Hei, onnellinen Silmu täällä! Kuinka moni arvasi blogihiljaisuuden syyn oikein? En sitten turhaan kirjoittanut viime postauksessa raskauden loppumetreistä: vain reilu vuorokausi sen julkaisusta, ja tyttövauva oli jo maailmasta.
Hän on ihana, täydellinen. Hänellä on tumma, lyhyt, tuuhea tukka ja tummansiniset silmät. Hän olikin lopulta aika iso: 4070 g ja 52 cm. Tuhti tyttö tuntuu juuri oikealta meille, vaikka me molemmat vanhemmat olemme olleet selvästi pienempiä vastasyntyneinä. Luonteeltaan hän vaikuttaa melko rauhalliselta ja tyyneltä, mutta osaa pitää ääntäkin tarvttaessa.
Kirjoitan myöhemmin enemmän synnytyksestä ja muusta. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin, melkein pilkulleen toiveideni mukaan.
Pääsimme eilen kotiin sairaalasta, ajelimme taksilla halki alkukesän kukoistuksen ja vehreyden. Kaikki oli samanlaista kuin vielä muutama päivä aiemmin ja kuitenkin täysin erilaista. Ihmiset kulkivat sunnuntai-iltapäivän askareissaan, ajoivat polkupyörällä, kantoivat kauppakasseja eivätkä yhtään tienneet, että kahden ihmisen elämä oli juuri muuttunut täydellisesti. Bussikaistaa jyristävät linja-autot, jotka ennen kuljettivat minua avuliaasti paikasta toiseen, olivat muuttuneet potentiaaliseksi uhkaksi, joka voi tehdä jotain pahaa minun lapselleni. Kun taksikuski lähti matkaan Kätilöopiston pihasta, radiossa alkoi soida Phil Collinsin lälly balladi Against All Odds. Niin. En tiedä, oliko lapsen saapuminen meidän perheeseen ihan kaikkien todennäköisyyksien vastaista, mutta melko mahdottomalta se ainakin tuntui vielä vuosi sitten. Sillä hetkellä tuli itku.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Raskauden loppumetreillä
Uskallan kirjoitan otsikon noin, vaikka voihan tässä pahimmassa tapauksessa mennä vielä kaksi viikkoakin. Mutta ei määräänsä enempää kuitenkaan! Ennen juhannusta meillä on ihan varmasti vauva.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
Edelleenkään ei siis ole mitään uutisia kerrottavaksi. Eilen illalla ja alkuyöstä supistuksia tuli tosi paljon ja tosi voimakkaita, hiukan kivuliaitakin. Oli vaikea löytää yhtään siedettävää asentoa sängyssä ja pystyä nukahtamaan. Harjoitussupistukset eivät todellakaan tule säännöllisesti esimerkiksi kymmenen minuutin välein vaan välillä ihan peräkkäin ja päällekkäin, toisinaan uusi aalto saattaa alkaa ennen kuin edellinen on kunnolla loppunutkaan. Ramppasin vessassa ja muutenkin ylhäällä aika monta kertaa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin laantuivat, ja nukuin loppuyön ihan levollisesti. Aamulla heräsin taas kerran vähän pettyneenä: ei vieläkään mitään. Jostain syystä olen melko varma, että synnytys alkaa illalla tai yöllä, joten jos aamuun mennessä ei mitään ole tapahtunut, ainakin seuraavat kahdeksan tuntia ovat todennäköisesti rauhallisia.
Mutta hei, luulenpa bonganneeni sen kuuluisan limatulpan aamulla suihkuun mennessäni! Nyt mennään kyllä tässä blogissa ihan uusille ällöttävyyssektoreille, mutta löysin sitkeää limaa jonka joukossa oli jonkin verran veriviiruja. Koko raskauden aikana ei ole näkynyt kertaakaan mitään verensekaista vuotoa, joten olen nyt aika varma tästä. Googlettelun perusteella limatulpan irtoaminenkaan ei tosin ole varma merkki synnytyksen alkamisesta edes lähipäivinä; joillakin on mennyt vielä viikkojakin. Mutta kiva huomata, että keho valmistautuu synnytykseen ja että tiheät supistukset ovat saaneet ainakin jotain aikaan.
