kaikkien todennäköisyyksien vastaista, mutta melko mahdottomalta se ainakin tuntui vielä vuosi sitten. Sillä hetkellä tuli itku.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Raskauden loppumetreillä
Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Juhlapäivä tämäkin
Tänään on minun, meidän, meidän kaikkien kolmen laskettu aika. Olen aiemmin varonut kertomasta täällä ihan tarkkaa päivämäärää tunnistamisen pelossa, mutta onkohan sillä enää mitään väliä? Asioista vähän perillä olevat pystyvät kyllä päättelemään sen muutenkin. Tänään se siis on, tasan 38 viikkoa munasolupunktiosta ja solujen hedelmöityksestä. Voi sitä voittajafiilistä operaation jälkeen! Onnistumiseen en heti silloin uskaltanut uskoa, mutta jo se, että selvisin toimenpiteestä ja se oli helpompi kuin olin pelännyt. Sitten tuli lisää hyviä uutisia, sukusolumme hedelmöittyivät hienosti ja lähes kaikki alkiot rupesivat jakautumaan.
Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.
Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.
Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.
Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.
Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.
Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.
Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.
Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.
Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.
Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.
Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.
Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.
lauantai 31. toukokuuta 2014
Ei vielä
Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
tiistai 27. toukokuuta 2014
Helteestä, keväästä ja h-hetkestä
Kaikki joskus raskauden kokeneet ja lapsia saaneet tuttuni ovat kertoneet, että raskaana oleminen on pahinta helteisellä säällä. Täytyy myöntää, että väitteessä on ehkä jotain perää. Itse selvisin silti melko helpolla tästä reilun viikon hellejaksosta, joka hellitteli Etelä-Suomea toukokuussa 2014. Kieltämättä yleinen oleminen oli raskaampaa kuin viileällä säällä ja levätä piti enemmän, mutta jaksoin kuitenkin kävellä kilometrikaupalla joka päivä, käydä kaupungilla ja Ikeassa, touhuta kotona, leipoa raparperipiirakkaa, silittää vauvanvaatteita... Pari viimeistä yötä ovat tosin olleet kamalan hikisiä ja levottomia, kun lämpötila täällä sisällä ei ole enää juuri laskenut yöksikään siitä + 28 asteesta. Tänään sää onkin sitten kääntynyt huomattavasti viileämmäksi ja sateiseksi.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)