Olen niin kiitollinen, että olen saanut kokea raskauden. Ensinnäkin tietysti siksi, että sen ansiosta saamme vihdoin pitkään odotetun lapsen. Olen kai ennenkin maininnut, että olimme päättäneet olla lähtemättä enää adoptiotaipaleelle, mikäli hoidot eivät olisi onnistuneet. Päätös ei johtunut mitenkään siitä, että pitäisimme nimenomaan biologista lasta jotenkin ensisijaisena; emme vain olisi jaksaneet epävarmuudessa elämistä enää pitempään. Peli olisi ollut pakko viheltää poikki, ja elämä olisi rakennettu sitten uudelta pohjalta. Lisäksi oma ikämme olisi jo saattanut muodostua esteeksi, jos ensin olisi vietetty pari vuotta hoidoissa, sitten määrittelemätön aika adoptioneuvonnassa ja lupaa odotellessa ja sen jälkeen vielä vaikka viisikin vuotta varsinaisessa adoptiojonossa.
Toinen syy on se, että raskaus on ollut kohdallani niin ihanaa ja helppoa aikaa (tai no, ainakin jostain puolivälistä eteenpäin, kun pahoinvointi helpotti ja aloin itse vihdoinkin uskoa onnistumisen mahdollisuuteen). Olen selvinnyt monessa suhteessa vähillä vaivoilla, voinut hyvin ja ollut monta kuukautta elämäni kunnossa. Tuntuu niin ihanalta liikkua, syödä terveellisesti ja pitää huolta itsestään, kun tietää, että se kaikki heijastuu suoraan pikkuisen hyvinvointiin. Jos olisin lääkäri tai hoitotieteilijä, alkaisin kyllä heti tehdä tutkimusta raskausajan elämäntapojen vaikutuksesta vauvan terveyteen ja vaikka synnytyksen sujumiseen ja siitä toipumiseen. Siitä on yllättävän vähän tutkimustietoa saatavilla, ainakaan populaarissa muodossa ja helposti löydettävissä; varmaan noiden alojen omissa tieteellisissä journaaleissa voisi ollakin. Luin hiljattain jostain, että esimerkiksi äidin liikunta – vaikka pitkät kävelylenkit, joita itse harrastan – parantaa sikiön hapensaantia ja tuudittaa sen mukavasti pitkille päiväunille. Ystäväni taas kertoi juuri, että vauvat, jotka ovat jo kohdussa tottuneet nukkumaan välillä pitkiä pätkiä, saattavat syntymän jälkeenkin noudattaa samaa unirytmiä.
Mietin juuri, millaista elämä oli vuosi sitten. Kesäkuussa 2013 kävin työmatkoilla Saksassa ja Norjassa (en todellakaan ole mikään businessihminen tai uratykki, mutta työmatkoja ne kuitenkin olivat). Shoppailin kynsilakkaa ja suklaata lentokentällä. Kävin juoksemassa kolme kertaa viikossa, Norjassakin olivat lenkkikamat mukana. Sunnuntaisin tein yleensä pitkän eli yli kymmenen kilometrin lenkin. Kesäkuun alussa tehtiin meidän toinen inseminaatio. Menkat alkoivat ennen juhannusta, en osannut olla edes pettynyt. Vietimme juhannusta kahdestaan Helsingissä, teimme hyvää ruokaa, pyöräilimme aattona keskustaan ja kävimme Mattolaiturin terassilla. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen. Yritimme esittää, että kaikki oli ihan hyvin, ja tavallaanhan niin olikin. Mutta silti... En osannut silloin varmaan edes kuvitella, miten erilaiselta – kevyeltä – elämä voi tuntua jo raskausaikana. Miten voi olla täydellisen onnellinen ihan vain silloinkin, kun puuhailee kotona, kokeilee uutta ruokareseptiä tai odottaa kaveria kahville. Varmasti nautin noista samoista asioista vuosi sittenkin, mutta niitä tuli tehtyä harvemmin ja koko ajan kaiken taustalla väijyi silloinkin se synkkä pilvi. Nyt se on poissa: en tavoita sitä enää ihan kunnolla, vaikka miten yrittäisin muistella.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Juhlapäivä tämäkin
Tänään on minun, meidän, meidän kaikkien kolmen laskettu aika. Olen aiemmin varonut kertomasta täällä ihan tarkkaa päivämäärää tunnistamisen pelossa, mutta onkohan sillä enää mitään väliä? Asioista vähän perillä olevat pystyvät kyllä päättelemään sen muutenkin. Tänään se siis on, tasan 38 viikkoa munasolupunktiosta ja solujen hedelmöityksestä. Voi sitä voittajafiilistä operaation jälkeen! Onnistumiseen en heti silloin uskaltanut uskoa, mutta jo se, että selvisin toimenpiteestä ja se oli helpompi kuin olin pelännyt. Sitten tuli lisää hyviä uutisia, sukusolumme hedelmöittyivät hienosti ja lähes kaikki alkiot rupesivat jakautumaan.
Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.
Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.
Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.
Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.
Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.
Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.
Viimeisempien kuukautisteni (ajatella, että minulla ei ole ollut menkkoja yhdeksään kuukauteen!) alkamispäivän mukaan laskettu aika olisi vasta huomenna, mutta sillä ei ole näissä IVF-hommissa merkitystä. Hedelmöityspäivä on se, mikä ratkaisee. Sattuuko joku muuten tietämään, onko IVF-vauvoilla tapana syntyä lähempänä laskettua aikaa kuin vauvoilla keskimäärin? Mietin vain, että ajoitus saattaisi olla hiukan tarkempi kuin luomuraskauksissa, joissa laskettu aika määritellään kuukautisten alkamisen perusteella, vaikka kuukautiskierron pituus voi vaihdella paljonkin.
Kommentoinkin jo eilen Pauliinan blogiin, että laskettu aika on ollut psykologisesti tärkeä juttu, vaikka tiedän ihan hyvin, että vain 4–5 % vauvoista syntyy juuri sinä päivänä. Tätä nimenomaista päivämäärää on odotettu sieltä syksystä asti. Olen tavallaan hyvin iloinen, että olen saanut kokea raskautta näin pitkälle ja nauttia näin monesta päivästä. Päivämäärä on selvästi ohjaillut ajatuksiani: vielä viime viikolle tein kaikenlaisia suunnitelmia ja sovin tapaamisia, mutta tälle viikolle ei ole kalenterissa enää mitään, paitsi yksi neuvolakäynti. Tästä eteenpäin eletään varmaan ihan päivä kerrallaan. Kaikki vauvan tuloon liittyvät valmistelu- ja hankintatoimetkin olen näköjään mitoittanut tarkasti laskettua aikaa edeltävälle ajanjaksolle, koska nyt kaikki on aika lailla valmista (vielä eilen kävimme ostamassa maton vauvan huoneeseen!). Jotakin pientä hiomista keksin varmaan vielä, ja siivottavia kaappeja riittää tarvittaessa edelleen, mutta ne eivät suoranaisesti liity vauvaan ja periaatteessa kaikki on nyt hyvinkin valmista.
Mitään selviä merkkejä synnytyksen alkamisesta en ole vielä havainnut. Tänään uni loppui aamukuudelta, jo ennen miehen herätyskellon soimista. Nyt, kun vielä voisi ja saisi ja olisi hyväkin nukkua mahdollisimman paljon... Makailin tunnin verran sängyssä, kunnes luovutin ja lähdin keittämään aamukahvia. Päiväunet tulevat varmaan tarpeeseen jossain vaiheessa. Voimakkaita ja kiristäviä supistuksia on ollut ainakin sieltä kello kuudesta saakka, mutta kipeitä ne eivät vieläkään ole. Kaikkein voimakkaimmin ne tuntuvat yöaikaan tai yleensäkin silloin, kun olen makuuasennossa. En oikein tiedä, kannattaisiko synnytystä yrittää vauhdittaa menemällä makuulle vai onko tuntemus vain ilkeämpi siinä asennossa.
Eilen illalla vauvan liikkeet tuntuivat niin alhaalla, että olisin melkein voinut vannoa sen olevan jo niinsanotusti synnytyskanavassa. Tiedän, ei ole mahdollista. :) Lisäksi se möyri taas niin voimakkaasti, että odotin sen potkaisevan minä hetkenä hyvänsä reiän sikiökalvoihin ja lapsiveden hulahtavan ulos. No, niinkään ei tapahtunut. Nyt vajoan omissa silmissäni todella alas, mutta taidan sittenkin kirjoittaa siitä limatulppaosastosta... Mitään selvää tulppaa en ole havainnut, mutta limaa on kyllä tullut noin viimeisen viikon ajan melko paljon, ei kuitenkaan sen enempää kuin joskus ennen vanhaan ovulaation aikoihin. Mistään teelusikallisesta tai ruokalusikallisesta ei tosiaan ole kysymys, niin kuin joissakin lähteissä sanotaan. Toisaalta kaikilta limatulppa ei irtoa lainkaan, tai se voi irrota pikkuhiljaa tai vasta itse synnytyksessä. Taitaa olla samanlainen kuin muutkin synnytystä ennakoivat jutut: koskaan ei voi ennustaa mitään ihan varmaa.
Kissa on ollut hyvin kiinnostunut vauvan huoneesta. Se toimi aiemmin lähinnä mieheni työhuoneena, ja kisu nukkuikin siellä usein pitkiä päiväunia miehen sylissä. Nyt siellä ovat lähes kaikki kalusteet vaihtuneet, on uudet tarvikkeet ja uudet tuoksut. Kissa on käynyt testaamassa melkein kaikki hankinnat: se on nukkunut pinnasängyssä, kuopinut äitiyspakkausta ja vauvan lipaston laatikoita ja toiminut jopa turvakaukalon crash test dummyna. Epähygieenistä ja vaarallista, ajattelee joku nyt varmaan. No, me olemme ajatelleet niin päin, että kissan on parempi haistella ja tutustua kapineisiin nyt ennen vauvan tuloa kuin sitten jälkeenpäin. Useimmat kissanomistajatuttuni ovat tosin sanoneet, että kissa ei ole osoittanut juurikaan kiinnostusta vauvaan tai sen tavaroihinkaan enää siinä vaiheessa, kun pieni rääkyjä on saapunut talouteen. Mutta on ollut hauska seurata, kuinka järjestelmällisesti mirri on käynyt läpi kaikki uudet huonekalut ja muut kapistukset. Ihan kuin se kuvittelisi, että huone on sisustettu sitä itseään varten.
Mukavaa päivää ja alkavaa viikkoa kaikille! Saa nähdä, montako kertaa ehdin vielä kirjoittelemaan ennen h-hetkeä.
lauantai 31. toukokuuta 2014
Ei vielä
Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Mieltä lämmitti kuulla, että niin moni, jota en ole koskaan tavannutkaan, alkoi jännittää kanssamme. Täällä jännitetään edelleen, tai oikeastaan suurin täpinöinti on jo ohi, mutta mitään uutta kerrottavaa ei siis ole. Pikemminkin siitä "erilaisesta" olotilasta on tullut normaali olotila. Olo on ihan eri tavalla kankea ja raskas kuin vielä viikko sitten. Yöunet katkonaisia. Keskittyminen alkaa olla vaikeaa. Kävely sujuu vieläkin hyvin, mutta kumartelu, sängystä nouseminen, kyljen kääntäminen jne. ovatkin sitten eri juttu.
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
Harjoitussupistuksia on paljon, ja ne ovat entistä voimakkaampia. Alkuviikosta tapaamani terkkari piti niitä hyvänä asiana, saattavat kuulemma vähän avata kohdunsuuta ja muutenkin edistää synnytyksen alkamista. Enimmäkseen kivuttomia ne ovat edelleen, mutta välillä aika epämiellyttäviä. Toissayönä tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuakin. Usein käy niin, että kun alkuyöstä herään ensimmäistä kertaa vessahätään, virtsarakko on niin täynnä että supistus sattuu siihen. Viime yönä tunsin niin terävää kipua, että piti ihan voihkaista ääneen. Kun sain kammettua itseni sängystä lattialle (ei enää ihan helppo proggis tämän pötsin kanssa), sattui niin että jalat menivät melkein alta. Kipu hellitti kuitenkin hetkessä ja meni kokonaan ohi, kun olin käynyt pissalla. Anteeksi, jos tuli vähän too much information. Olen sen verran häveliäs, etten taida edes aloittaa aiheesta "miten tunnistaa limatulppa". ;) No, sen verran voin ehkä sanoa, että ainakaan toistaiseksi en ole tunnistanut.
Vauva liikkuu hyvin, ja liikkeet tuntuvat välillä todella alhaalla, ihan jalkovälissä ja nivusissa. Sen uusin lempinimi on Möyrä, niin paljon se möyrii ja möngertää. Näyttää söpöltä, kun pieni kantapää liikkuu vatsanahan alla kuin teräväharjainen aalto. Vauvan liikkeet eivät silti koskaan tee kipeää (paitsi vähän silloin, kun sen pää porautuu lantion luita vasten). Olen ehkä sen verran pitkä, että se ei ylety potkimaan kylkiluitani, tai sitten se on vain suotuisassa asennossa. Vieläkin tuntuu välillä vähän vaikealta uskoa, että kohta näemme sen. Hänet. Hän on minulle kovin todellinen ja fyysinen jo nyt, mutta samalla vähän mystinen kuin jokin arka eläin, jota voi tarkkailla mutta ei koskaan täysin ymmärtää. Tällä viikolla sikiö painaa keskimäärin 3 400 grammaa, eli hyvinkin saman verran kuin vaikka kissa tai jänis.
Tein alkuviikosta jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt: vein pienen muovikassillisen vanhoja lääkkeitä apteekkiin. Samaan kassiin pakkasin myös IVF-hoidon aikaan käyttämämme neularoskiksen. Sen olisi saanut palauttaa klinikallekin, mutta en mitenkään uskaltanut ottaa sitä mukaan silloin, kun kävimme siellä viimeistä kertaa eli varhaisultrassa. Olisi tuntunut liian pahalta, jos kohdussa ei olisikaan ollut mitään ja olisin joutunut jatkamaan piikitystä. Nyt mieli keveni, kun pääsin eroon keltaisesta muovipömpelistä. Kylpyhuoneen kaappiin jäi muistoksi vielä tyhjiä lääkepakkauksia, käyttöohjeita ja Puregon-kynän mukana saamamme vaaleansininen toilettilaukku. Muistan ajatelleeni jo IVF:n aikaan toiveikkaana, että pussukassa voi ehkä myöhemmin säilyttää vauvan tavaroita – jottei unohtaisi, miten hän on saanut alkunsa. Ikään kuin sitä voisi muutenkaan unohtaa.
Toilettilaukussa on herttainen logo, joka kuvaa kolmihenkistä perhettä: äiti, isä ja vauva. Sitä voisi "turvallisesti" käyttää julkisillakin paikoilla ilman, että kovin moni tunnistaisi sitä lääketehtaan lahjukseksi. En ole puhunut kovinkaan avoimesti lapsettomuudestamme edes nyt odotusaikana; vanhempani ja sisareni tietävät nykyään, samoin useimmat ystäväni, miehen sukulaisista ja kavereista ei oikeastaan kukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, josko tulisin avoimemmin kaapista ulos. Haluaisin kovasti lisätä ihmisten tietoisuutta lapsettomuuden yleisyydestä ja hoitokeinoista sekä siitä, miten rankkaa, kuormittavaa ja hirveää se on. Ikään kuin antaa lapsettomuudelle kasvot: että se voi koskettaa ns. täydellistä parisuhdetta, elämää jossa on "kaikki hyvin". Aiemmin minulla ei ole ollut rohkeutta kertoa siitä omissa nimissäni, mutta nyt ehkä kohta on?
tiistai 27. toukokuuta 2014
Helteestä, keväästä ja h-hetkestä
Kaikki joskus raskauden kokeneet ja lapsia saaneet tuttuni ovat kertoneet, että raskaana oleminen on pahinta helteisellä säällä. Täytyy myöntää, että väitteessä on ehkä jotain perää. Itse selvisin silti melko helpolla tästä reilun viikon hellejaksosta, joka hellitteli Etelä-Suomea toukokuussa 2014. Kieltämättä yleinen oleminen oli raskaampaa kuin viileällä säällä ja levätä piti enemmän, mutta jaksoin kuitenkin kävellä kilometrikaupalla joka päivä, käydä kaupungilla ja Ikeassa, touhuta kotona, leipoa raparperipiirakkaa, silittää vauvanvaatteita... Pari viimeistä yötä ovat tosin olleet kamalan hikisiä ja levottomia, kun lämpötila täällä sisällä ei ole enää juuri laskenut yöksikään siitä + 28 asteesta. Tänään sää onkin sitten kääntynyt huomattavasti viileämmäksi ja sateiseksi.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
Turvotusta minulla ei ole aiemmin ollut, mutta helteiden tultua se pamahti jossain määrin päälle. En uskalla enää käyttää sormuksia, kun pelkään, etten saisikaan niitä irti. Vihkisormukseni on oikeastikin aika nafti, puoli kokoa kihlasormusta pienempi (sovitin sitä aikoinaan, vuosia sitten, tosi kylmänä kevätpäivänä, ja se oli silloin "just hyvä"). Myös kaikki vanhat ballerinat ja muut sievät kesäkengät puristavat jaloissa. Onneksi on tennarit ja vaellussandaalit!
Luonto on niin kaunis juuri nyt. Tuomet, kielot, sireenit ja omenapuunkukat tuoksuvat, linnut visertävät, voikukat täplittävät pientareita. Olen niin iloinen, että lapsemme syntyy juuri tässä toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa; tämä on aina ollut mielestäni vuoden kauneinta aikaa. Keskikesällä luonnon kauneus on sitten jo vähän erilaista, kypsempää eikä ihan niin herkkää. Olen itsekin kevään lapsi, samoin mieheni, mutta meidän syntymäpäivämme ovat vähän aiemmin. Ensi vuonna tähän aikaan meillä suunniteltaneen sitten jo yksivuotissynttäreitä.
Tiedättekö, nyt laskettuun aikaan on enää vajaa viikko! Syksyllä se päivämäärä tuntui olevan niin kaukana, että epäilin, tuleeko se ikinä. Nyt se on jo ihan kohta käsillä. Kävin neuvolassa ja sain seuraavan ajan ensi viikolle, lasketun ajan jälkeen. Saatan olla ihan väärässä, mutta minulla on nyt sellainen olo, että sille käynnille en enää ehdi. Kaikki on nyt lähtökuopissaan, vauvan pää on kuulemma kiinnittynyt todella syvälle lantioon ja maha on laskeutunut niin alas, että istuessa se suurin piirtein lepää reisien päällä.
Minulla on koko päivän ollut vähän hassu olo. Ei mitään selviä synnytystä ennakoivia merkkejä, mutta jollain tavalla erilainen kuin vielä eilen. Saattaa johtua vain parista huonosti nukutusta yöstä, mutta olen ollut väsynyt ja levoton enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Vasemmalla puolella alaselässä on jokin kramppi, joka oireilee varsinkin kävellessä. Varmaan se johtuu vain venähdyksestä tai huonosta nukkuma-asennosta, mutta uusi oire joka tapauksessa. Testasin äsken tuliterää kauratyynyäni, ja uunissa kuumennettuna se rentoutti selän lihaksia ihanasti. Harjoitussupistukset ovat aiempaa voimakkaampia, oikein tunnen, kuinka vatsa kovenee asteittain ja supistus etenee aaltona eri paikkoihin. Iltapäivällä oli jonkinlainen kouristus myös tuolla ruoansulatuselimistön puolella, sain melkein juosta vessaan, ettei olisi tullut housuihin. :) Joidenkin keskustelupalstojen mukaan suolen tyhjentyminen voi ennakoida synnytyksen alkamista. Toisaalta vauva on liikkunut koko päivän niin aktiivisesti, että lantiossa tai häntäluussa välillä vihlaisee, kun toinen porautuu alaspäin. Samojen nettifoorumien mukaan liikkeet saattavat hiljentyä päivää tai paria ennen synnytystä, joten tiedä siitä sitten.
Toisaalta, minulla on vielä huomiselle sovittuna yksi tapaaminen. Ja matkakortti on ladattuna pari päivää lasketun ajan yli... Että ei ihan vielä tarvitsisi. Mutta joka tapauksessa alan olla ihan valmis niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta tänne vauvahankinnoista, mutta kyllä niitä on oikeassa elämässä pohdittu pitkään ja hartaasti, ostettu niin parasta ja kalleinta kuin halpaa ja käytettyäkin.
39 raskausviikkoa täynnä. Se todellinen odotusaika taitaa käynnistyä minun kohdallani vasta nyt.
torstai 22. toukokuuta 2014
Ajatuksia lähenevästä synnytyksestä
Hei kaikki! Olen pyöritellyt tätä postausta mielessäni jo monta viikkoa, mutta ehkäpä se on parasta kirjoittaa nyt tässä vaiheessa valmiiksi, kun laskettuun aikaan on enää alle kaksi viikkoa. Vielä äitiysloman alkaessa synnytys tuntui melko kaukaiselta, mutta nyt olen ruvennut sisäistämään, että se voi oikeasti alkaa milloin vain. Mitään selviä merkkejä siitä ei ole vielä ilmennyt; neuvolan tätien mukaan vauvan pää on nyt kuitenkin kiinnittynyt syvälle lantioon, mikä on hyvä juttu. Supistukset ovat pysyneet ennakoivina eli käytännösssä kivuttomina. Viime yönä heräsin ensimmäistä kertaa pariin vähän kipeämpään supistukseen ja ehdin ihan hetken jo miettiä, että nytkö se lähtö tulee. Ei tullut – kävin vessassa ja nukahdin kohta uudelleen.
Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!
Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?
Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.
Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.
Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!
Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!
Olen aina ollut jotenkin sairaalloisen kiinnostunut synnytyksistä. Jo joskus teini-ikäisenä luin ja kuuntelin innolla kaikki mahdolliset synnytyskertomukset. Teknistä tietoa minulla on siis aika paljonkin, mutta pitkään aikaan en edes uskaltanut kuvitella asiaa omalle kohdalleni. Kunnioitin ja ihailin syvästi kaikkia niitä naisia, jotka olivat "tehneet sen". Jossain vaiheessa ajatukset tietysti muuttuivat ja kypsyivät, ja lopulta aloimme toivoa omaa lasta. Kumma kyllä, myös lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen läpikäyminen on muuttanut suhtautumistani synnytykseen. Se ei tunnu enää niin myyttiseltä tapahtumalta vaan pikemminkin yhdeltä, joskin hyvin isolta ja tärkeältä, lenkiltä tapahtumien ketjussa. Vähän sellainen tunne, että hitto vieköön, kyllä mä selviän tästäkin, kun on jo niin paljosta muustakin selvitty ja vaivaa nähty!
Jokin aika sitten luin tosi hyvän synnytysaiheisen kirjan, jota eräs blogini lukija (paljon terveisiä ja kiitos vinkistä! :) ) suositteli. Kyseessä on Minna Haatajan kirjoittama Hyvä syntymä (2011). Synnytystä käsitellään siinä luonnollisena ja hyvänä tapahtumana, johon kipu kuuluu vain yhtenä puolena. Jotkin kohdat olivat vähän liian hippimeininkiä jopa minulle, mutta joka tapauksessa kirjasta jäi tosi hyvä ja luottavainen olo. Vaikka synnytys olisi ihan kamala eikä mikään sujuisi toiveideni mukaan, positiivisesta ennakkoasenteesta ei kai voi olla ainakaan haittaa?
Kuten niin moni muukin, toivoisin tietenkin mahdollisimman lempeää ja luonnollista synnytyskokemusta, joka ei kestäisi ihan hirvittävän pitkään mutta ei olisi myöskään raju syöksysynnytys. Täytin juuri "synnytyssuunnitelmaa" sairaalaa varten ja kirjasin joitakin toiveita ylös. Ensinnäkin haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan erilaisia asentoja sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa. Olen liikkunut paljon koko raskauden ajan ja se on pitänyt oloni näin hyvänä, joten miksei sama auttaisi itse synnytyksessäkin? Viime yönä totesin taas, että harjoitussupistukset tuntuvat kurjimmilta makuuasennossa, eli sitä kannattanee välttää niin pitkään kuin on voimia muuhun. Välillä olen jopa tehnyt harjoitussupistusten tullessa sellaisia mielikuvaharjoituksia, että nojaan etukenoon, keinuttelen lantiota, hengitän rauhallisesti ja syvään ja yritän antaa supistuksen tulla vapaasti enkä taistele sitä vastaan. Samalla sanon itselleni (ajatuksissani) jotain rauhoittavaa ja kannustavaa. Juu, tiedän, että oikeat supistukset ovat jotain ihan muuta eikä niitä varten voi varsinaisesti harjoitella. Toivonkin lähinnä sitä, että mielikuvaharjoittelusta tulisi minulle niin automaattista, että pystyisin toimimaan samalla lailla myös sitten, kun oikea supistuskipu hyökyy päälle eivätkä ajatukset toimi enää niin kirkkaasti.
Kivussa ei välttämättä ole pahinta kipu itse vaan reaktio, jonka se saa aikaan: pelko, stressi, lihasten jännittäminen. Se tunne, kun jännittää joka solulla ja pelkää, että kohta jotain menee rikki tai kipu muuttuu vielä sietämättömämmäksi. Haluaisin oppia välttämään sitä ja luottamaan siihen, että kipu menee ohi ja minä kestän sen. Monet ovat sanoneet, että synnytyskipu on erilaista kuin mikään muu ja että sitä ei oikein pysty kuvailemaan. Useimmilla on ollut supistusten välissä taukoja, jolloin kipu helpottaa ja pystyy itse lepäämään, mutta toisinaan synnytys voi edetä tosi rajustikin. Monelle se on loppujen lopuksi ollut positiivinen ja voimauttava kokemus.
Kuulostan varmaan tosi naiivilta sellaisen korvissa, joka on jo synnyttänyt, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla. Luotan vähän siihen, että keho kertoo miten kannattaa toimia, jos sitä vain osaa kuunnella. Lämmintä suihkua, liikkumista, kauratyynyä (ostin juuri sellaisen Ruohonjuuresta), ehkä ilokaasua tai aqua-rakkuloita jne. Ilokaasun mahdollisesti tuoma huono olo ei pelota, kun on muutenkin oksentanut raskauden aikana kymmeniä kertoja (paitsi sitten, jos jää pitkäksi aikaa kuvottava tai sekava olo). En ole kategorisesti epiduraalia tai muita puudutuksia vastaan – voi hyvinkin olla, että tositilanteessa olen vaatimassa niitä ennen kuin kätilö ehtii kissaa sanoa – mutta en ajattele niiden olevan automaattisen välttämättömiä kaikilla. Hyvällä äitiydellä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon on kärsinyt lasta synnyttäessään: onko menty luomuna, epiduraalilla vai sektiolla!
Loppuun tavalliset disclaimerit – totta kai kaikkein tärkeintä on, että vauva syntyy terveenä ja turvallisesti eikä joudu esimerkiksi kärsimään hapenpuutteesta. Tämä kirjoitus nyt vain on rajattu ns. helppoihin tapauksiin ja hemmotellun, länsimaisen, kontrollifriikin äidin näkökulmaan. Kyl te tiedätte!
tiistai 13. toukokuuta 2014
Lääkärissä, osa 2
Kävin viime viikolla neuvolalääkärin vastaanotolla toisen kerran raskauden aikana. Rutiinikäynti, joka tehdään noin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa. Vastaanotto alkoi yllätyksekseni ultratutkimuksella, jossa varmistettiin vauvan olevan oikeassa asennossa. Olin kuvitellut, että neuvolassa ei ultrata lainkaan, koska lääkärinkään huoneessa ei ole ollut ultralaitetta. Ei siellä ollut nytkään, mutta menimme käymään toisessa huoneessa, jossa lääkäri suoritti tämän osan tutkimuksesta. Pääsin siis näkemään vilauksen vauvastamme ensimmäistä kertaa sitten tammikuisen rakenneultran! Kovin paljoa ei kylläkään näkynyt, koska tutkimus oli hetkessä ohi ja vauva on nyt sen verran suuri, että kuvaan mahtui kerrallaan vain pieni osa hänestä. Laitteetkaan eivät ehkä olleet yhtä hyvät kuin Kätilöopistolla? Joka tapauksessa pikkuinen lepäili mahassa pää alaspäin niin kuin pitääkin. Lääkärin mukaan pää oli jo matkalla lantion sisään mutta liikkui kuitenkin vielä vähän. Olen siis tulkinnut oikein ne vihlovat tuntemukset lantion luissa ja rustoissa: siellä se kaivautuu alaspäin.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
Menimme takaisin varsinaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa sitten kuunneltiin sydänääniä, tunnusteltiin ja mitattiin vatsaa ja katsottiin kohdunsuun tilanne. Viime viikkoina minulla on ollut paljon harjoitussupistuksia, helposti kymmeniä päivässä ja yöllä vielä lisää, mutta ilmeisesti ne eivät ole saaneet kovin paljoa aikaiseksi. Kohdunsuu oli tiukasti kiinni ja kohdunkaulaakin näkyvissä vielä 2–3 senttiä. Lääkäri arvelikin, että vauva tuskin on ainakaan ihan hetkeen vielä syntymässä. Sellainen olo minulla on itsellänikin ollut, ihan hyvä näin. Harjoitussupistusten perusteella ei kuulemma voi ennustaa juuri mitään, toisille voi tulla niitä paljon ja tosi aikaisinkin ja toisille ei välttämättä lainkaan.
Vatsa on kasvanut kuulemma sopusuhtaisesti ja oli täysin keskikäyrällä. Lääkäri arvioi myös vauvan olevan varsin keskikokoinen; sen tarkempaa kokoarviota hänestä ei tehty. Se on minusta ihan hyvä, koska painoarviot eivät ilmeisesti läheskään aina pidä paikkaansa. Voisi tulla säikähdys, jos kuvittelisi odottavansa vaikka 3,2-kiloista vauvaa ja tämä olisikin sitten kilon verran painavampi. Syntymäpainoonhan vaikuttaa kovasti myös se, millä viikoilla vauva lopulta tulee ulos. Lääkäri arvioi joka tapauksessa, että alatiesynnytykseen on hyvät edellytykset, koska olen itse pitkä ja vauva vaikuttaa sopusuhtaiselta omaan ruumiinrakenteeseeni nähden.
Käynnillä katsottiin myös tavalliset virtsatestit, painot ja verenpaineet, jotka kaikki olivat mallikkaita. Olen erityisen iloinen matalasta verenpaineesta, koska meidän suvussa monella on ollut verenpainetautia. Terkkarikin kehui alhaisia paineita viime käynnillä ja kertoi, että monella naisella verenpaine kohoaa tässä raskauden loppuvaiheessa muun muassa siksi, että äiti ei pysty harrastamaan liikuntaa tai nukkumaan kunnolla. Taas yksi syy, miksi iloita hyvänä pysyneestä kunnosta!
Lääkärikäynnillä satuin näkemään tietokoneelta vilauksen omista potilastiedoistani. Huomasin, että terkkari oli kuukautta aikaisemmin kirjoittanut edellisen käynnin yhteydessä, että "kertoo nauttivansa raskaudesta". Niin tosiaan kerroin, mutta minusta oli erityisen kiva nähdä, että sitä on pidetty huomionarvoisena ja jopa kirjattu potilastietoihin. Tuli hyvä mieli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)